Irene Kuusela koki 80 vuotta sitten Hampurin pommihelvetin. Kuva: Timo Sihvo, Irene Kuuselan arkisto

Hämeenlinnalainen Irene, 85, muistaa yhä koneiden jyrinän, pommien vihellykset ja hirveän paukkeen. Hän todisti viisivuotiaana Hampurissa, millaista tuhoa 700 brittien pommikonetta sai aikaiseksi.

Hämeenlinnalainen Irene Kuusela koki pikkutyttönä 80 vuotta sitten Hampurin pommihelvetin eli operaatio Gomorran, joka surmasi jopa 40?000 ihmistä.

-?Muistan kuinka äiti makasi minun päälläni. Ilmanpaine rikkoi kaikki ikkunat. Äiti sai lasinsirpaleita selkäänsä ja hän valitti kauheasti, Kuusela, 85, kuvailee.

Mökki-idyllistä on pitkä matka Irenen painajaismaisiin lapsuudenmuistoihin Hampurin suurpommituksista. Kuva: Timo Sihvo

Irenestä on napattu valokuva Dora-mummon pihalla. Myöhemmin pihalta oli kulku kellariin eli pommisuojaan, jossa tyttö joutui olemaan vuorokausia operaatio Gomorran aikana. Kuva: Irene Kuuselan arkisto

Gomorra oli Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimien RAF:n ja USA:n ilmajoukkojen yhteisoperaatio, joka alkoi 24. heinäkuuta 1943 ja jatkui 2. elokuuta saakka.

Britit pommittivat öisin Hampuria 700 koneen voimalla. Amerikkalaiset tekivät 50-70 koneella täsmäiskuja hansakaupunkiin päivisin. Gomorra oli ilmasodan siihen mennessä raskain operaatio.

Irene huomasi vasta 1958 syntymätodistuksesta, että putkiasentaja August Cronau oli hänen biologinen isänsä. Kuva: Irene Kuuselan arkisto

Irene oli täyttänyt viisi vuotta toukokuussa 1943. Hän asui äitinsä Paulan kanssa Stellingenin kaupunginosassa. Tyttö oli saanut syntymätodistuksessa sukunimekseen äidin tyttönimen Geier.

Paulan ensimmäinen aviomies Richard Jörns oli kuollut jo kolme vuotta ennen Irenen syntymää altistuttuaan ilmeisesti rotanmyrkylle uidessaan Isebek-kanavassa.

Äiti avioitui 1939 Ernst Wielandin kanssa ja Irenestäkin tuli Wieland. Tyttö piti Ernstiä isänään, vaikka mies ei ollutkaan hänen biologinen isänsä, mikä paljastui Irenelle vasta 1958.

Koska äiti kävi töissä konttoristina ja isä oli sodassa, Irene oli paljon mummonsa Doran luona. Tämä asui vain muutaman sadan metrin päässä.

Mummo Dora oli kovin rakas ihminen Irenelle. Kuva: Irene Kuuselan arkisto

-?Pommituksia oli hyvin vähän aikaisemmin. Joskus putosi joku pommi. Seisoimme pihalla ja katsoimme, kun koneet lensivät Kieliin, Irene kertoo.

Ilmahälytyksiä kyllä annettiin jopa useita kertoja päivässä, mutta niitä ei otettu oikein todesta, koska koneet näyttivät suuntaavan kohti Kieliä, joka oli tärkeä sotasatama telakoineen.

Uskottiin että Hampurissa olisi kohteena korkeintaan taistelulaiva Bismarckin rakentanut Blohm & Vossin telakka.

Gomorran alkaessa Irene oli äitinsä kanssa mummolassa. Heidät oli määrätty menemään oman kotinsa vieressä olevan kerrostalon pommisuojaan, mutta onneksi äiti ei noudattanut käskyä. Koko talo kellareineen tuhoutui ja pommisuojasta löytyi 40 ruumista.

Tuhkarokon kynsiin joutunut Irene oli kovassa kuumeessa, kun hälytyssireenit ujelsivat. Hän makasi mummon ja ukin parisängyssä. Aikuiset päättivät, ettei lasta kanneta kellariin.

-?Se on kohta kuitenkin ohi, Irene kertoo mummon ja äidin päätelleen.

Pommikonelautat eivät lentäneetkään Kieliin, vaan taivas repesi nyt Hampurissa.

Irene sanoo muistavansa koneiden jyrinän, pommien vihellykset ja hirveän paukkeen, vaikka hän oli kuumeessa. Äiti suojasi Ireneä makaamalla tämän päällä saaden lasinsirpaleita selkäänsä.

-?Mummo oli polvillaan sängyn vieressä ja mumisi.

Sitten pommitus loppui.

Irene kulki lapsena mielellään ikkunoista. Mummolan ikkunan kautta hänet pelastettiin myös Hampurin suurpommitusten moukaroidessa Stellingenin kaupunginosaa. Kuva: Irene Kuuselan arkisto

-?Meidät hyysättiin ikkunan kautta ulos. Ovea ei uskallettu avata taloon mahdollisesti pudonneiden pommien takia.

Irene vietiin kellariin, jossa oli talon muuta väkeä ja naapureita. Naapurin rouva poisti pinseteillä lasinsirpaleet vaikeroivan äidin selästä.

Irenen mukaan kellariin oli varattu aina vettä, ruokaa ja kaasunaamareita, joiden kumi haisi hirveän pahalle. Jokaisella oli oma makuupaikka.

-?Pommitus alkoi uudelleen. Se olikin ollut vain pieni tauko.

Irenen muistaa pommitusaaltojen seuranneen toinen toistaan. Kellarissa voitiin arvailla, miltä maan pinnalla näytti.

-?Se kesti ja kesti. Sitten meidät siirrettiin kadulle 150-200 metrin päähän. Sinne kerättiin ihmiset. Tuotiin sänky, johon minut laitettiin.

Pommitusten tuhoja Eilbekin alueella Hampurissa heinäkuussa 1943. Kuva: DPA / ZUMA / MVPhotos

Tunnelma oli painajaismainen. Talojen rauniot törröttivät. Maisema hehkui punaisena.

-?Oli haavoittuneita ja hirveä kuumuus. Ihmiset itkivät ja huusivat.

Gomorra tulimyrskyineen oli runnellut pahasti Hampuria. Useita kaupunginosia oli tuhoutunut kokonaan. Yli miljoona asukasta oli menettänyt kotinsa.

-?Työväen asuinalueet pommitettiin, samoin kaasulaitokset, sähkölaitokset ja vesilaitokset. Hienosto­kaupunginosista ei mennyt paljon mitään, Irene pohtii.

Wielandit saivat tiedon, että heidänkin kotinsa oli tuhoutunut. Vain yksi nojatuoli oli ehditty pelastaa. Äiti onnistui kuitenkin varsin nopeasti hankkimaan uuden asunnon.

Piinallista oli myös se, ettei omaisten ja tuttujen kohtalosta ollut tietoa, koska viesti- ja liikenneyhteydet olivat poikki.

Dora-mummo lähti jalkaisin selvittämään monien kilometrien päähän tyttärensä kohtaloa. Hän joutui kulkemaan ohi Hagenbeckin eläintarhan, josta pommit olivat rikkoneet eläinten häkkejä.

Mummo kohtasi näyn, joka oli kuin suoraan helvetin esikartanosta. Leijonat olivat vapaana läheisessä metsikössä, apinat hyppivät joka puolella ja elefantit mylvähtelivät.

-?Mummon mielestä pahin oli iso käärme, joka kiemurteli jalkakäytävällä. Hän päätti vain mennä eteenpäin ja olla katsomatta.

Dora selvisi ehjin nahoin perille ja saattoi huojentuneena huomata, että tyttären perhe oli kunnossa.

-?Meillä oli huoli, koska mummo oli kaksi päivää sillä matkalla.

Pieni Irene ei tiennyt tässä vaiheessa vielä mitään sodan kauheuksista. Kuva: Irene Kuuselan arkisto

Jälleenrakennus alkoi heti Gomorran päätyttyä, vaikka uusiakin pommituksia koettiin. Eläintarhan norsut kiskoivat raunioituneiden talojen seiniä nurin.

Irenellä oli lempielefantti, jota hän kävi taputtamassa ja pitämässä kärsästä kiinni.

-?Minäkin olin puhdistamassa tiiliä pienellä työkalulla, Irene muistaa.

Vauvaa odottanut Irenen äiti oli viimeisillään joulukuussa 1943. Lähellä oli diakonisairaala, mutta siellä hoidettiin vain haavoittuneita sotilaita ja pommituksissa loukkaantuneita.

-?Dora-mummo polki pyörällä noin kymmenen kilometrin matkan Eppendorfin yliopistolliseen sairaalaan. Äiti istui tarakalla.

Kaikki sujui hyvin. Irenelle syntyi veli Jan.

Isäkin palasi kotiin. Hän oli ollut Stalingradissa, mutta "onnekseen" haavoittunut niin pahasti käteen, että hänet lennätettiin pois ennen motin sulkeutumista.

Isä Ernst Wieland istuu nojatuolissa, joka jäi jäljelle Gomorran aikana tuhoutuneesta perheen kodista. Kuva: Irene Kuuselan arkisto

Ernst Wieland ei osannut aavistaa, että hän joutuisi pommien takia hengen­vaaralliseen tilanteeseen lähes 30 vuotta myöhemmin. Äärivasemmistolainen Baader-Meinhof-terroristiryhmä teki 1972 Hampurissa pommi-iskun Axel Springerin lehtitaloon, jossa Wieland työskenteli konelatojana. 17 ihmistä loukkaantui.

-?Isä pelastui, koska hän oli vessassa, Irene kertoo.

Hampurissa ei Irenen mielestä nähty sodan aikana nälkää, koska sinne tuotiin elintarvikkeita natsi-Saksan miehittämistä maista. Hungerwinter eli nälkätalvi koettiin vasta sodan jälkeen 1946-47. Irenen äiti menetti kaikki korunsa hamstratessaan maanviljelijöiltä ruokatarpeita.

Hampuri kuului brittiläisten miehitysvyöhykkeeseen.

Irene viettää nyt mökkikesää yksinään Hämeenlinnan Alajärvellä, sillä kumppani Juhani Koivula on muuttanut palvelukotiin. Kuva: Timo Sihvo

-?Parin sadan metrin päässä kodistamme seisoi englantilaisten panssarivaunu. "Tommyt" antoivat meille leipäpaloja ja makeisia. Silloin näin ensimmäisen kerran elämässäni valkoista leipää.

Irenelle jäi englantilaisista sotilaista hyvä mielikuva, mutta venäläisten sotilaiden toimista kerrottiin kauhutarinoita, jotka kantautuivat myös lasten korviin.

-?Meillä oli sukulaisia Itä-Preussissa. He lähtivät pakoon. Sukulaismummo raiskattiin, hän oli seitsemänkymppinen.

Vaatepula oli sodan jälkeen armoton.

-?Isä vei minut pyörän tarakalla kouluun, koska minulla ei ollut kenkiä.

Irene muistaa, kuinka tarkastuspartio kävi kerran heidän kotonaan, tutki kaikki paikat ja repi kirjoista sivuja pois. Missään ei saanut näkyä henkilöiden nimiä, jotka liittyivät Kolmanteen valtakuntaan. Laulukirjoista poistettiin sivut, joilla oli natsien hymnin Horst Wessel -Liedin sanat.

Wielandien kotona ei ollut Hitlerin Mein Kampf-kirjoja. Ne Irene näki vasta Suomessa aviomiehensä Keijo Kuuselan kirjahyllyssä.

Irene Kuuselan kesämökin kirjahyllystä löytyy myös Wehrmachtin Signal-lehtiä, jotka hän tietää sotapropagandaksi. Irene on tutustunut toisen maailmansodan historiaan ja Kolmannen valtakunnan vaiheisiin vasta Suomessa asuessaan, sillä kouluvuosina Saksassa aiheesta vaiettiin. Kuva: Timo Sihvo

Irene tuli 19-vuotiaana työn perässä Hämeenlinnaan 1957. Hän tutustui itseään 17 vuotta vanhempaan Hämeenlinnan Tarmon jääkiekkolegendaan Keijo Kuuselaan, joka oli jatkosodassa toiminut hävittäjälentäjänä ja jäänyt venäläisten vangiksi.

Pari vihittiin Hampurissa 1958. Kuuseloille syntyi poika Kai ja tyttö Anja.

Pariskunta muutti 1980 Länsi-Saksaan, jossa aviomies menehtyi neljä vuotta myöhemmin. Irene päätti palata Suomeen.

Tätä kesää Irene on joutunut viettämän yksinään kesämökillään Hämeenlinnan Alajärvellä. Pitkäaikainen kumppani Juhani Koivula, 97, asuu nykyään palvelukodissa.

Dokumenttifilmit ja elokuvat toisesta maailmansodasta aiheuttavat vieläkin kauhunväristyksiä Irene Kuuselalle.

-?Pommikonelaivueet lentävät ja pommit putoavat viheltäen, hän huokaa.