Sairastuminen koskettaa vain harvoin pelkästään sitä, joka sairastuu. Näin Aino Hyyryläisen nuoruusiällä sairastettu vakava masennus vaikutti Ainon, Ainon äidin sekä Ainon ystävän elämään.

Ainoa hoidettiin 12-14-vuotiaana nuorten psykiatrisella osastolla. Hiljattain Aino otti käteensä tatuoinnin, jolla hän peitti viiltelystä jääneet arvet. Kuva: Vesa Ranta

"Noin metrin pudotus, arvelen. Olen 13-vuotias ja seison pienkerrostalon katolla, jonne olin juuri kiivennyt netti-chatissä tapaamani porukan kanssa. Nyt katolta piti päästä pois, sillä joku oli tulossa häätämään meidät, epämääräisen sakin, sieltä alas. Katson pudotusta. Osa porukasta lähtee kiipeämään ränniä pitkin maahan, minä päätän hypätä.

Olin tuolloin asunut vuoden ajan nuorten psykiatrisella osastolla Helsingin Töölössä. Minua hoidettiin vaikean masennuksen vuoksi. Olin itsetuhoinen ja tein vaarallisia elämänvalintoja. Tuona iltana, viikko vapun jälkeen, olin päässyt kotilomalle äitini luokse. Karkasin, päädyin seisomaan kerrostalon katolle ja lopulta hyppäämään sieltä.

Hypättyäni tajusin heti, että pudotus oli paljon pidempi kuin aluksi olin ajatellut. Tömähdin maahan kuitenkin melko siististi ja lähdin kävelemään. Saman tien tunsin viiltävää kipua kummassakin nilkassani. Soitin itselleni ambulanssin äidin kännykällä, jonka olin varastanut häneltä karkureissulle lähtiessäni.

Ambulanssista soitettiin veljelleni, joka kertoi tapahtuneesta äidilleni. Pudotuksessa vasen nilkka meni säpäleiksi, samoin toisen jalan kantapää. Nilkka leikattiin seuraavana päivänä. Leikkaus oli yksi monista, joita tulevina vuosina tehtäisiin.

Aino kertoo, että koirat olivat hänelle yksi suurimmista syistä pysyä elossa. Kuva: Vesa Ranta

Katolta hyppäämiseen ei liittynyt itsetuhoisuutta, toisin kuin muihin tekoihini. 10-vuotiaana poltin ensimmäisen tupakkani, 11-vuotiaana join itseni ensimmäisen kerran humalaan. Minulla ei ollut mitään itsesuojeluvaistoa - sillä tavalla masennukseni ilmeni. Minulla oli tuhoisia suhteita vanhempien miesten kanssa. En välittänyt itsestäni tai siitä, millaisissa porukoissa pyörin. Käytin paljon päihteitä, sillä ne toivat helpotusta pahaan oloon. En silloin tajunnut, että yritin sillä tavalla lääkitä sairauttani.

Kuudennella luokalla tilanne paheni. Karkailin kotoa ja viiltelin itseäni. Olin hyvä peittämään jäljet. Kerran äiti löysi minut ostarijuoppojen keskeltä töistä tullessaan. Samat juopot kävivät hakemassa minua kotoa hengailemaan kanssaan. Olin silloin 12 ja ajatusmaailmaltanikin täysi lapsi. Jos joku tuntui kivalta tyypiltä, en osannut ajatella hänestä mitään pahaa. Joskus juoppoporukoissa pyöriminen pelotti, koska olin tyttö.

Meillä on aina ollut koiria, ja vaikeimpina hetkinä ne olivat minulle ainoa syy pysyä elossa. Koulumatkani kulki sillan yli, ja mietin usein hyppääväni sillalta ja päättäväni pahan oloni. En kuitenkaan tehnyt sitä - kuka sitten olisi huolehtinut koirista? Kun kerroin ajatuksistani koulukuraattorille kuudennen luokan keväällä, hän soitti äidilleni. Kesällä sain osastopaikan. Syytin äitiäni: minusta hän oli pilannut elämäni.

Olin osastohoidossa kaksi vuotta - niin pitkään, että siitä ehti muodostua eniten koti, joka minulla siinä kohtaa oli. Siellä olivat omat tavarani ja bändihuone. Sain äidiltä luvan polttaa tupakkaa hoidon aikana. Se oli henkilökunnan suositus, sillä muuten poltin salaa kylpyhuoneessa, ja henkilökunnan ajasta kului suuri osa sen estämiseen. Luvasta huolimatta en saanut mennä tupakalle yksin, jotta en vahingoittaisi itseäni.

Videolla kokemusasiantuntijana toimiva Aino kertoo, miten sairastunutta läheistä voi tukea parhaiten. Juttu jatkuu videon jälkeen.

Ystäväni Heidi oli linkki normaaliin elämään. Hän oli äitini lisäksi niitä harvoja ihmisiä, joita halusin käymään luonani sairaalassa. Osaston nuorten elämä oli enemmän tai vähemmän solmussa, ja Heidi oli tuttu ja turvallinen ystävä. Heidille olin Aino: en vain joku masentunut teini.

Uskon, että Ouluun muutto osastojakson jälkeen vuonna 2001 pelasti elämäni. Helsingissä olisin saattanut luiskahtaa takaisin vanhoihin tapoihin. Ei elämä tietystikään muuttunut heti muuton jälkeen sateenkaariksi, vaan sopeutumisvaikeuksia oli. Osastolla elämä oli tosi aikataulutettua, ja vapaa elämä tuntui kulttuurishokilta. Se oli kuitenkin ihanaa, että Oulussa kukaan ei tiennyt historiaani, ellen itse kertonut sitä. Oulussa kävin vielä viisi vuotta terapiassa. Nykyään käyn puhumassa menneisyydestäni kokemusasiantuntijana.

Nyt aikuisena ja itsekin teini-ikäisen lapsen äitinä ymmärrän, millaisessa mankelissa äiti sairastuessani oli: tuore parisuhde, kaksi vaippaikäistä lasta ja minä sekä isoveljeni huollettavina. Arvostan sitä, että äiti ei koskaan halunnut rangaista minua teoistani, vaan hänestä on aina välittynyt järjetön hätä ja huoli. Äiti ei ole missään kohtaa ollut huono äiti.

En koe, että menneisyyteni määrittää minua. Sen ansiosta löysin oman polkuni mielenterveys- ja päihdetyön lähihoitajana. Tosin, katolta hyppäämisen seurauksena tulleet vammat näkyvät arjessani edelleen: jalkani on leikattu yhteensä kuusi kertaa, ja olen kroonisten kipujen vuoksi sairauslomalla työstäni. Arkeni on kuitenkin ollut tasapainoista jo pitkään, ja saan elää sitä lapseni ja pitkäaikaisen kumppanini kanssa - ja tietysti koirien! Vaikka elämä ei ole ollut helppoa, voin silti sanoa, että minulle on käynyt hyvin."

Aino Hyyryläinen, 36, asuu Iissä puolisonsa, teini-ikäisen lapsensa ja kahden koiran kanssa. On kokemusasiantuntija, kokemuskouluttaja sekä vertaisryhmäohjaaja. Koulutukseltaan lähihoitaja.

Hilla Jurvelin tunsi valtavaa yksinäisyyttä Ainon sairastaessa. "Että olen ainoa ihminen tässä maailmassa, jonka lapsi on näin sairas." Kuva: Vesa Ranta

"Suutarin lapsella ei ole kenkiä. Lausahdusta tuli kuultua usein niiden kahden vuoden aikana, joina Ainoa hoidettiin nuorisopsykiatrisella osastolla. Tuntui, että koska olin tehnyt pitkän työuran psykiatrisena sairaanhoitajana, minun olisi pitänyt tunnistaa paremmin Ainon oireet. Mutta Ainolle olin tietenkin äiti, en hoitaja. Joskus kyllä mietin, olinko liian huolimaton tai leväperäinen Ainon suhteen. Minun oli vaikea ymmärtää, ettei häneen voinut luottaa niin kuin ennen. Toisaalta ei tuntunut oikealta kahlita lasta kotiinkaan.

Nyt jälkeenpäin ajattelen, että Aino jäi lapsena niin yksin. Aino koki, että minulla ei riittänyt aikaa hänelle, ja se on ihan totta. Olin tuolloin suhteessa ihmisen kanssa, joka ei ollut Ainon biologinen isä, ja meille syntyi kaksi lasta pienellä ikäerolla. Ajattelin, että uusperheessä vanhempien tulee seistä yhteisessä rintamassa, eikä lasten kiukun saa antaa nakertaa rakoa aikuisten suhteeseen. Asetuin silloisen puolisoni puolelle. Siitä kannan syyllisyyttä.

Meillä oli Ainon kanssa aina hyvät ja läheiset välit. Vuoden -99 keväällä Ainon käytös kuitenkin muuttui niin, että minäkin huomasin sen. Aikaisemmin puhelias ja avoin tyttö muuttui sulkeutuneemmaksi. Ainolla oli lyhyt pinna, ja hän laihtui paljon. Olimme ottaneet koiran, jonka jouduimme palauttamaan kasvattajalle. Aino tuli tästä entistä vihaisemmaksi. Hän oli 12-vuotias, eikä minulle tullut mieleenkään, että hän olisi käyttänyt mitään päihteitä. Panin kaiken teini-iän piikkiin, sillä Ainon puberteetti oli alkanut harvinaisen aikaisin, 10-vuotiaana. Kun Aino lopetti syömisen ja sen seurauksena pyörtyi, ymmärsin, että ei tämä ole normaalia murrosikäisen käytöstä. Silti toivoin, että ehkä järkipuhe auttaisi.

Aino ja tämän äiti pystyvät puhumaan kaikesta, ja heidän välinsä ovat läheiset. Kuva: Vesa Ranta

Sitten eräänä päivänä puhelimeni soi. Soittaja oli Ainon koulun koulukuraattori. Hän kertoi, että Aino haluaa tappaa itsensä. Se oli kamalaa. Aluksi Ainoa hoidettiin nuorisopsykiatrian poliklinikalla. Kun selvisi, että Ainon turvallisuutta ei voinut avohoidossa taata, ryhdyin puuhaamaan hänelle osastopaikkaa. Kun Aino sai paikan kesäkuussa -99, tunsin suurta kiitollisuutta - sama tunne oli läsnä aina, kun kävin katsomassa Ainoa osastolla. Siitäkin olin iloinen, että Ainolla kävi osastolla myös muita vieraita. Heidi oli esimerkki terveestä nuoresta: muistutus, että tavallista elämää on olemassa.

Osastollakaan Aino ei ollut täysin turvassa, sillä hän karkaili sieltä ja kotilomilta, joille silloin tällöin pääsi. Se tuntui kauhealta, eikä minulla ollut mitään hajua, mistä lähteä etsimään Ainoa. Tämä kaikki järkytti, koska olin aina ajatellut, että jos Aino lupaa jotain, hän myös pitää sen. Kun Aino erään karkureissun alkajaisiksi vei vielä kaiken lisäksi kännykkäni, olin hämmentynyt ja kauhuissani: tuo on minun tyttöni, joka tekee noin. Pelkäsin, mitä kaikkea joudun vielä Ainon suhteen näkemään.

Sitten tuli päivä, jolloin lääkärit kertoivat osastohoidon päättyvän ja Ainon hoidon jatkuvan psykoterapiassa. Se tuntui huojentavalta. Aino lähti osastohoidon päätyttyä suoraan rippileirille ja leiriltä suoraan Ouluun, jossa oli uusi kotimme. Olin eronnut Ainon pienempien sisarusten isästä ja ymmärsin, että Aino pitää saada pois Helsingistä, ikävistä porukoista. Ainon kotiinpaluu oli aikamoista rytinää - emmehän me olleet asuneet yhdessä kahteen vuoteen. Yhtäkkiä saan kotiini 15-vuotiaan, temperamenttisen murrosikäisen, kiukkuavan kakaran. Nyt minun ei kuitenkaan enää tarvinnut pelätä Ainon tekevän itselleen jotain, vaan kyse todella oli murrosikäisen lapsen kiukuttelusta.

Äiti ja tytär asuvat nykyään lähellä toisiaan, vierekkäisissä kunnissa Pohjois-Suomessa. Kuva: Vesa Ranta

Jälkikäteen olen kantanut syyllisyyttä siitä, että en ollut tilanteen tasalla: että Ainon kiukuttelu ei ollut pelkkää teini-ikäisen vihoittelua. Syyllisyyttä on lievittänyt se, että tein useita ratkaisuja, jotka auttoivat Ainoa. Tilanteen ollessa pahimmillaan ajattelin usein, että minä olen ainoa ihminen tässä maailmassa, jonka lapsi on näin sairas. Silloin tein jo valmiiksi luopumisen työtä Ainosta - itseäni säästääkseni. Pelkäsin jatkuvasti puhelimen soimista. Mietin, että onko nyt tapahtunut se pahin. Onneksi niin ei ikinä käynyt."

Hilla Jurvelin, 61, asuu Oulussa aviomiehensä kanssa. Tehnyt pitkän uran psykiatrisena sairaanhoitajana ja perheterapeuttina. Työskentelee nykyään sairaalapappina. Uusperheessä kuusi lasta ja kolme lastenlasta.

Heidi Harju oli yksi Ainon läheisistä, joka vieraili Ainon luona tämän ollessa osastohoidossa. Kuva: Jonna Öhrnberg

"Kotonani on aina suhtauduttu avoimesti erilaisuuteen. Siispä kun sain kuulla, että Aino joutuu psykiatriselle osastolle, en osannut ajatella sitä kauheana tai nolona asiana. Enemmänkin minua kiinnosti, millaista Ainon elämä sairaalassa oli.

Äitini ei ikinä kieltänyt vierailua Ainon luona, vaikka silloin mielenterveyden ongelmat eivät todellakaan olleet yhtä arkipäiväisiä kuin nyt. Joidenkin kavereiden vanhemmat olivat sitä mieltä, että Ainon kanssa ei saa viettää aikaa, koska hänellä oli ongelmia. Se tuntui oudolta ja pahalta. Toisaalta, ei äiti myöskään pakottanut minua olemaan Ainon tukena: se oli päätös, jonka sain tehdä itse.

Kun Aino oli osastolla, pidimme yhteyttä soittelemalla. Jossain vaiheessa Aino sai lähteä hetkeksi ulos, ja kävimme kävelyllä tai istumassa sairaalan pihalla. Emme puhuneet hänestä, vaan enemmänkin yleisistä jutuista, mistä nyt teinit keskenään puhuvat. En koe, että Ainon sairaus olisi vaikuttanut ystävyyteemme mitenkään superpaljon, enkä ole ikinä kokenut Ainon sairautta ahdistavana. Ehkä se johtuu siitä, että Ainon kanssa ystävyytemme on aina ollut vastavuoroista, sairaudesta huolimatta.

Ystävyyssuhteemme on aina ollut Ainon kanssa turvallinen. Puhuminen on helppoa, ja toiseen voi luottaa.

Tapasimme Ainon kanssa Vuosaaren ala-asteen kolmannella luokalla, 9-vuotiaina. Meistä tuli nopeasti kavereita. Olimme molemmat musiikkiluokalla, ja Spice Girls oli meille the bändi. Musiikin lisäksi meitä yhdisti koiraharrastus. Olemme samanlaisia siinä suhteessa, että meitä kiinnostavat muut ihmiset ja heidän käytöksensä: puhuimme jo lapsena paljon ihmissuhteista.

Heidi arvelee, että hänen ammatinvalintaansa vaikuttivat Ainolle tapahtuneet asiat - Aino on esimerkki siitä, että vaikeistakin haasteista voi selvitä, jos vain saa oikeanlaista apua. Kuva: Jonna Öhrnberg

Emme ikinä hölmöilleet yhdessä. Aino tosin aloitti tupakanpolton ennen minua, ja saatoin itsekin maistaa tupakkaa Ainon vanavedessä.

Tiesin, että Ainolla oli huono olla. Aino myös kertoi minulle, että hän oli viillellyt itseään - näinhän minä itsekin ne jäljet. Jossain vaiheessa Aino sai uusia kavereita, joiden kanssa alkoi hengailemaan. En ikinä tavannut heitä, joten minulla ei ollut heistä sen kummempaa mielipidettä. Kerran Aino kertoi hypänneensä katolta ja murtaneensa jalkansa. Muistelen, että hän olisi kertonut paenneensa jotain ja siksi hypänneensä. Tilanne kuulosti hurjalta. En kuitenkaan tuominnut ikinä Ainon tekoja, sillä en itse ollut mukana niissä tilanteissa.

En muista olleeni Ainosta erityisten huolissani. Jotenkin ajattelin, että aikuiset ja ammattiauttajat kyllä huolehtivat ja auttavat. Se, että Aino joutui osastolle, tuli kuitenkin yllätyksenä. En ehkä tajunnut, miten vakava tilanne lopulta oli.

Tein yli 10 vuotta töitä nuorten parissa, muun muassa etsivässä nuorisotyössä. Luulen, että ammatinvalintaan vaikuttivat myös Ainolle tapahtuneet asiat. Se, että olen nähnyt Ainon elämää, on ollut hyvä kokemus siitä, että vaikka olisi haastavia aikoja, niistä voi päästä eteenpäin, kun vain saa apua. Ja että vaikeiden asioiden kanssa ei tarvitse olla yksin. Omien työvuosieni aikana olen nähnyt myös sen, mitä elämä on, jos apua ei saa."

Heidi Harju, 37, asuu Helsingissä puolisonsa kanssa. Tehnyt yli kymmenen vuotta töitä muun muassa etsivässä nuorisotyössä. Ammatiltaan sosionomi.

Lue lisää: Taina, 38, ja hänen äitinsä Aino, 67, muuttivat yhteen, kun kumpikin erosi - yksi asia yllätti kämppis­elämässä