Vuonna 1953 Yhdysvaltain liittovaltio teloitutti ydinsalaisuuksien vakoilusta tuomitun avioparin sähkötuolissa. Sittemmin paljastukset tapahtumista Manhattan-projektin kulisseissa ovat vieneet pohjan oikeuden päätökseltä.

Kuusivuotias Robert oli aina aistinut ilmassa jotain outoa. Tuntemattomat aikuiset eivät räpsineet valokuvia muista lapsista. Eikä muiden lasten ympärillä parveillut isoja väkijoukkoja, joissa yksi ärähteli megafoniin toisten pidätellessä itkua.

Sinä paahtavana perjantaina 19. kesäkuuta isoveli Michael oli mulkoillut levottomana pesäpallo-ottelua televisiosta. Robert tiesi väliaikojen kuulutusten koskevan heidän vanhempiaan. Illan tullen poikia rohkaistiin lähtemään ulos.

Samana yönä Michael sai kuulla äitinsä ja isänsä kuolemasta. Taivaan kiitos pikku Robby vaikutti vaipuneen jo uneen. Oli kaikkien mielestä parempi, että suru-uutinen kerrottaisiin hänelle aikaisintaan viikon päästä.

- Kestät tämän aivan kuin mies, Mike, kymmenvuotias isoveli sai kuulla.

- Te pysytte täällä meidän luonamme, toinen ääni nyyhkytti.

Miten selittää kuusivuotiaalle vanhempien kuolema sähkötuolissa? Tai että 70 prosenttia amerikkalaisista uskoo heidän ansainneen sen? Uutiskuvissa muuan mies esitteli ylpeänä kylttinsä iskulausetta "KÄRVENTÄKÄÄ HEIDÄT".

Vanhemmat olivat Ethel ja Julius Rosenberg. Runsaat kaksi vuotta aiemmin oikeus oli tuominnut heidät New Yorkissa kuolemaan sota-ajan vakoilusta. Liittovaltion­tuomari Irving R. Kaufman oli nimittänyt rikosta "pahemmaksi kuin murha". Sillä hän tarkoitti Yhdysvaltain ydinsalaisuuksien luovuttamista Neuvostoliitolle.

Mutta Ethel ja Julius olivat vakuuttaneet olleensa syyttömiä. Etäisesti pojat tiesivät, että ennen vanhempien lukitsemista Sing Singin vankilaan perheessä oli tapahtunut jotain pahaa. Että jollain tavalla kurjuudesta oli vastuussa heidän enonsa David Greenglass.

Eikä Robertkaan ollut sinä perjantaiyönä sängyssä maatessaan autuaan tietämätön. Muistinsa alkuhämäristä saakka hänellä oli ollut epämääräinen mielikuva niistä. Ne halusivat perheen kärsivän. Ja nyt - 19. kesäkuuta 1953 - ne olivat vieneet häneltä isän ja äidin.

Veljekset Robert ja Michael kesäkuussa 1953. Samassa kuussa heidän vanhempansa teloitettiin. Kuva: Rosenberg Fund for Children

1950-luvulla Rosenbergien tapauksesta uutisoitiin Ilta-Sanomia myöten myös Suomessa. Laajempia artikkeleita tai kirjoja ei suomen kielellä kuitenkaan ole kirjoitettu. Tämä artikkeli valottaa kylmän sodan ajan Yhdysvaltojen kuuluisinta oikeuden­käyntiä ensimmäistä kertaa seikkaperäisesti kotimaiselle yleisölle.

Tarkoituksena on ensinnäkin vastata kahteen kysymykseen: 1. Oliko Ethel Rosenberg syyllinen? 2. Mihin Julius Rosenberg oli syyllinen?

Toisena tarkoituksena on tutustua tarinan päähenkilöihin, joiden kuolemasta tuli kesällä kuluneeksi 70 vuotta. Ja poikiin, jotka varttuivat vanhempiensa traagisen lopun varjossa. Tapaus on nyt ajankohtainen myös hiljattain ensi-iltansa saaneen Christopher Nolanin Oppenheimer-elokuvan vuoksi.

Lue lisää: Ydinpommin isä J. Robert Oppenheimer juhli Hiroshiman hävitystä, mutta tunnusti pian katumuksensa presidentille - tällainen oli hänen traaginen elämänsä

Koko tarinan kuullakseen Ilta-Sanomat tavoitti kotoaan Massachusettsista 76-vuotiaan Robert Meeropolin (os. Rosenberg). Haastattelussa hän kertoo, miksi toivoo presidentti Joe Bidenin julistavan äitinsä syyttömäksi. Ja miksi hän ei odota samaa isänsä kohdalla.

Ethel ja Julius Rosenberg tuomittiin kuolemaan Yhdysvalloissa huhtikuussa 1951. Tuomio pantiin täytäntöön runsaat kaksi vuotta myöhemmin Sing Singin vankilassa New Yorkissa. Kuva: Niday Picture Library / Alamy / MVPhotos

Ilta-Sanomat uutisoi Rosenbergien viimeisistä hetkistä 20. kesäkuuta 1953. Kuva: IS

Esther Ethel Rosenberg (os. Greenglass) syntyi köyhään juutalaisperheeseen New Yorkin slummialueella Lower East Sidella 28. syyskuuta 1915. Isä Barney oli paennut ankeita perheoloja nykyisestä Valko-Venäjän pääkaupungista Minskistä ja pyöritti pientä kodinkoneliikettä perheen asunnon yhteydessä, äiti Tessie oli Itävallasta.

Taustaltaan Greenglassit eivät juuri erottuneet muista Lower East Siden perheistä. Alueen 363 asuinkerrostalossa asui 16?500 ihmistä, joista osapuilleen 60 prosenttia oli syntynyt ulkomailla. Lukutaidottomia oli viidennes.

Väestön korkea maahanmuuttajataustaisuus ja matala tulotaso olivat hedelmällinen maaperä radikaalien aatteiden leviämiselle. Syyskuussa 1929 alkoi suurlama, jonka mustimpina hetkinä työttömyysprosentti kipusi liittovaltion tasolla 23:n tuntumaan. Lower East Siden kaduilla lojui röykkiöittäin huonekaluja kotoaan häädettyjen perheiden jäljiltä.

Ethel valmistui 15-vuotiaana ylioppilaaksi Seward Park High Schoolista. Haaveet tytöille vastikään avautuneista korkeakouluopinnoista kuitenkin tyssäsivät perheen taloudelliseen ahdinkoon. Ethel aloitti sihteerin työt varustamolla Manhattanin keskustassa.

Esiintyminen oli hänen suuri rakkautensa. Hän osallistui Lower East Sidella kukoistavaan amatööriteatteri­toimintaan ja laulukilpailuihin ja hankki niukoilla säästöillään pieneen Sheriff Streetin huoneeseensa pianon. 1930-luvun kuluessa häntä tavattiin yhä tiuhempaan työväenliikkeen iltamissa.

Merimiesten ammattiliiton juhlassa uudenvuodenaattona 1936 Ethel nousi yleisön eteen pääesiintyjänä. Siellä hän hurmasi äänellään väkijoukossa seisoneen insinööriopiskelijan, 18-vuotiaan Julius Rosenbergin.

"Olen rakastanut häntä siitä illasta saakka, ja aina kun kuulen hänen laulavan, se tuntuu samalta kuin ensimmäisellä kerralla ja tiedän, etteivät he voi koskaan erottaa meitä; mikään ei voi", Julius kirjoitti myöhemmin.

Onnellinen aviopari puistossa vuonna 1942. Kuva: Rosenberg Fund for Children

Ei ole yllättävää, että nuoret tulivat keskenään hyvin juttuun. Molemmat olivat kiinnostuneet sosialismista vartuttuaan New Yorkin juutalaisslummissa. Molempia huolestutti Euroopassa nouseva fasismi. "Leviääkö se tännekin?" oli kysymys, joka varjosti jokaisen vainoa ja köyhyyttä paenneen juutalaisperheen pöytäkeskusteluja 1930-luvun Yhdysvalloissa.

Juliuksen vanhemmat Harry ja Sophie olivat kotoisin Puolasta. Kaikkiaan perheessä oli viisi lasta. Kuopus Julius (s. 1918) sairasteli lapsena runsaasti ja oli kolmivuotiaana kuolla tuhka­rokkoon. Vanhemmat povasivat ahkerasti lukevasta pojasta rabbia, mutta valmistuttuaan ylioppilaaksi tämä aloittikin sähköinsinöörin opinnot New Yorkin kaupunginyliopistossa.

Tuohon aikaan opinahjo kuhisi nuoria kommunisteja. Monet Juliuksen opiskelu­tovereista liitettiin myöhemmin osaksi "Rosenbergin vakoilurengasta": Morton Sobell, Joel Barr, Alfred Sarant, William Perl ja Max Elitcher.

Lukupäästään huolimatta Julius ei suhtautunut opintoihinsa vakavasti ja tempautui mieluummin nuoriso­politiikan rientoihin. Lähipiirin kuvausten perusteella hänen valmistumisestaan on kiittäminen Etheliä. Insinöörin paperit hän sai toisen maailmansodan syttymisvuonna 1939.

FBI:n raporttien mukaan noihin aikoihin hänestä tuli myös Yhdysvaltain kommunistiseen puolueen CPUSA:n jäsen. Julius ja Ethel avioituivat samana kesänä.

Lower East Siden vaiheita puitaessa on syytä kiinnittää huomiota myös Ethelin nuorempaan veljeen, Davidiin.

David oli Greenglasseista nuorin, äiti Tessien ja isosisko Ethelin kilpailevien hellyyden­osoitusten kohde. Appivanhemmat vierastivat Juliusta, mutta nuori David piti häntä sankarinaan. Juliukselta, joka lainasi hänelle yliopistokirjojaan, oli peräisin hänen kommunistinen vakaumuksensa ja - kuten hän myöhemmin oikeudessa todisti - henkilö­kohtainen hairahduksensa ja turmionsa.

David seurasi Juliuksen jalanjälkiä insinöörialalle, mutta jätti koulun kesken jo ensimmäisenä lukuvuotenaan. Hän teki erilaisia mekaanikon pätkätöitä, kunnes värväytyi sodan puhjettua armeijan palvelukseen.

Morsian oli ollut selvillä jo pikkupoikana. Se oli naapurintyttö Ruth, jonka kanssa käly Ethel solmi sisarellisen läheisen suhteen. Miesten työskennellessä naiset kävivät keskenään elokuvissa ja avustivat myöhemmin toisiaan myös lasten­hoidossa.

1940-luvun Lower East Sidella tuskin kukaan osasi odottaa tragediaa, joka oli kehkeytymässä.

Yhdysvaltain sotateknologiset salaisuudet avautuivat Julius Rosenbergille tiettävästi ensi kerran syksyllä 1940. Armeijan viestijoukot (Army Signal Corps) oli palkannut hänet nuoremmaksi insinööriksi ajalle kohtuullisella 2?000 dollarin vuosipalkalla. Työssään Julius tarkastaisi asevalmistajien hallitukselle toimittamaa sähkölaitteistoa.

Pari vuotta myöhemmin Rosenbergien ansiot riittivät kolmen huoneen asuntoon Manhattanin Knickerbocker Villagessa. Punertavalla kerrostaloalueella Manhattan Bridgen ja Brooklyn Bridgen välissä avartui rehevä puistoalue, ja naapurusto ylpeili omalla päiväkodilla.

Ethel oli raskaana.

Knickerbocker Village New Yorkissa 2019. Kuva: WIKIMEDIA CREATIVE COMMONS

Juliuksen yhteistyö neuvostoagenttien kanssa tiedetään sekä NSA:n purkamista Moskovan-sähkeistä että KGB:n arkistomateriaalista. Tiedot suhteen synnystä poikkeavat jonkin verran toisistaan. KGB:n asiakirjoissa hänen nimensä esiintyy ensi kerran 1940-luvun alussa.

Vuodesta 1944 alkaen hänen tiedetään tavanneen Neuvostoliiton New Yorkin -konsulaatin kolmikymppistä virkailijaa ja vakoojaksi tiedettyä Aleksandr Feklisovia. Tosiasiassa konsulaatti oli tuolloin neuvostovakoojien salainen tukiasema, rezidentura.

Kaikista värvätyistä Feklisov piti ystävänään vain Juliusta. Muistelmissaan hän väitti Juliuksen sanoneen, että kaksikon tapaamiset kuuluivat hänen elämänsä "onnellisimpiin hetkiin:

"Minulla on ihana vaimo ja poika [Michael, s. 1943], jota palvon, mutta sinä olet ainoa ihminen, joka tietää kaikki salaisuuteni, ja minulle on tärkeää uskoutua jollekulle luottamuksella."

Josif Stalinin rikosten ja sosialismin romahduksen jälkeen Juliuksen vakoilupuuhat on helppo tuomita. Toisaalta on ymmärrettävä historiallinen asiayhteys: kesästä 1941 lähtien enemmistö amerikkalaisista oli tuntenut sympatiaa Adolf Hitlerin Saksaa vastaan taistelevaa Neuvostoliittoa kohtaan, ja Hollywoodissa tuotettiin puna-armeijaa romantisoivia propagandaelokuvia - maineikkaimpina esimerkkeinään Mission to Moscow (1943) ja Song of Russia (1944).

Syksyllä presidentti Franklin D. Roosevelt taivutteli vastentahtoisen kongressin aloittamaan Neuvostoliiton aseellisen tukemisen. Ethelin ystävät muistelivat myöhemmin "euforiaa, jota kaikki tunsivat Amerikan ollessa vihdoin mukana sodassa ja vakuuttuneina siitä, että tämä vihdoin tuhoaisi natsismin ja fasismin".

- Yhtäkkiä ei ollutkaan vain hyväksyttävää uskoa kommunismiin. Hyväksyttävää oli myös ylistää Venäjää, jota pidettiin rohkeana ja arvokkaana ystävänä ja jonka väkivoimat olisivat tärkeitä edessä olevassa taistelussa, elämäkerturi Anne Sebba kirjoittaa teoksessa Ethel Rosenberg: A Cold War Tragedy.

Rezidenturan raporteissa Juliuksesta käytettiin ensin peitenimeä Antenni ja myöhemmin Liberaali. Lähetykset paljastavat hänen kunnostautuneen erityisesti uusien kontaktien värväämisessä. Tiettävästi joukossa olivat aiemmin mainitut opiskelutoverit kaupunginyliopiston ajoilta: Barr, Sarant, Sobell ja muut.

Tiedustelupalvelu NSA onnistui murtamaan Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain-agenttien kryptattua tietoliikennettä sotavuosina 1942-1945. Puretussa lähetyksessä neuvostoagentit viittaavat Julius Rosenbergiin salanimellä "Liberaali". Kuva: NSA

Ethelin pikkuveli David oli sodan ensimmäisinä vuosina työskennellyt armeijan leivissä eri suunnilla Yhdysvaltoja. 7. joulukuuta 1941 Japanin keisarilliset ilmavoimat iskivät Pearl Harboriin ja surmasivat noin 2?000 amerikkalaista merimiestä ja sotilasta. Ennen vuodenvaihdetta Yhdysvallat oli täysmittaisessa sodassa akselivaltoja vastaan.

Davidia ei rintamalle komennettu. Hän kirjoitti armeijasta ahkerasti vaimolleen Ruthille ja ilmaisi kirjeissään samaa sokeaa aatteen paloa kuin lankonsa. Lennokkaimmillaan hän julisti rakastavansa vaimoaan "kaikella Marxin rakkaudella ja Leninin ihmisyydellä".

Elokuussa 1944 nuori mekaanikko sai yllätyssiirron New Mexicon Los Alamosiin, tiedemies J. Robert Oppenheimerin johtamalle tutkimusasemalle. Ennen matkaa jokaista sotilasta muistutettiin ehdottomasta vaitiolovelvollisuudesta. Junassa David kirjoitti olosuhteistaan Ruthille:

Rakas, olen ollut hyvin vaitelias kirjoittaessani, mitä teen tai tulen tekemään, koska projekti on huippusalainen, enkä siten voi sanoa mitään. Totta puhuen en saisi sanoa tämänkään vertaa. Kultaseni, tämän kaltaisessa työssä nykyisessä sijainnissani kaikkea postia sensuroidaan. Siksi, kulta, en voinut kertoa sinulle mitään puhelimessa. Sen tähden nimitän sinua jatkossa T:ksi enkä toveriksi.

Terveisin,

aviomiehesi, rakkaasi ja toverisi.

PS: Ei sanaakaan kellekään muulle paitsi ehkä Julielle.

Ei ole varmaa, ymmärsikö Julius heti lankonsa tietojen arvon, mutta venäläiset näyttivät ymmärtäneen. Tosiasiassa neuvostotiedustelu oli saanut vihiä Manhattan-projektista jo aikoja sitten ja käynnistänyt oman ydin­ase­hankkeensa vuonna 1939. Projektia johti KGB-johtaja Lavrenti Berija.

21. syyskuuta 1944 tieto mahdollisesta myyrästä lähti New Yorkin rezidenturasta Moskovaan. Salakielen merkitykset on lisätty sitaattiin hakasulkeissa.

Viime aikoina uusien henkilöiden värvääminen on ollut työn alla. Liberaali [Julius Rosenberg] suositteli vaimonsa veljen vaimoa Ruth Greenglassia, jolla on turvallinen asunto lähistöllä. Ruth on 21-vuotias kaupunkilaisnainen [amerikkalainen] ja lukiolainen [kommunistien nuorisojärjestön jäsen] vuodesta 1942. Hän asuu Stanton Streetillä. Liberaali ja hänen vaimonsa suosittelivat Ruthia, jota kehuivat älykkääksi ja fiksuksi tytöksi.

Ruth on saanut tietää, että armeija on komentanut hänen miehensä Davidin jonnekin muualle kuin rintamalle. David on koneteknikko ja työskentelee tällä hetkellä Operaatio Valtavan [atomipommi] tutkimusasemalla Santa Fessä New Mexicossa.

Ydinaseen syntyyn johtaneessa Manhattan-projektissa Yhdysvallat pystytti kiireen vilkkaa kokonaisen pikkukaupungin New Mexicon erämaassa sijaitsevaan Los Alamosiin. Kaupungin olemassaolo oli tarkoin varjeltu salaisuus. Tutkijoita ja mekaanikkoja haalittiin paikan päälle myös Britanniasta. Kuva: Wikimedia Creative Commons

KGB:n johto viestitti 3. lokakuuta hyväksyvänsä Ruth ja David Greenglassin värvättäviksi peitenimillä WASP ja Calibr. Suunnitelmana oli, että Ruth matkustaisi ensin New Mexicoon ja ilmoittaisi Davidille venäläisten mielenkiinnosta. KGB:n lähetyksen mukaan Julius sanoi Ethelin vaatineen Ruthia ehdottomasti täsmentämään perillä Davidille, "millaisen työn kanssa Julius on tekemisissä".

Matkan tarkoituksena oli saada vastaukset seuraaviin kysymyksiin:

Kuinka monta ihmistä tutkimusasemalla työskentelee?

Mikä osuus projektista, jos mikään, on jo käynnissä? Ovatko tutkijat kohdanneet haasteita? Mikäli ovat, millaisia?

Kuinka suuren alueen asema kattaa?

Miten paljon rakennuksia alueella on ja millainen on niiden ulkoasu? Ollaanko lisää rakentamassa?

Miten tarkasti aluetta vartioidaan?

Kuultuaan Ruthilta venäläisten pyynnöstä David myöntyi jakamaan tietojaan. Hän kirjasi paperille Los Alamosin tiedemiesten nimiä ja teknisten kokeiden yksityiskohtia. Muistinsa varassa hän piirsi luonnoksen ydinkokeissa käytettävästä linssimallista.

Tammikuussa hän pääsi armeijasta lomalle ja vietti Ruthin kanssa jonkin aikaa New Yorkissa. Julius kutsui parin illalliselle Knickerbocker Villageen.

Myöhemmässä oikeudenkäynnissä tapaamisesta keskusteltiin paljon. David ja Ruth Greenglassin valatodistuksen mukaan Julius ilmoitti, että Ruthin olisi muutettava pysyvästi New Mexicoon ja tavattava säännöllisin väliajoin New Yorkista saapuvaa KGB-kontaktia. Tapaamisten oli oltava ripeitä ja huomaamattomia, esimerkiksi vierekkäisillä paikoilla elokuvateatterissa.

Mutta mistä Ruth tunnistaisi kontaktin? Tätä koskenut valatodistus on Rosenbergien tuomion kannalta olennainen, koska sen nojalla syyttäjät muodostivat suoran yhteyden Greenglassien atomisalaisuuksien, Juliuksen ja KGB:n välille.

- Julius otti palasen Jell-O-laatikosta ja leikkasi sen tietyllä tavalla kahtia. Hän ojensi toisen palasen minulle ja sanoi: "Toisen sinulle tuo kolmas taho, joka kertoo minulta terveiset ja silloin tiedät, että minä olen lähettänyt hänet", Ruth väitti.

Ethelin rooli miehensä työssä oli sota-aikaan jotain vähäisen ja olemattoman välillä. Rezidenturan lähetyksessä mainitaan hänen heikko kuntonsa. Ethelistä ei myöskään käytetty milloinkaan peitenimeä. Sitä on pidetty merkkinä, ettei häntä missään vaiheessa virallisesti värvätty KGB:n palvelukseen.

Kemisti Harry Gold oli vakoillut Neuvostoliitolle vuodesta 1935. Viimeisimmän toimeksi­antajansa hän tunsi vain peitenimellä "John". FBI tunnisti miehen myöhemmin Neuvostoliiton New Yorkin -konsulaatin virkamieheksi Anatoli Jatsokoviksi.

Los Alamosissa Goldilla oli jo vanhastaan asiamies, saksalaissyntyinen fyysikko Klaus Fuchs. Muutama päivä ennen kaksikon tapaamista Jatsokov kutsui Goldin newyorkilaiseen ravintolaan ja ojensi taskustaan paperilapun. Lappuun oli kirjoitettu salainen tervehdys, nimi ja osoite: "Greenglass 209 North High Street." Gold sai 500 dollaria sisältävän kirjekuoren ja tunnistautumiseen tarvittavan pahvipalasen.

Harry Gold pidätettynä vuonna 1950. Hänen todistustaan on myöhemmin pidetty hyvin epäluotettavana. Kuva: Everett / MVPhotos

Gold saapui New Mexicoon varhain tammikuussa, ensin Fuchsin ja 3. päivänä Greenglassin luo. Rezidenturassa Fuchsin tiedot luokiteltiin arvokkaiksi, mutta Greenglassin laita oli toinen. Lähetyksessä Moskovaan aineistoa kuvailtiin "heikko­laatuiseksi" ja "käsittelemättömäksi". Johtopäätös oli tyrmäävä:

Luulemme tämän johtuvan [Greenglassin] riittämättömästä pätevyydestä ja [Goldin] yllättävästä saapumisesta, sillä [Greenglass] ei ollut valmistanut materiaaleja.

Yhdysvallat oli sodan lopun häämöttäessä alkanut tehostaa vastavakoilutoimiaan ja soluttautunut onnistuneesti CPUSA:n sisälle. Tammikuussa FBI vahvisti Julius Rosenbergin puolueen jäseneksi. Kuukautta myöhemmin hänet irtisanottiin viestijoukoista.

Tavalla tai toisella hän sai pikimmiten uuden työpaikan Emerson Radiosta, joka oli aloittanut sotateknologisen tuotannon valtiolle. KGB:n lähetyksen perusteella hänet katsottiin kuitenkin turhan riskialttiiksi tulevaisuuden vakoiluoperaatioihin. Helmikuussa 1945 neuvostoagentit päättivät katkaista välinsä häneen toistaiseksi.

Meidän on otettava huomioon Rosenbergin irtisanomista edeltäneet tapahtumat; hänen erittäin aktiivinen työskentelynsä varsinkin työjakson ensimmäisessä vaiheessa sekä hänen tietynlainen hätiköintinsä. -?- Ennen suoran kontaktin katkaisemista asian välttämättömyys on selitettävä Rosenbergille ja häntä on ohjeistettava varovaisuuteen, katsomaan ympärilleen.

Sota Euroopassa päättyi virallisesti toukokuussa 1945, kun puna-armeija tunkeutui Berliiniin ja Hitler teki itsemurhan.

Tyynellämerellä taistelut sitä vastoin kiihtyivät. Ne oli pian lopettava Manhattan-projektin läpimurto. 16. heinäkuuta ensimmäinen kokeellinen ydinpommi räjähti New Mexicon aavikkoseudulla Alamogordossa. Tutkimus­asemaa johtanut J. Robert Oppen­heimer kertoi myöhemmin kaikkien koetta seuranneiden ymmärtäneen, ettei maailma olisi enää entisensä.

- Jotkut ihmiset nauroivat, toiset itkivät. Suurin osa oli hiljaa.

Davidin seuraavaa palvelusvapaata edelsivät historialliset hävitykset Nagasakissa ja Hiroshimassa. Yhdessä miljoonasosasekunnissa energiaa vapautui määrä, joka vastasi 20?000 tonnia voimakasta räjähdysainetta. Räjähdyksen keskiössä roihahti 100 miljoonan Celsius-asteen lämpötila, joka poltti silmänräpäyksessä poroksi kaiken kilometrin säteellä. Kaikkiaan noin 140?000 ihmistä kuoli.

Japanin hallituksen edustajat allekirjoittivat antautumisasiakirjat 2. syyskuuta. Greenglassit saapuivat New Yorkiin viikkoa myöhemmin.

"Little Boy" -niminen atomipommi räjähti Hiroshimassa 6. elokuuta 1945. Pommi tappoi noin 75?000 ihmistä Kuva: US Military/Zuma/MVPhotos

Sodan jälkeisessä Amerikassa Emerson Radio menetti toimeksiantonsa valtiolle, eikä yrityksellä ollut enää Juliukselle käyttöä. Mainetaakka FBI:n identifioimana kommunistina vaikeutti työllistymistä insinöörin tehtäviin. Aika oli rankkaa niin Rosenbergeille kuin Greenglasseille.

Vuoden 1946 alussa sukulaiset yhdistivät voimansa perustamalla East Second Streetille pienen kodinkoneliikkeen. David ja rintamalta kotiutunut isoveli Bernie Greenglass osallistuivat sijoittamalla yritykseen 1?000 ja 5?000 dollaria. Toimitusjohtajaksi ryhtyi Julius.

Liiketoiminta ei milloinkaan ottanut tuulta alleen. Syyksi on arveltu kehnokuntoisia koneita, vähäisiä tilausmääriä tai molempia. Ajan kuluessa pula rahasta ajoi lankomiehet riitoihin keskenään. Davidin mukaan Julius oli surkea kauppias, joka kulutti aikansa "salaisiin aktiviteetteihin" vanhoissa vakoojapiireissään. Julius taas syytti Davidia laiskuudesta.

Niin tai näin, Julius Rosenberg myönsi Greenglasseille yrityksen kassasta satunnaisia lainoja. Lopulta velkasumma oli paisunut yli 1?000 dollarin. David oli pian kurkkuaan myöten veloissa inhoamalleen sukulaismiehelle, mikä syvensi katkeruutta entisestään.

Samaan aikaan Ruth halusi suurempaan asuntoon, pois kurjalta Stanton Streetiltä. Vuonna 1946 perheeseen oli syntynyt esikoispoika Steven. Seuraavana vuonna Ethel vuorostaan synnytti Michaelille pikkuveljen, Robertin.

David kertoi FBI:n kuulusteluissa alkaneensa pelätä paljastumistaan loppuvuodesta 1949. Elokuussa Neuvostoliitto oli räjäyttänyt Kazakstanin autiomaassa ensimmäisen oman ydinpomminsa. Pommi muistutti erehdyttävän paljon sitä, jonka Yhdysvallat oli muutama vuosi sitten pudottanut Nagasakiin. CIA:n ennusteissa kommunistien ei olisi pitänyt pystyä kehittämään sellaista vielä viiteen vuoteen.

Davidin mukaan pian räjähdyksen jälkeen Julius varoitti mahdollisista vaikeuksista, joiden vuoksi hänen olisi paettava Ranskaan. Hän väitti Juliuksen tarjonneen tuhatta dollaria ja kehottaneen häntä hankkimaan matkan varalle mahdollisimman pikaisesti passit ja viisumit.

David suhtautui puheisiin epäillen eikä kertonut niistä Ruthille, kunnes Klaus Fuchs pidätettiin 2. helmikuuta Britanniassa. Hän väitti kuulleensa samana päivänä Juliukselta, että Fuchsilla ja hänellä oli ollut Los Alamosissa sama kuriiri. Harry Goldin kärähdys olisi enää ajan kysymys.

Halusi David paeta tai ei, hänen mahdollisuutensa viedä perhe mukanaan tyrehtyivät lopullisesti 14. helmikuuta. Lämmitellessään varhain aamulla Ruth astui kohtalokkaan askelen liian lähelle kaasulämmitintä, ja hetkessä hänen koko yöpaitansa oli liekeissä.

David yritti tukahduttaa tulta käsillään, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Useat vakavat palovammat ympäri kehoa merkitsivät kuudennella kuukaudella raskaana olevalle Ruthille pitkää hoitojaksoa sairaalassa. Hän oli ensimmäiset päivät kriittisessä tilassa ja säilytti henkensä verensiirtojen turvin.

Ehkäpä David ei noihin aikoihin ajatellut niinkään pakoaan vaan vaimonsa ja syntymättömän lapsen vointia. Varhain huhtikuussa Ruth kykeni palaamaan kotiin sairaalasta ja synnytti reilua kuukautta myöhemmin terveen tyttären. 13. kesäkuuta haavojen tulehtuminen pakotti hänet kuitenkin uudelleen sairaalaan.

Uusi sairaalajakso oli kestänyt kaksi päivää, kun FBI:n agentit marssivat Greenglassien ovelle ja takavarikoivat etsintäluvan puutteesta huolimatta koko joukon kirjeitä ja valokuvia sekä yliopistoaikojen vuosikirjat. Ruthin maatessa sairaalassa David kiidätettiin keskustaan FBI:n konttoriin.

Samana päivänä Harry Gold näki kuvat Greenglasseistä ja tunnisti avioparin, jonka oli tavannut New Mexicossa tammikuussa 1945. David myönsi syyllisyytensä välittömästi asiasta kuultuaan.

David Greenglass pidätettiin kesäkuussa 1950. Hän antoi myöhemmin oikeudelle sepitetyn todistuksen siskonsa Ethel Rosenbergin syyllisyydestä. Kuva: Everett / MVPhotos

Julius Rosenberg pidätettiin 17. heinäkuuta 1950 Ruth ja David Greenglassin todistusten pohjalta. Hänen osallisuudestaan atomivakoiluun kiistellään yhä. Kuva: Keystone Press Agency/Zuma/MVPhotos

David Greenglassin kuulustelupöytäkirjat olivat salaisia vuoteen 1975. Päätös oli epäilemättä syyttäjätiimin ja FBI:n mieleen. Jo oikeusjutun alkupuolella lehdistössä arvuuteltiin, olivatko David ja Ruth solmineet asianajajineen salaisen sopimuksen oikeuden kanssa. Mikäli he avustaisivat FBI:tä ja syyttäjiä kaikilla tiedoillaan New Yorkin vakoojaringistä, Ruth voisi välttyä syytteiltä kokonaan. Davidin tuomioon olisi luvassa huomattavia kevennyksiä.

David oli perheensä iltatähti. Kun asianajajat ilmoittivat hänen selviävän helpommalla sysäämällä syyn lankonsa niskoille, hän ei epäröinyt. Juliuksen pidätykseen 17. heinäkuuta johtaneessa päätöksessä häntä tuki rakastava äiti Tessie Greenglass.

Syvästi uskonnollinen ja lukutaidoton Tessie ei ollut milloinkaan pitänyt vävypoikaansa Juliusta arvossa ja halveksi muutenkin tyttärensä valintoja. Kun kyse oli hänen lempilapsensa Davidin tulevaisuudesta, olisi Ethelinkin pantava veljensä etu aviomiehensä edelle. Juliushan tässä oli sysännyt hömpötyksillään koko perheen häpeään! Yhteistyöllä molemmat naiset voisivat jatkaa elämäänsä vapaalla jalalla, eivätkä lapsetkaan joutuisi varttumaan orpoina.

Ethel huomasi perheen kiristyneet välit vieraillessaan lapsuuden­kodissaan Sheriff Streetillä. Ruth tuijotti häntä vaiti kasvot punaisina. Äiti Tessie oli raivosta suunniltaan.

- Ellet sinä puhu, palat vielä yhdessä miehesi kanssa! hän huusi.

- Mutta äiti, minä olen asunut hänen kanssaan. Minä tiedän, ettei hän ole tehnyt mitään tällaista, Ethel vastasi.

Pian Juliuksen pidätyksen jälkeen Ethel kirjoitti hänelle kaaoksesta, joka heidän omassa Knickerbocker Villagen asunnossaan vallitsi.

Mike parka... Poikasi ei kerta kaikkiaan ymmärrä, minkä tähden ei voi nähdä sinua tai ainakin puhua kanssasi puhelimessa. Hän toitottaa jatkuvasti, etten saa unohtaa kertoa sinulle, miten paljon hän kaipaa ja rakastaa sinua. Robbykin kysyy sinusta lakkaamatta, ja minun on vain taisteltava murtumista vastaan. Rakas, pyydän sinua pitämään itsestäsi huolta.

Tutkinnan kuluessa syyttäjätiimi huomasi, että Harry Goldin ja Davidin todistukset poikkesivat toisistaan. David väitti Goldin ilmoittaneen Los Alamosissa, että Julius oli lähettänyt hänet. Gold taas muisti puhuneensa Philipistä, sitten Davesta ja lopulta Benistä. Hän ei ollut eläessään tavannut Julius Rosenbergiä henkilökohtaisesti.

Joulukuussa 1950 FBI:n agentti J. C. Walsh kutsui David Greenglassin ja Harry Goldin yhteiskuulusteluun, jonka tuloksena todistukset muovattiin yhteneviksi. Kuulustelusta on säilynyt vain Walshin loppuraportti. Se antaa joka tapauksessa ymmärtää, että FBI rohkaisi miehiä joustamaan omissa muistikuvissaan ja päätymään yhteisymmärrykseen tapahtumista.

Ruth Greenglassin pidätyskuva. Hän vältti syytteet avustamalla FBI:tä. Sotavuosina hän suhtautui Ethel Rosenbergiin kuin isosiskoon. He viettivät yhdessä aikaa esimerkiksi elokuvissa, kun David työskenteli Los Alamosissa. Kuva: Wikimedia Creative Commons

FBI oli arvioinut jahtaamansa vakoilurenkaan laajaksi ja paine syyllisten nappaamiseen oli viimeistään Korean sodan revettyä armoton. Julius Rosenbergiin tutustuessaan he huomasivat kuitenkin nopeasti, ettei tämä taipuisi yhteistyöhön yhtä vaivattomasti kuin lankonsa. Millä tuppisuun siis saisi puhumaan?

Häikäilemättömyydestään legendaarisella FBI:n johtajalla J. Edgar Hooverilla oli oma reseptinsä. Kaksi päivää pidätyksen jälkeen hän välitti viestin liittovaltionsyyttäjä Howard McGrathille: "Oikeustoimet vaimoa vastaan voisivat toimia tässä asiassa vipuvartena."

Ei aikaakaan kun FBI ja oikeusministeriö aloittivat Ethelin riepottelun. Suunnitelmallisuudesta todistaa vuosia salassa pidetty muistio kokouksesta, jossa kongressiedustajat keskustelivat Rosenbergeistä oikeusministeriön virkamiesten ja atomifysiikan asiantuntijoiden kanssa.

Samassa kokouksessa osallistujat näyttävät sopineen myös kuolemantuomio­pelotteen käyttämisestä pidätettyjen murtamiseksi. Puheenjohtajana toimi senaattori Brien McMahon Connecticutista.

McMahon: Hän [Julius Rosenberg] on melko kovapäinen, eikö olekin?

Syyttäjä Myles Lane: Se [kuolemantuomio] lienee ainoa asia, jota näiden ihmisten kanssa voi käyttää vipuvartena.

McMahon: Eli odotatteko, että Greenglass paljastaa jotenkin salaista tietoa, josta Rosenbergille voisi aiheutua kuolemantuomio?

Lane: Kyllä.

[-?-]

Lane: Näyttö rouva Rosenbergiä vastaan ei ole kovin vankka. Mutta siinä tarkoituksessa, että se toimii pelotteena, on mielestäni erittäin tärkeää, että hänetkin tuomitaan ja että hänelle langetetaan ankara rangaistus.

Juliuksen pidätyksen jälkeen Ethel Rosenberg tapasi mediaa kotonaan Knickerbocker Villagessa. Kuva heinäkuulta 1950. Kuva: Bettmann/Getty

Ethel kutsuttiin valamiehistön kuultavaksi 7. elokuuta. Läpi kuulustelun hän vetosi "viidenteen" eli Yhdysvaltain perustuslailliseen oikeuteen olla todistamatta itseään vastaan. Seuraava kuuleminen pidettiin 11. päivänä. Heti istunnon päätyttyä Ethel pidätettiin oikeustalon edustalla ja toimitettiin Greenwich Villagen naistenvankilaan.

Lapset Michael ja Robert asuivat jonkin aikaa mummonsa Tessie Greenglassin hoivissa, mutta huomasivat ennen pitkää olevansa epätoivottuja vieraita. Väsyttyään Tessie luovutti heidät Bronxiin heprealaiseen lastenkotiin. Päättyneen yhteiselon traumaattiset vaikutukset lapsiin käyvät ilmi muuan sukulaisen kirjeestä Ethelille:

Äitisi herjaa ja rähjää tilanteesta, johon sinä ja Julie olette perheen ajaneet, ja miten paljon vaivaa lapsista on, ja miten huonoja he ovat, ja miten huonoja te olette -?-.

Näen lastesi kestävän kyykytystä ja huutoa ja sitä, miten sinua mollataan ja kirotaan, ja äitisi puhuvan pahaa Juliuksen perheestä. Kun näen Michaelin menettävän täysin malttinsa äitisi kirotessa sinua, minun tekee mieli läimäyttää äitiäsi kasvoille.

Yli vuoden verran Rosenbergien perhe piti yhteyttä vain kirjeitse. Juliuksen ensimmäinen kirje Bronxiin on päivätty 2. marraskuuta 1950 ja osoitettu vanhemmalle pojalle Michaelille.

Haluan sinun ja pikkuveljesi tietävän, että rakastamme teitä koko sydämistämme ja kaipaamme teitä hyvin paljon. Näen äitinne oikeudessa kahdesti viikossa ja käytämme paljon ajastamme puhumalla rakkaista lapsistamme ja suunnittelemalla oikeusjutun saattamista loppuun nähdäksemme taas teidät. -?- Olen varma, ettei mene aikaakaan kun totutte uuteen kotiinne. Kultaseni, älä ole mistään huolissasi.

Vielä kuusi kuukautta pidätyksen jälkeen syyttäjien näyttö Ethelin syyllisyydestä oli seitinohut. Ensimmäisissä kuulusteluissa David oli kiistänyt jyrkästi, että hänen siskollaan olisi mitään tekemistä vakoiluasioiden kanssa. Kaikki näyttö Etheliä vastaan oli Ruth Greenglassin kahden todistuksen varassa:

Ethel oli ollut läsnä marraskuussa 1944, kun Julius oli pyytänyt Ruthia osallistumaan "molemminpuoliseen tiedonvälitykseen": siis käytännössä välittämään Davidin tietoja Los Alamosin ydinasehankkeesta Neuvostoliitolle. Ruthin mukaan Ethel oli rohkaissut häntä kysymään Davidilta itse New Mexicossa, oliko tämä halukas sellaiseen.

Ethel oli ollut läsnä Davidin lomien yhteydessä tammikuussa 1945 pidetyllä illallisella ja nähnyt Juliuksen leikkaavan Jell-O-laatikosta kaksi KGB:n asiamiehen tunnistamiseen tarkoitettua palasta.

Senaattori Brien McMahonin ennustama "ihmetodistus" näyttää ilmaantuneen helmikuussa 1951 - vain päiviä ennen oikeudenkäyntiä. Ruth tarjoutui vapaaehtoisesti antamaan Ethel Rosenbergin osallisuudesta "täydentäviä tietoja", jotka David vahvisti kaksi päivää myöhemmin.

FBI-johtaja Hooverille lähetetyssä yhteenvetoraportissa Greenglassit väittivät Davidin välittäneen Rosenbergeille käsin kirjoitettuja muistiinpanoja ja piirroksia atomipommista syyskuussa 1945. Näiden muistiinpanojen väitettiin kätkeneen sisälleen "atomipommin salaisuuden". Raportti jatkui:

Julius vei aineiston kylpyhuoneeseen ja luki sen ja palatessaan kutsui Etheliä ja käski tämän kirjoittaa sen puhtaaksi välittömästi. [Ruth] kertoi, että Ethel istuutui kirjoituskoneen ääreen -?- ja alkoi kirjoittaa informaatiota, jonka David oli luovuttanut Juliukselle.

Kuinka ollakaan kahden ihmisen antama yllätystodistus oli osoittanut Ethelin olleen passiivisen vaimon asemesta miestään aktiivisesti avustava rikostoveri. Kertomusta on syytä arvioida erikseen aiemmin mainitun KGB-dokumentin valossa.

Greenglassit väittivät siis luovuttaneensa "atomipommin salaisuuden" venäläisille Rosenbergien kautta syyskuussa 1945. Mutta seitsemän kuukautta aiemmin KGB oli katkaissut kaikki kontaktit jopa Juliuksen kanssa!

Oikeusministeriön ja FBI:n pyynnöstä Etheliä painosti myös äiti Tessie. Samaan aikaan vankilassa istunut Miriam Moskowitz muisteli myöhemmin kuulleensa tapaamisesta, jossa Tessie oli huutanut täyttä kurkkua tyttärelleen: "Kerro FBI:lle mitä tahansa pelastaaksesi David! Sinä ja miehesi tapatte hänet! Ja te tapatte minut!"

Samaan sävyyn oli aiemmin kirjoittanut isoveli Sam. Kirje Greenwich Villagen naisten­vankilaan on päivätty ennen Michaelin ja Davidin siirtämistä Bronxiin pois Tessien helmoista.

Rakas sisareni,

kävin tänään äidin luona. Kerroin Michaelille, että olin puhunut kanssasi. Hänen ensimmäiset sanansa minulle olivat: "Minun äitini on syytön! Hän ei ikinä tekisi mitään niin väärää." No, olet selvästi saanut tämän lapsiraukan uskomaan tarinaasi. Eikö omatuntosi soimaa sinua siitä, että petät lapsesi näin hirvittävällä tavalla? -?- On todettava, että olet tehnyt ja yhä teet uskomattoman hyvää työtä: tuskin voit tuottaa enää enempää häpeää perheellesi.

Ethel Rosenberg pidätettiin 11. elokuuta 1951. FBI halusi painostaa aviomies Julius Rosenbergin antamaan ilmi epäiltyjä rikoskumppaneitaan. Kuva: Wikimedia Creative Commons

- Woody Allen elokuvassa Rikoksia ja rikkomuksia (1989)

Oikeustapaus Yhdysvallat vastaan Julius Rosenberg, Ethel Rosenberg ja Morton Sobell alkoi liittovaltion oikeustalolla New Yorkin Foley Squarella 6. maaliskuuta 1951. Kolmas syytetty oli aiemmin mainittu Juliuksen opiskelutoveri Morton Sobell, joka pidätettiin Meksikossa epäiltynä osallisuudesta Rosenbergien vakoilurenkaaseen.

Istuntoa valvoi liittovaltiontuomariksi silmiinpistävän nuori Irving F. Kaufman, 40, ja se pidettiin massiivisen rakennuksen suurimmassa salissa. Lehdistössä rummutettiin peräti "vuosisadan oikeudenkäyntiä". Draamaa lisäsi tieto siitä, että veli olisi todistamassa omaa siskoaan vastaan.

Pääsyyttäjä Irving H. Saypolilla oli tukenaan viisi avustajaa. Jo hänen aloitus­puheen­vuorostaan kävi ilmi, että strategiana oli vedota ajan henkeen.

- Todisteet tulevat näyttämään, että Rosenbergien ja Sobellin lojaalisuus ja liittolaisuus eivät olleet tälle maalle vaan kommunismille. Kommunismille tässä maassa ja ympäri maailmaa.

- Osoitamme, että Rosenbergit junailivat ja panivat tämän maan neuvostoagenttien kanssa täytäntöön seikkaperäisen juonen, jonka avulla he saivat varastettua David Greenglassin kautta yhden ainoan aseen, joka voi olla avaintekijä tämän kansakunnan selviytymiselle ja maailmanrauhalle - atomipommin.

Puolustusasianajajinaan Rosenbergeilla olivat pitkän linjan kommunisti ja kansalaisoikeuksien puoltaja Manny Bloch sekä tämän iäkäs isä Alexander Bloch.

Rikosoikeuden tuntijat ovat myöhemmin runsaasti kritisoineet heidän työtään. Reiluuden nimissä on kuitenkin huomioitava, että harva asianajaja halusi taakakseen Yhdysvaltain vihatuimman avioparin puolustuksen.

Kuvaavasti isä Alexander oli aiemmin edustanut oikeudessa lähinnä pienyrityksiä ja antanut juridisia neuvoja turkkurien ammattiliitolle. Nuorempi Bloch tunnusti menettäneensä jutun myötä asiakkaita. Jopa kollegat lakkasivat tervehtimästä häntä kadulla.

Ensi töikseen Manny Bloch vetosi valamiehistöön, jotta nämä eivät antaisi periksi ajan "hysterialle" ja muodostaisi kantaansa sen perusteella, "mihin ismiin" syytetyt mahtoivatkaan uskoa. Bloch huomautti, ettei oikeutta käyty suinkaan kommunismista vaan väitetystä atomivakoilusta.

Isä Alexander yritti erottaa Ethelin ja Juliuksen tapaukset toisistaan. Hän luonnehti päämiestään Etheliä ennen muuta "vaimoksi ja kahta pientä lasta kasvattavaksi äidiksi".

- Hän ei välittänyt tai juonitellut välittävänsä mitään tietoja millekään hallitukselle. Hänet revittiin mukaan tähän tapaukseen hänen oman veljensä ja oman kälynsä masinoinnilla. Siirtääkseen ja keventääkseen oman vastuunsa taakkaa he syyttivät häntä salaliittoon osallistumisesta, vanhempi Bloch sanoi.

Ethel ja Julius olivat päättäneet vedota mahdollisimman tiuhaan oikeuteensa olla todistamatta itseään vastaan. He torjuivat Blochien ehdotukset ystävien ja tuttavien kutsumisesta todistajiksi. Huolena oli, että nämäkin leimattaisiin kommunisteiksi ja pahimmillaan vakoilurenkaan jäseniksi.

Rosenbergit eivät myöskään suostuneet tunnustautumaan kommunisteiksi julkisuudessa. He pitivät ideologiaa tapaukseen liittymättömänä yksityisasiana.

Rosenbergien pojat Robert ja Michael vierailemassa Sing Singin vankilassa asianajaja Manny Bloch mukanaan. Kuva: Rosenberg Fund for Children

Ensimmäinen Yhdysvaltain hallituksen kutsuma todistaja oikeudessa oli Juliuksen ja Sobellin vanha radikaalituttava yliopistoajoilta, Max Elitcher. Luultavasti hänet oli taivuteltu yhteistyöhön samalla lupauksella kuin Greenglassit.

Elitcher oli työskennellyt tykistöasiantuntijana Yhdysvaltain laivastossa Washington DC:ssä, jossa hän väitti Juliuksen vierailleen sodan aikana. Puheenvuoro herätti oikeussalissa tyrmistystä, mutta ei itsessään todistanut mitään atomivakoilusta.

- [Julius] alkoi puhua Neuvostoliiton ponnisteluista sodassa ja miten jotkut intressit Yhdysvalloissa estivät Neuvostoliittoa saamasta paljon sotilaallisia tietoja ja miten tämä viivästytti maan ponnisteluja, Elitcher sanoi.

- Hän kertoi, että monet auttoivat Neuvostoliittoa välittämällä salaisia tietoja sotakalustosta ja niin edelleen ja kysyi, voisinko minä laivaston ilmatorjuntalaitteiden ja tietokoneohjattujen ohjusten parissa työskentelevänä välittää tietojani hänelle.

Elitcher väitti Juliuksen maininneen, että myös heidän yhteinen koulutoverinsa Morton Sobell avusti vakoilussa. Hän muisteli kesäkuuta 1948, jolloin hän oli ollut tapaamassa Sobellia ja epäillyt autoaan seuratuksi. Kun Elitcher oli kurvannut Sobellin pihaan ja kertonut epäilyksestään, oli Sobell ollut Elitcherin mukaan tyrmistynyt.

- [Sobell] sanoi, että hänellä oli asunnossaan arvokasta tietoa. Jotakin, jota hänen oli pitänyt antaa Julius Rosenbergille jo jokin aika sitten, mutta ei ollut antanut. Se oli liian arvokasta tuhottavaksi ja liian vaarallista säilytettäväksi. Hän sanoi, että halusi toimittaa sen Juliukselle sinä iltana.

Max Elitcher oli oikeuden ensimmäinen todistaja. Hän tunsi Julius Rosenbergin ja Morton Sobellin yhteisiltä korkeakouluajoilta. Kuva: Wikimedia Creative Commons

Oikeudenkäynnin kolmantena päivänä oli vuorossa David Greenglassin todistus. Syyttäjätiimin avustaja Roy Cohn, tuolloin vasta 23-vuotias, vastasi ristikuulustelusta. Cohn kerskaili myöhemmin olleensa alkujaankin se, joka mursi Davidin ilmiantamaan Ethelin. Seuraavina vuosikymmeninä hän nousi huomattavaan asemaan ja työskenteli muun muassa Donald Trumpin neuvonantajana.

David todisti, että suunnitelmat atomivakoilusta olivat alkaneet Juliuksen, Ethelin ja Ruthin illalliskeskustelusta New Yorkissa.

- Se meni jotakuinkin näin: Ethel aloitti keskustelun huomauttamalla Ruthille, että tämä oli varmaankin huomannut, ettei hän, Ethel, ollut enää mukana kommunistisen puolueen aktiviteeteissa. Ymmärtääkseni Ethel mainitsi syyksi sen, että "Julius on vihdoin päässyt tekemään jotain, mistä hän on aina haaveillut, eli antamaan informaatiota Neuvostoliitolle".

New York Times uutisoi Ethelin valahtaneen veljensä todistuksesta "kuolonkalpeaksi" ja peittäneen kasvonsa. Ehkäpä hän oli loppuun asti toivonut Davidin pyörtävän aikeensa. Nyt Ethelistä oli muovattu valamiehistön edessä miehensä aktiivinen avustaja - ja hänen miehestään vakooja, jolle vakoilu oli suorastaan kutsumusammatti.

Seuraavina päivinä David ja Ruth toistivat FBI:lle antamansa todistukset ja toivat oikeuden tietoon niin Jell-O-laatikon palaset kuin Ethelin toiminnan konekirjoittajana. Cohnin pyynnöstä David leikkasi itse Jell-O-laatikon kahteen palaseen, jotka ojennettiin valamiehistölle tutkittaviksi. David väitti Ethelin valitelleen joskus uupumusta, koska oli "kirjoittanut vakoiluaineistoa puhtaaksi koko yön".

Syyttäjätiimin esityksen loppuhuipennuksessa todistajanaitioon istahti Yhdysvaltain atomienergiakomission räjähdeasiantuntija Walter Koski. Hänen oli arvioitava piirustuksia ja muistiinpanoja, jotka David oli oikeusprosessin aikana jäljentänyt atomipommin linssimallista. Kosken mukaan tiedot olisivat vieraalle vallalle erittäin arvokkaita.

- Näistä luonnoksista ja herra Greenglassin kuvauksista saa riittävästi selvää sellainen henkilö, joka tuntee alan. Se riittää välittämään, mikä periaate ja idea on.

Manny Bloch piti naurettavana, että korkeakouluopintonsa puolen vuoden jälkeen hylännyt David olisi kyennyt analysoimaan linssien mekaniikkaa saati sotateknologista arvoa. Ristikuulustellessaan Davidia hän ihmetteli, miten David olisi osannut piirtää tarkan jäljennöksen alkuperäisestä piirroksestaan kuusi vuotta tapahtumien jälkeen. Hän pyrki kylvämään valamiehistöön epäilyä, oliko David saanut apua hallituksen asiantuntijoilta.

David Greenglass jäljensi oikeudelle kuuden vuoden takaisen piirroksensa atomipommin linssimallista. Yhdysvaltain atomienergiakomission asiantuntija Walter Koski todisti sen auttavan alan ammattilaista ymmärtämään pommin ideaa. Muut tiedemiehet eivät ole olleet asiasta yhtä varmoja. Kuva: Wikimedia Creative Commons

Julius Rosenberg nousi todistajanaitioon ensimmäisen kerran 22. maaliskuuta. Oikeudenkäynti oli tuossa vaiheessa kestänyt jo 16 päivää.

Ristikuulustelun hoitivat Manny Bloch ja pääsyyttäjä Irving Saypol. Tuomari Kaufman pyysi Juliusta alkuun vertailemaan Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton valtiojärjestelmiä.

Julius korosti olevansa talousasioissa maallikko ja keskustelleensa niistä lähinnä ystävien kesken: "Uskon, että kummallakin järjestelmällä on omat meriittinsä. Ainakin sen perusteella, mitä olen lukenut ja selvittänyt."

- Taistelisitteko tämän maan puolesta? Manny Bloch kysyi.

- Kyllä taistelisin. Ja puhuttaessa muiden maiden järjestelmien meriiteistä... keskustelin niistä ystävieni kanssa siltä pohjalta, mitä mikäkin oli saavuttanut ja uskoin, että Neuvostoliiton hallitus on parantanut paljon vähäosaisten oloja, kitkenyt hyvin lukutaidottomuutta, tehnyt paljon jälleenrakennuksessa ja kerryttänyt paljon resursseja, Julius vastasi.

Julius kiisti kannustaneensa Greenglassejä milloinkaan maanpakoon. Hänen mukaansa kaikki puhe rahasta oli liittynyt yksinomaan kiistoihin kodinkoneliikkeestä. Hän väitti kävelleensä Davidin kanssa eräänä päivänä East River Driven lähettyvillä, kun tämä oli yhtäkkiä ruvennut kiristämään häneltä rahaa. Sanavalinta herätti välittömästi tuomari Kaufmanin mielenkiinnon.

- Kiristämään teitä? Millä hän yritti kiristää teitä? Kaufman kysyi.

- No, hän uhkaili minua hankkimaan hänelle rahaa. Pidin sitä kiristyksenä, Julius vastasi.

- Sanoiko hän, että kertoisi viranomaisille, että olitte mukana salaliitossa, jossa varastettiin atomisalaisuutta?

- Ei.

- Luuletteko, että hänellä oli jotain sellaista mielessä?

- Mistä minä tietäisin, mitä hänellä oli mielessä?

- Mitä sitten tarkoitatte kiristämisellä?

- Ehkä hän uhkasi lyödä minua turpaan tai jotain sellaista.

Häikäilemätön syyttäjä Roy Cohn työskenteli oikeudenkäynnin jälkeen kommunistivainoistaan tunnetun senaattorin Joseph McCarthyn avustajana. 1970- ja 1980-luvuilla hän antoi lakiopillisia neuvoja Yhdysvaltain tulevalle presidentille Donald Trumpille. Monien toimittajien ja tietokirjailijoiden mukaan Trumpin hyökkäävä ja tinkimätön viestintätyyli on juuri Cohnilta opittua. Cohn oli puhdistamassa Eisenhowerin hallintoa homoseksuaaleista, vaikka piti itse salaa miehistä. Hän kuoli aidsiin elokuussa 1986. Kuva: Globe Photos/Zuma/MVPhotos

Syyttäjätiimi oli alusta asti arkaillut huteraa näyttöään Ethel Rosenbergin syyllisyydestä. Oikeudessa hänestä pyrittiin luomaan kuva avioliiton dominoivana osapuolena. Naisena, joka veteli miehensä ja veljensä naruista. Korostettiinpa vielä sitäkin, että hän oli Juliusta kaksi vuotta vanhempi.

Ethelin todistusvuoro oikeudessa koitti maanantaina 26. maaliskuuta. Hän ilmoitti hankkineensa kirjoituskoneensa 30 dollarilla teatteripiireistä ja kirjoittaneensa aina puhtaaksi Juliuksen töitä korkeakoulu­aikojen kotitehtävistä kodinkoneliikkeen lomakkeisiin. Milloinkaan hän ei mielestään ollut kirjoittanut atomisalaisuuksia koskevia tietoja saati kannustanut veljeään vakoiluun.

Sekä syyttäjät että puolustajat ja tuomari olivat kiinnostuneita kuulemaan, mitä Ethel ajatteli nykyisin veljestään. Tuomari Kaufmanille hän myönsi, että aikanaan pikkuveli oli ihaillut häntä suuresti ja pitänyt myös Juliuksesta. Sankarinpalvonnasta hän ei kuitenkaan olisi halunnut puhua.

- Rakastatte paljon veljeänne, ettekö rakastakin? syyttäjä Saypol kysyi.

- Tarkoittanette, että joskus rakastin veljeäni?

- Tarkoitatteko, että asia on muuttunut?

- Olisi mielestäni melko luonnotonta, ellei se olisi muuttunut.

Loppupuheenvuorossaan Manny Bloch oli luopunut tykkänään sovittelevuudesta ja leimasi molemmat Greenglassit valehtelijoiksi ja selkäänpuukottajiksi. Hän pyysi valamiehistöä huomioimaan konkreettisten todisteiden puutteen ja sen, että todistusten takana kyti perheriita. Jutun olisi hänen mielestään voinut kirjata suorilta käsin nimellä Greenglassit vastaan Rosenbergit.

- Tiedättekö, ennen yhteenvedon luonnostelua etsin sanakirjasta sanaa, joka kuvaisi Dave Greenglassia. En löytänyt sellaista, koska en usko koko englannin sanastosta tai minkään sivilisaation sanakirjasta löytyvän mitään sanaa kuvaamaan Dave Greenglassia, Bloch ryöpytti.

- Mutta luullakseni tiedätte, että kuka tahansa mies, joka todistaa omaa luutaan ja vertaan vastaan - omaa siskoaan vastaan - on iljettävä... On vastenmielinen ja rikkoo mitä hyvänsä ohjenuoraa, joiden mukaan kussakin sivilisaatiossa on eletty. Hän on alhaisista alhaisin eläin, jonka olen koskaan nähnyt.

Lopulta hän kääntyi osoittamaan sormellaan Etheliä, jonka vaatimatonta vaatetusta vain korosti lehdistössäkin yleväksi hehkutettu Ruth Greenglass.

- Katsokaapa nyt tuota hirveää vakoojaa! Katsokaa tuota hirveää vakoojaa ja verratkaa häntä Ruthie Greenglassiin, joka tuli tänne nukeksi laittautuneena, röyhkeänä, fiksuna ja somana ja innokkaana kuin valokuva-albumissa. Ehkäpä jotkut teistä ovat ripeämpiä mittailemaan naisia katseellaan kuin toiset... Mutta ellei Ruthie Greenglass ole pahuuden ruumiillistuma, en tiedä mikä on!

Valamiehistössä oli 12 henkeä; vain yksi nainen ja 11 miestä. Kukaan ei saanut olla kommunisti, vastustaa kuolemantuomiota lähtökohtaisesti tai pitää ydinsalaisuuksien luovuttamista laillisena.

28. maaliskuuta heidän oli vihdoin muodostettava kantansa. Eripuraa ei vaikuta sinänsä syntyneen, sillä kaikki olivat Rosenbergien syyllisyyden kannalla.

Vain yksi valamies, 48-vuotias tilintarkastaja James A. Gibbons, puolsi Ethelin armahtamista. Hänen tunnontuskiensa tähden päätöksen lukemista lykättiin seuraavaan aamuun. Gibbonsilla oli omia lapsia, eikä hän kestänyt ajatusta Michaelin ja Robertin orpoudesta.

Vincent Lebonitte muisteli myöhemmin taivutelleensa Gibbonsin muiden taakse huomauttamalla, että vapaalla jalalla Ethel voisi jatkaa vakoilua ja vaarantaa Gibbonsin omien lasten turvallisuuden. Tämän argumentin voimalla valamiehistössä päästiin yksimielisyyteen, ja ennen puoltapäivää oikeussalille ilmoitettiin, että Rosenbergejä ja Sobellia pidettiin syyllisinä kaikkiin syytteisiin.

Päätös vahvistui tuomioksi viikkoa myöhemmin. Tuomari Kaufman aloitti toteamalla, ettei tuomion lukeminen ollut hänelle helppoa. Hän syytti Rosenbergejä Korean sodassa kuolevista amerikkalaisista ja "jumalaa pelkäävän kansakunnan" pettämisestä.

- Olen harkinnut tunteja, päiviä ja öitä. Olen huolellisesti puntaroinut todisteita. Jokaista hermoani, jokaista soluani on verotettu. Olen ihminen siinä missä he, jotka ovat antaneet minulle vallan langettaa tuomion. Olen ilman varteenotettavaa epäilystä varma vastaajien syyllisyydestä, Kaufman sanoi.

- Ei ole minun vallassani, Julius ja Ethel Rosenberg, antaa teille anteeksi. Vain Herra voi armahtaa teidän tekonne. Oikeuden langettama rangaistus seuraa rikoksesta, josta teidät on tuomittu, eli oikeus tuomitsee teidät kuolemanrangaistukseen.

Istunnon päätteeksi vartijat saattelivat ulos salista käsi kädessä kulkeneet Rosenbergit. Aulassa Julius kysyi Etheliltä, miten tämä voi. "Ihan okei. Voin hyvin niin kauan kuin sinä voit", Ethel vastasi.

Heidät erotettiin toisistaan toimitettaviksi eri selleihin, jolloin Julius alkoi rauhoitella Etheliä laulamalla amerikkalaista marssilaulua Battle Hymn of the Republic. Toiselta puolelta käytävää hän kuuli Ethelin, joka oli liittynyt mukaan omalla sopraanoäänellään.

- Olet alhainen äpärä, Julius, vanginvartijan kerrotaan todenneen hänelle.

- Mutta olet onnekkain mies maan kamaralla, sillä kenenkään muun miehen vaimo ei ole rakastanut miestään noin paljon.

Ethel ja Julius Rosenberg suutelivat oikeustalon ulkopuolella New Yorkissa tuomion julistamisen jälkeen. Koko valamiehistö piti heitä syyllisinä syyttäjätiimin esittämiin rikoksiin. Kuva: New York Daily News Archive/Getty

Oikeudenkäynnin jälkeen alkoi kaksi vuotta kestänyt viivytystaistelu, jolla Manny Bloch pyrki ostamaan Rosenbergeille aikaa ja löytämään uusia todisteita tuomion kumoamiseksi. Korkein oikeus käsitteli tuomion lykkäysanomusta vielä kesäkuussa 1953, mutta hylkäsi sen viime hetkellä.

Käytännössä tuomari Kaufman oli tuominnut Rosebergit maan­petoksesta, vaikkeivät tunnusmerkit lain nojalla täyttyneet. Maanpetostuomio olisi edellyttänyt todistettua vakoilua vihollisvaltion hyväksi. Neuvostoliitto oli ollut väitetyllä rikoshetkellä Yhdysvaltain liittolainen.

Tämän tähden syyttäjät olivat läpi oikeudenkäynnin nojanneet epämääräiseen vuoden 1917 vakoilulakiin. Tarkka rikosnimike salaliitto vakoilun suorittamisesta ei kerro edes sitä, tuleeko salaliiton onnistuminen näyttää toteen. Tuloksista puhumattakaan.

Eivätkä virheet rajoittuneet vain epäselviin lakipykäliin ja Greenglassien perättömiin todistuksiin. Myöhemmin ilmeni, että Kaufman oli tuomiota harkitessaan konsultoinut syyttäjiä. Roy Cohn kertoi Kaufmanin kallistuneen kuolemantuomion kannalle jo kauan ennen viimeistä istuntoa ja suoraan hänen suosituksestaan.

Viimeisenä oljenkortenaan Rosenbergit pyysivät armahdusta presidentti Dwight D. Eisenhowerilta, jolle Michael-poikakin kirjoitti vanhempiensa puolesta.

Ynseä Eisenhower ei säästänyt kuolemalta edes Etheliä. Hän uskoi sitkeästi syyttäjätiimin kuvaan tästä avioparin määräävänä puolisona. Ennen teloitusta hän kirjoitti ajatuksistaan omalle pojalleen:

Tässä tapauksessa nainen on vahva ja uppiniskainen osapuoli ja mies heikko. Nainen on selvästi ollut johtaja kaikessa mitä he tekivät vakoilurenkaassa. [...] Jos yhtään lieventäisimme naisen tuomiota emmekä miehen, Neuvostoliitto vain rekrytoisi vakoojansa jatkossa naisten joukosta.

Molemmat Rosenbergit sijoitettiin erillisiin kuolemanselleihin pahamaineiseen Sing Singin vankilaan. He saivat tavata toisiaan rajoitetusti rautaristikko välissään kerran viikossa. Muuten he olivat yhteydessä toisiinsa vain kirjeiden välityksellä.

Hei rakkaani,

olet niin lähellä minua ja silti eri käytävällä ja niin suuren teräsmäärän takana - poissa silmistäni ja kuuloetäisyydeltäni - että turhautumiseni on hirvittävää. Tänä iltana saatoin kuulla ääntäsi, kun muutama korkeampi nuotti yhdestä aariastasi kantautui heikosti.

(Julius Ethelille ensimmäisessä kirjeessään saavuttuaan Sing Singiin.)

Rakas mieheni,

mikä Taivas ja mikä Helvetti toivottavatkaan sinut tervetulleeksi näihin monotonisiin päiviin ja ilottomiin öihin, loputtomaan haluun ja loputtomaan kieltoon.

(Ethel vastauksessaan Juliukselle.)

Kymmenvuotias isoveli Michael lohduttaa kuusivuotiasta Robertia vankilavierailun jälkeen 16. kesäkuuta 1953. Vain kolme päivää myöhemmin vanhemmat teloitettiin. Veljekset ovat olleet läheisiä näihin päiviin saakka. Kuva: UPPA/Photoshot / Avalon / MVPhotos

Rosenbergien teloitusta vastustaneet mielenosoitukset levisivät Eurooppaan. Kansalaiset protestoivat New Yorkin oikeuden päätöstä Englannin Downing Streetillä rukoilemalla ja pitämällä kahden minuutin hiljaisuuden. Kuva: UPPA/Photoshot / Avalon / MVPhotos

Se oli kummallinen, painostava kesä, se kesä, jona Rosenbergit teloitettiin sähkötuolissa, enkä minä tiennyt, mitä tein New Yorkissa. -?- Sähkötuolin ajatteleminen saa minut voimaan pahoin, eikä sanomalehdissä puhuttu mistään muusta - mulkosilmäiset otsikot tuijottivat minua jokaisesta kadunkulmasta ja maanalaisen jokaisesta ummehtuneesta, pähkinäntuoksuisesta aukosta.

- Sylvia Plath, Lasikellon alla (1963, Otava)

Sing Singin teloituskamarissa ei ole ikkunoita. Lamppujen valo hohtaa kirkkaana vasten valkopintaisia seiniä. Kirjailija Sam Robertsin mukaan näky muistuttaa alttaria. Vastapäätä sähkötuolia seisoo rivi puisia penkkejä tarkoitettuina toimittajille, omaisille ja henkilökunnalle.

Käytäntö oli tarkka: ensimmäinen 2000 voltin shokki kestää 3 sekuntia, ja seuraavan 57 sekunnin ajaksi teho putoaa 500:aan. Iskuja annetaan tavallisesti kolme.

Niiden aikana teloitettavan ruumiinlämpö kohoaa 55 asteen tuntumaan. Aivoissa lämpötila lähentelee veden kiehumispistettä. Tehoa säännöstelemällä pyritään estämään ihon kärventyminen.

Ennen ensimmäistä shokkia teloitettavan kasvot peitetään naamarilla, mutta ei suinkaan esteettisyyssyistä.

Sen tarkoituksena on estää silmiä pulpahtamasta ulos koloistaan.

Perjantai 19. kesäkuuta 1953 valkeni New Yorkissa pakahduttavan kuumana ja kosteana. Koska tuomion vakiintunut täytäntöönpanoaika kello 23.00 osui juutalaisen sapatin ajalle, olivat Rosenbergit elätelleet toivoa lykkäyksestä seuraavalle viikolle.

Sapatti alkaa ortodoksijuutalaisen perimätiedon mukaan perjantaina 18 minuuttia ennen auringonlaskua ja päättyy seuraavana iltana. Kuin viimeisenä iskuna vasten kasvoja oikeus aikaisti teloituksen kello 20:een.

Aikaa ei jäänyt edes viimeiselle aterialle, ja Juliuksen oli tyytyminen ylimääräisiin savukkeisiin. Tilanne järkytti Sing Singin vankilarabbia Irving Koslowea siinä määrin, että hän kääntyi tuomari Kaufmanin puoleen.

- Tee sinä työsi, rabbi! Minä teen omani, Kaufman ärähti takaisin.

Rabbi Koslowin mukaan Rosenbergit tyytyivät lopulta kohtaloonsa, vaikka hallitus oli loppuun saakka valmis keventämään tuomiota nimiä vastaan. Siihen Ethel ja Julius eivät olleet joko halukkaita tai edes kykeneviä.

Ensimmäisenä teloituskamariin saapui Julius, kasvoillaan pilkallinen hymy ja yllään tummanruskeat housut ja valkoinen pusero. Ilman silmälaseja ja viikset pois ajeltuina hän näytti vanginvartijoiden mielestä alastomalta. Pyöveli veti kytkimestä kello 20.04.

Kolme minuuttia myöhemmin ruumis laskettiin metalliseen kärryyn ja kuljetettiin pois.

Koslowe astui seuraavaksi Ethelin selliin ja vetosi tähän viimeisen kerran. Hän pyysi Etheliä ajattelemaan lapsiaan. Vain muutama nimi, ja tämä voisi nähdä heidän kasvavan. Julius oli jo kuollut. Minkä tähden Ethelinkin olisi uhrattava henkensä?

- Hän sanoi minulle: "Ei, minulla ei ole nimiä annettavanani. Olen syytön. Olen valmis kuolemaan", Koslowe kertasi myöhemmin.

Kuten läsnä ollut International News Servicen toimittaja Bob Considine kameroiden eteen ilmaantuessaan kertoi, Ethelin teloitus sujui huomattavasti vaikeammin kuin Juliuksen. Hän astui kamariin tummanvihreässä leningissä, hiukset huolellisesti leikattuina ja suuteli saattavaa naisvartijaa poskelle. Sen tehtyään hän istui tuoliin rauhallinen ilme kasvoillaan.

Kuoliaaksi hänet todettiin vasta 5 minuuttia ensimmäisen iskun jälkeen - kello 20.16. Sapatti oli alkanut kolme minuuttia aiemmin.

- Kun rouva Rosenberg kohtaa Luojansa, hänellä on paljon selitettävää, Bob Considine lausui ääni väristen.

Savu kohosi 150 senttimetriä pitkästä ruumiista kohti kattoa.

Pahamaineinen sähkötuoli eli "Old Sparky" Sing Singin vankilan teloituskamarissa. Ensimmäisen kerran se oli käytössä heinäkuussa 1891. 75 vuoden aikana siinä teloitettiin 614 vankia. New Yorkin osavaltio poisti kuolemanrangaistuksen laista vuonna 1965. Kuva: Globe Photos/Zuma/MVPhotos

Kuollessaan Julius Rosenberg oli 35 vuotta, Ethel 37. Viimeisessä kirjeessään Ethel vannotti Manny Blochia pitämään huolta Michaelista ja Robertista ja välitti pojilleen jäähyväisensä. Kirje on syytä lainata kokonaisuudessaan:

Armaat kultaseni, minun rakkaimmat lapseni,

vasta tänä aamuna näytti siltä kuin voisimme sittenkin olla vielä yhdessä. Nyt kun näin ei olekaan haluan niin kovasti teidän tietävän kaiken, minkä minä olen saanut tietää. Valitettavasti voin kirjoittaa vain muutaman hassun sanan; muun teille on opettava elämä, kuten minun elämäni opetti minulle.

Aluksi tietenkin surette katkerasti vuoksemme, mutta ette sure yksin. Se on meidän lohtumme ja lopulta sen on oltava teidän.

Lopulta teidän on myös uskottava, että elämä on elämisen arvoista. Tietäkää, että jopa nyt loppumme hiljaa lähestyessä tiedämme tämän varmuudella, joka päihittää pyövelin!

Elämänne tulee myös opettamaan, ettei hyvä voi kukoistaa pahan keskellä; että vapaudesta ja kaikesta muusta, josta todella mielekäs ja hyödyllinen elämä kumpuaa, on joskus maksettava kalliisti. Olkaa siis vakuuttuneita, että olimme tyyniä ja ymmärsimme mitä syvällisimmällä tavalla, ettei sivilisaatio ollut vielä edennyt pisteeseen, jossa elämää ei tarvitse uhrata elämän itsensä tähden, ja että uskoimme vakaasti muiden jatkavan jälkeemme.

Tiedämme, että meillä olisi ollut uskomaton ilo ja nautinto elää kanssanne. Isänne, joka on kanssani näinä viimeisinä tärkeinä tunteina, lähettää kultaisille pojilleen koko sydämensä rakkauden. Muistakaa aina, että olimme syyttömiä, ja omatuntomme on puhdas.

Rutistamme teitä lujasti ja suutelemme teitä kaikella voimallamme.

Rakkaudella,

Isi ja äiti

Rosenbergit arkuissaan julkisessa tilaisuudessa Brooklynin kappelissa ennen hautajaisia 24. heinäkuuta 1953. Ethel edessä, Julius takana. Kuva: Keystone-France/Getty

Miehen kasvot ruudun toisella puolella ovat iästä huolimatta eloisat. Vielä 70 vuotta myöhemmin silmät säteilevät lapsekasta intoa, halua kertoa ja selittää. Puhuessaan hän liikahtelee istuimellaan edestakaisin. Katse pysyy herkeämättä webkameran linssissä.

On totta, mitä hänestä sanotaan. Hänessä on paljon äitinsä näköä, tummissa silmissä varsinkin.

- Tästä on oikeastaan hyvä aloittaa! Koska juuri tämä minulla ja veljelläni on tällä hetkellä mielessä, Robert Meeropol virkkoo video­yhteydellä työ­huoneestaan Massachusettsista.

Puhe on vetoomuksesta, jonka tarkoituksena on vakuuttaa Yhdysvaltain presidentti julistamaan Ethel Rosenberg syyttömäksi. Joe Bidenin virkakauden alussa veljekset olivat täynnä toivoa, mutta tilanne muuttui dramaattisesti 28. helmikuuta 2022 Venäjän hyökättyä Ukrainaan.

- Meillä oli oikeasti kirjeet valmiina. Yhtäkkiä tällaiselle ei ollutkaan mitään sijaa. Vaikka Venäjä on tänä päivänä täysin erilainen kuin 1940- ja 1950-luvuilla, on mahdotonta ajatella, että Yhdysvaltain presidentti voisi keskellä tätä hyökkäystä julistaa syyttömäksi jonkun, joka tuomittiin vakoilusta venäläisille, Robert huokaa.

- Se oli meille hyvin turhauttavaa. On ymmärrettävä, että aloin ajatella tätä asiaa äitini kannalta 1980-luvun lopulla tai 1990-luvun alussa. Puhumme siis hyvin pitkästä ajasta, emmekä minä ja veljeni ole enää tästä nuortumassa. Olemme riittävän vanhoja ymmärtämään aikamme rajallisuuden.

Robert Meeropol työhuoneessaan. Vuonna 1990 hän perusti Rosenberg Fund for Children -hyväntekeväisyysjärjestön. Sen tarkoituksena on auttaa lapsia, jotka kärsivät vanhempiensa poliittisesta vainosta. Kuva: Kuvakaappaus Zoomista

Vanhempiensa kuoleman aikoihin Robert ja Michael asuivat perhetuttaviensa Ben ja Sonia Bachin luona New Jerseyn maaseudulla. Kolmen vuoden oikeusprosessin aikana heidän tuki ja turvansa oli ollut asianajaja Manny Bloch, joka koki poikien tulevaisuudesta huolehtimisen velvollisuudekseen. Vaikka arvostelijat ovat tyrmänneet Blochin puolustuksen ammatti­taidottomaksi, ovat Robertin tuntemukset vivahteikkaammat.

- Muistan hänet suurena, isällisenä karhuna, jonka lähellä tunsin aina olevani enemmän suojassa. Henkilökohtaiset tunteeni ja muistoni poikkeavat tietysti paljon siitä, mitä mieltä olen hänen valinnoistaan. Varsinkin käytyäni lakikoulun ja ryhdyttyäni itse asianajajaksi.

Bachit olivat huolehtineet Michaelista ja Robertista hyvin, mutta ajan myötä elämä New Jerseyssä kävi veljeksille mahdottomaksi. Paljastuttuaan "Rosenbergien pojiksi" he joutuivat savustetuiksi ulos paikalliselta ala-asteelta. He asuivat jonkin aikaa isänäidillään Sophiella, kunnes joulun alla 1953 Manny Bloch sopi adoptiojärjestelyistä Anne ja Abel Meeropolin kanssa.

Se joulu oli kahdelle juutalaispojalle ensimmäinen valonpilke vuosien ukkospilvien jälkeen. Muistelmateoksessaan An Execution in the Family: One Son's Journey Robert kuvailee lahjoja pursuavaa Brooklynin asuntoa ja uusia aikuisia, jotka olivat varta vasten halunneet heidät luokseen ja jotka tiesivät heidän koettelemuksensa läpikotaisin.

Kävelin suureen huoneeseen, jossa monet muut lapset istuivat valtavan joulukuusen äärellä vierellään pino lahjoja. Minulle kerrottiin, että kaikki lahjat olivat minulle ja veljelleni. Ihmettelin, miksi muut lapset eivät saaneet mitään. Miksi minä sain niin monta?

Michael ja Robert adoptioäitinsä Anne Meeropolin seurassa vuonna 1954. Robert alkoi kutsua häntä äidikseen ensimmäisen yhteisen kuukauden jälkeen. Kuva: Rosenberg Fund for Children

Tuomari Kaufman oli tuomiota julistaessaan vakuutellut maksaneensa "jokaisella hermollaan ja solullaan". Asianajaja Manny Blochin kohtalossa kielikuva näyttää osuneen lähelle totuutta. Tammi­kuussa 1954 hänet löydettiin henkensä heittäneenä asuntonsa kylpyhuoneesta. Rosenbergien teloituspäivästä oli kulunut tuskin seitsemää kuukautta. Bloch oli sydänkohtauksen saadessaan 52-vuotias.

Michael ja Robert eivät milloinkaan hävenneet vanhempiaan ja varttuivat vakuuttuneina heidän täydestä syyttömyydestään. Sukunimenvaihdosta selittää adoptiovanhempien konsultointi lastenpsykologin kanssa. Oli psykologin mukaan lapsille hyväksi, että perheen yhtenäisyyttä korostettaisiin nimeä myöten ja että koulutoverit eivät esittäisi tarpeettomia kysymyksiä.

Monessa mielessä pojista kasvoi vanhempiensa kaltaisia. 1960-luvulla Yhdysvaltain nuorison villiinnytti "uuden vasemmiston" aalto tunnetuimpana ilmentymänään Vietnamin sodan vastainen hippiliikehdintä. Siihen veljekset tempautuivat koko sydämensä palolla. Robertin muistelmateos on paitsi oikeusopillinen katsaus ja henkilökohtainen kasvutarina myös kuvaus 1960- ja 1970-lukujen vasemmistosta Yhdysvalloissa.

Poikien adoptioisä Abel Meeropol oli tunnettu amerikkalainen lauluntekijä, joka sanoitti muun muassa Billie Holidayn levyttämän kappaleen Strange Fruit. Hänen sanoituksiaan kuullaan myös Frank Sinatran kappaleessa The House I Live In. Kuva: Rosenberg Fund for Children

Uskomuksistaan huolimatta Robert myöntää olleensa nuorena arka ja syrjäänvetäytyvä. Ehdollistunut ajatukseen, että elämässä pääsi vähemmällä pitämättä itsestään turhaa meteliä. Hän ei kertonut vanhempiensa kohtalosta edes tulevalle vaimolleen Ellille ennen kosintaa.

Vaikka olin vasta parikymppinen, olin jo valmis sitoutumaan loppuelämäkseni. Miten voisin odottaa hänen vastaavan myöntävästi, ellei hän tietäisi, mihin oli ryhtymässä? Maatessamme hänen saapumisiltanaan muhkuraisella patjalla pienen huoneemme lattialla sanoin hänelle, että minulla olisi jotakin kerrottavaa. Vedin syvään henkeä ja lausuin ensimmäistä kertaa ääneen: "Olen Ethel ja Julius Rosenbergin poika." Taakan keventäminen tuntui niin painostavalta, etten muista keskustelusta paljon. Paitsi sen, että hän kertoi jo tienneensä ja että hän oli helpottunut kerrottuani hänelle.

Käännekohtana Rosenbergien poikien elämässä voi pitää huhtikuuta 1973, jolloin kuuluisa asianajaja Louis Nizer jukaisi heidän vanhempiensa oikeustapausta käsittelevän kirjan The Implosion of Conspiracy. Nizer oli sisällyttänyt kirjaan Rosenbergien henkilökohtaista kirjeen­vaihtoa sivuuttaen kaikki ne kirjeet, joissa he viittasivat poikiinsa.

Kirjan parjaava johtopäätös oli, että Rosenbergit olivat rakastaneet eläessään vain kommunismia ja laiminlyöneet sen kustannuksella omat poikansa. Nizer mainitsi Robertin ja Michaelin vain todetakseen, että nämä elivät nykyään tuotteliaina ja tasapainoisina amerikkalaisina - ilmeisesti koska olivat hylänneet vanhempiensa arvot.

Pitkän harkinnan jälkeen Robert ja Michael haastoivat oikeuteen ensin Nizerin ja myöhemmin vanhempiensa kohtaloon liittyviä asiakirjoja salanneet tiedustelupalvelut. Siihen saakka he olivat saaneet elää verrattain rauhallista ja anonyymiä elämää. Julkisuus oli kova hinta, mutta he olivat päättäneet paitsi osoittaa olevansa häpeilemättä vanhempiensa poikia myös oikaista räikeitä vääristelyjä ja asiavirheitä.

Tiedonvapauslain nojalla valtionhallinto oli vuonna 1975 pakotettu julkistamaan aiemmin salattuja asiakirjoja, joskaan ei kaikkia. Suurin osa julkistusta materiaalista tuki Meeropolien käsityksiä. Kaikki ei.

Vaikein pala nieltäväksi olivat NSA:n julkistamat viestit KGB:n ja rezidenturan välillä. Ne osoittivat kiistatta, että Julius Rosenberg oli ollut vakooja. Hyvin epätodennäköisesti oikeuden väittämällä tavalla, mutta vakooja yhtä kaikki.

Robertin oli hiljennyttävä pohtimaan uudelleen vanhempiensa viimeisiä sanoja: "Muistakaa aina, että olimme syyttömiä, ja omatuntomme on puhdas."

Kysymys oli itsestään selvä mutta kivulias: Olivatko sanat valhetta?

- Ei tunnu koskaan hyvältä hautoa pitkään ja syvästi jotakin uskomusta, tehdä tutkimusta sen puolesta ja puhua siitä julkisesti, kunnes joutuu äkkiä sanomaan "ups, olinkin väärässä", Robert sanoo.

- Tämän kaiken ymmärtäminen on vienyt kauan, ja prosessi alkoi kohdallani tavallaan jo lakikoulussa. Olimme osoittaneet, että vanhempamme lavastettiin syyllisiksi. Mutta tämä ei itsessään todista syyttömyyttä. On mahdollista lavastaa syylliseksi ihminen, joka todella on syyllinen.

Veljekset Michael ja Robert Meeropol Washingtonissa 1975. He haastoivat tiedonvapauslain pohjalta oikeuteen lukuisia tiedustelupalveluja, jotka eivät olleet julkistaneet Rosenbergien tapaukseen liittyviä asiakirjoja. FBI:n ja NSA:n asiakirjoja on sittemmin julkistettu. Kuva: Arthur GraceZuma/MVPhotos

Robert ei koskaan kokenut tarpeelliseksi tavata perheen pettänyttä enoaan Davidia. Vapauduttuaan vankilasta marraskuussa 1960 David vaihdatti kiireen vilkkaa nimensä ja katosi vuosikymmeniksi julkisuudesta. Vuonna 1990 New York Timesin pitkäaikainen toimittaja Sam Roberts pääsi lopulta karkulaisen jäljille.

Kuuden vuoden suostuttelun jälkeen Roberts sai neuvoteltua sopimuksen elämäkerran kirjoittamisesta. The Brother ilmestyi vuonna 2001.

Siinä David vahvisti Rosenbergien puolustajien pitkäaikaiset epäilykset. Greenglassien todistukset olivat humpuukia. David ei muistanut Ethelin ikinä kirjoittaneen vakoilutietoja kirjoituskoneellaan. Toisin sanoen konkreettisinta "todistetta" tämän syyllisyydestä. Hän epäili kirjoittajaksi omaa vaimoaan Ruthia.

Manny Bloch oli oikeudessa ilkkunut, ettei minkään sivilisaation sanakirjasta löytyisi sanaa kuvaamaan David Greenglassia. Kuin herjan vahvistaakseen David ilmoitti Robertsille, ettei tuntenut siskonsa ja lankonsa kohtalosta pientäkään katumusta. Ei, vaikka tiesi aiheuttaneensa sen omilla valheillaan.

- Kerroin FBI:lle ensin oman tarinani, mutta vaimoni liitti Ethelin siihen. Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Kutsua vaimoani valehtelijaksi? Vaimoni on vaimoni. En makaa siskoni kanssa, ymmärrätkö? Greenglass sanoi Robertsille.

- Kyse on enemmästä kuin seksistä. Kyse on elämän jakamisesta jonkun kanssa. Toimin sukupolveni tapojen mukaisesti. Vaimoni on minulle tärkeämpi kuin siskoni. Tai äitini tai isäni. Ja hän oli lasteni äiti.

Veljekset Michael (vas.) ja Robert (oik.) Meeropol ovat kampanjoineet äitinsä Ethel Rosenbergin nimen puhdistamisen puolesta vuosia. Kuva Valkoisen talon edustalta Washingtonista joulukuulta 2016. Kuva: Rosenberg Fund for Children

KGB:n Moskovan-arkistojen avauduttua hetkellisesti 1990-luvulla Neuvostoliiton romahduksen jälkeen historioitsijat Alexander Vassiliev ja Allen Weinstein julkaisivat asiakirjoihin perustuvan teoksen The Haunted Wood: Soviet Espionage in America - Stalin Era.

Dokumentit osoittivat, että Julius oli väitetyn atomivakoilun aikana erotettu vakoojan tehtävistä ja että Ruth ja David tapasivat KGB:n väkeä ilman häntä. Etheliä dokumenteissa ei mainita missään rikoksen tuntomerkit täyttävässä yhteydessä.

Itse asiassa yksi dokumentti osoittaa Ruthin sopineen salaisista tunnistautumis­tavoista neuvosto­agenttien kanssa itse. Oliko kyseessä kuuluisa Jell-O-laatikon-palanen, jonka ideointi laitettiin oikeudessa Juliuksen nimiin? Sen tietävistä kukaan ei ole enää hengissä kertomaan:

Myöhään helmikuussa heti kun saa junalipun [Ruth] muuttaa asumaan Albuquerquehen [New Mexico], jossa enemmistö aseman työntekijöiden vaimoista asustaa. -?- Hän aikoo asua siellä 6-7 kuukautta, joiden jälkeen hän palaa [New Yorkiin] synnyttääkseen lapsen. Ennen lähtöä pyydämme häntä antamaan meille materiaaleja ja tunnistautumissanoja siltä varalta, että meidän on kontaktoitava häntä uudestaan. Löydettyään asunnon hän antaa meille osoitteen kirjeessään anopilleen. Luulemme, että Ruthin aika Albuquerquessa auttaa meitä tutkimaan tarkemmin aseman työtä ja ihmisiä. Jos Davidilla on arvokasta tietoa, Ruth voi tulla New Yorkiin informoimaan meitä.

Myöhempinä vuosina on vahvistunut, että Los Alamosin tutkimusasemalla työskenteli arviolta 5-10 erillistä vakoojaa, jotka eivät luultavasti tienneet toisistaan. Kuolinvuoteellaan fyysikko Theodore Hall tunnusti poteneensa läpi elämänsä huonoa omaatuntoa Rosenbergien kohtalosta. Oheinen ote on vuonna 1997 julkaistusta elämä­kerrasta Bombshell: The Secret Story of America's Unknown Atomic Spy Conspiracy:

Ted Hall oli syyllisyyden lamauttama, kun Rosenbergien teloituspäivä lähestyi. -?- Omantunnon kolkuttaessa yhä raskaammin hän esitti neuvostokontaktilleen rohkean tarjouksen: "Jos tämä tähän menee, ehkä minun pitäisi ilmoittaa itseni poliisille ja sanoa: Älkää syyttäkö tästä kaikesta Rosenbergejä, sillä minä olen enemmän syyllinen kuin he."

Julius oli viestijoukoissa työskennellessään välittänyt arvokkaitakin sotateknologisia salaisuuksia neuvosto­kontakteilleen, mutta tiesi atomipommista töin tuskin mitään. Miksi hän ei sitten tunnustanut vähäpätöisempiä rikoksiaan ja säästänyt henkeään? Miksi myös Ethelin oli kuoltava?

Luultavasti heillä ei ollut vaihtoehtoja. Ainakaan sellaisia, jotka valitessaan he olisivat voineet jatkaa elämäänsä puhtaalla omallatunnolla.

- Halusivatko viranomaiset todella kuulla totuuden? Ja jos isäni olisi kertonut totuuden, olisiko sillä ollut väliä? Robert kysyy.

- Hänen ei haluttu sanovan: "Kyllä, minä ja muutama muu nuori mies luovutimme Neuvostoliitolle elektronisia materiaaleja ja muuta korkean luokan sotateknologiaa, mutta en tiennyt mitään atomipommista." Hallituksen mukaan hän oli atomivakoilurenkaan johtaja! Hän ei myöntänyt sitä, minkä hallitus halusi kuulla, koska hän ei ollut syyllinen siihen, mistä häntä syytettiin.

Robertin teoriaa tukee muun muassa Harvardin oikeustieteen professorin Alan Dershowitzin kertomus syyttäjä Roy Cohnin sanoista. Dershowitzin mukaan Cohn myönsi yksityisesti ennen kuolemaansa vuonna 1986, että syyttäjätiimin todisteet Juliusta vastaan liittyivät aivan muuhun kuin ydinvakoiluun.

Hän kertoi minulle ylpeänä, että hallitus oli "valmistanut" todisteita Rosenbergeistä, koska he tiesivät Juliuksen olevan vakoojarenkaan johtaja. He olivat saaneet tämän selville salakuuntelemalla vieraan vallan suur­lähetystöä, mutta eivät voineet paljastaa sitä kautta saamiaan tietoja. Sen vuoksi he tekaisivat todisteita osoittaakseen jotain, minkä jo tiesivät. Samalla he tekaisivat jutun Ethel Rosenbergiä vastaan.

FBI oli alusta saakka tivannut Rosenbergeiltä vakoojarenkaan muiden jäsenten nimiä. Mutta Juliuksen vakoojatoverit eivät olleet vain epämääräisiä "kontakteja". He olivat ystäviä, joiden seurassa hän oli viettänyt tavallisia viikonloppuiltoja ja jotka olivat kuuluneet hänen elämäänsä yhteisistä korkeakouluvuosista saakka.

Mikä heidän kohtalonsa olisi ollut viranomaisten käsissä kylmän sodan verenhimoisimpina hetkinä?

- David ja Ruth Greenglass olivat tällaiseen halukkaita pelastaakseen omat nahkansa, mutta minun vanhempani eivät. Sen takia he valitsivat kuoleman. He kieltäytyivät vahvistamasta hallituksen valhetta, joka olisi edistänyt heidän poliittisten vihollistensa tavoitteita, sanoo Robert.

- Minun mielestäni se on melko kunniakasta.

Oli hallituksella Rosenbergien päänmenoksi muitakin viritelmiä. Myöhemmin julkistetussa asiakirjassa CIA:n johtaja Allen Dulles ehdotti, että heitä voisi käyttää kommunismin vastaisessa propagandatyössä. Rosenbergit julistaisivat kääntyneensä kommunismia vastaan ja vetoaisivat juutalaisiin ympäri maailmaa, jotta nämä tunnustaisivat Neuvostoliiton juutalaisvastaiseksi ja kaikkien juutalaisten viholliseksi.

- Tällä ei ollut sitten enää mitään tekemistä totuuden kanssa. Se olisi vain tehnyt heistä kommunismin vastaisen taistelun työkaluja. Eivätkä he sellaiseen suostuneet, sanoo Robert.

Kolmivuotias Robert, perheen ja tuttavien kesken aina "Robby", ennen vanhempiensa pidätystä. Kuva: Rosenberg Fund for Children

Tuskastuttuaan asianajajan työhön 43-vuotias Robert Meeropol koki palavaa tarvetta käyttää elämänsä johonkin merkityksellisempään. Kukaties hän pyöritteli mielessään äitinsä viimeisen kirjeen sanoja: "Vapaudesta ja kaikesta muusta, josta todella mielekäs ja hyödyllinen elämä kumpuaa, on joskus maksettava kalliisti."

Raskaan ajatustyön tuloksena hän perusti vuonna 1990 vanhempiensa mukaan nimetyn hyvän­tekeväisyys­järjestön Rosenberg Fund For Childrenin. Sen tarkoituksena on auttaa aktivistien lapsia, jotka kohtaavat vainoa vanhempiensa edistysmielisen politiikan tähden. Nykyään järjestöä johtaa Robertin tytär Jennifer Meeropol.

- Ajatus pulpahti mieleeni keskellä yötä, ja kutsun sitä "rakentavaksi kostoksi". Amerikassa oli lapsia, jotka kokivat samaa kuin minä olin kokenut. Auttamalla heitä muuttaisin pahan hyväksi ja "päihittäisin pyövelin", Robert sanoo hymy kasvoillaan.

- Mehän olemme kaikki kohdanneet jotain. Kyse on siitä, miten siihen reagoi. Pitääkö luovuttaa ja antaa itsensä tuhoutua? Pitääkö tuho kääntää toiseen suuntaan ja tuhota jotain itse? Vai keksimmekö tavan, jolla sen voi kääntää hyväksi?

Menneisyyden varjo on silti aina läsnä. Robert muistaa Sing Singin vankilan kolkot käytävät ja tummina kohoavat muurit. Muistelmissaan hän kirjoittaa, ettei hänellä ole eläviä muistikuvia vanhempiensa kasvoista.

Mitä hän sitten heistä muistaa?

- Havahduin tähän ehkä 20 vuotta sitten. Jotkut naiset laulavat äänellä, johon olen mieltynyt ja joka saa minut välittömästi pitämään heistä. Mietin itsekseni: lauloiko äitini minulle iltaisin? Onko tämä sittenkin kaunis muisto?

Lähteet:

Oikeidenkäynnin pöytäkirjat (PDF-tiedosto englanniksi)

VENONA-projektin asiakirjat (NSA)

Meeropol, Robert: An Execution in the Family: One Son's Journey (St. Martin's Griffin, 2003)

Meeropol, Michael: The Rosenberg Letters: A Complete Edition of the Prison Correspondence of Julius and Ethel Rosenberg (Routledge, 2013)

Meeropol, Michael & Robert: We Are Your Sons (Houghton Mifflin Company, 1975)

Roberts, Sam: The Brother: The Untold Story of the Rosenberg Case (Simon & Schuster, 2014)

Schneir, Walter: Final Verdict: What Really Happened in the Rosenberg Case (Melville House Publishing, 2010)

Sebba, Anne: Ethel Rosenberg: A Cold War Tragedy (Weidenfeld & Nicolson, 2021)

Randosh, Ronald & Milton, Joyce: The Rosenberg File (Yale University Press, 1997)

Weinstein, Allen & Vassiliev, Alexander: The Haunted Wood: Soviet Espionage in America - the Stalin Era (Random House, 1999)

Schneir, Walter & Miriam: Invitatrion to an Inquest (Pantheon, 1983)

Henkilöhakemisto:

Julius Rosenberg: Atomivakoilusta kuolemaan tuomittu sähköinsinööri.

Ethel Rosenberg: Edellisen vaimo ja kahden pienen pojan äiti. Tuomittiin kuolemaan.

David Greenglass: Ethelin nuorempi veli.

Ruth Greenglass: Davidin vaimo ja todistaja oikeudessa.

Tessie Greenglass: Ethelin ja Davidin äiti.

Sophie Rosenberg: Juliuksen äiti.

Robert Meeropol: Julius ja Ethel Rosenbergin nuorempi poika.

Michael Meeropol: Rosenbergien vanhempi poika ja Robertin isoveli.

Harry Gold: KGB:n kontakti, joka todisti oikeudessa vierailleensa Los Alamosissa Ruthin ja Davidin asunnolla.

Klaus Fuchs: Fyysikko ja KGB:n kontakti Los Alamosissa.

Irving R. Kaufman: Rosenbergit kuolemaan tuominnut liittovaltiontuomari.

Manny Bloch: Rosenbergien asianajaja.

Alexander Bloch: Rosenbergien toinen asianajaja ja edellisen isä.

J. Edgar Hoover: FBI:n johtaja.

Allen Dulles: CIA:n johtaja.

Irving H. Seypol: Syyttäjä.

Myles Lane: Syyttäjä.

Roy Cohn: Syyttäjä.

Walter Koski: Oikeuden todistaja ja Yhdysvaltain atomienergiakomission asiantuntija.

James A. Gibbons: Valamies.

Vincent Lebonitte: Valamies.

Dwight D. Eisenhower: Yhdysvaltain presidentti tuomion täytäntöönpanon aikana. Eisenhower ei armahtanut Rosenbergejä.

Irving Koslowe: Sing Singin vankilarabbi.

Ben ja Sonia Bach: Rosenbergien poikien huoltajat vankeuden aikana.

Anne ja Abel Meeropol: Poikien adoptiovanhemmat.

Sam Roberts: New York Timesin toimittaja ja David Greenglassin elämäkerran kirjoittaja.