Markku Pölönen on oivaltanut, että menestyksen tavoittelun sijaan on hyödyllistä oppia epäonnistumaan, että joskus avioero voi lähentää väliä lapsiin ja että huumori on pelastus suuressakin surussa.

Markku Pölönen on tehnyt elokuvia 40 vuotta. "En ole ikinä tehnyt sellaista elokuvaa, jossa olisin hekumoinut jollain pahalla ihmisellä. Se ei ole minun juttuni ollenkaan. Uskon, että ihmiskunnasta 99,3 prosenttia on kunnon ihmisiä ja loput kusipäitä." Kuva: Johanna Kokkola

Me Naiset julkaisee uudelleen alkuvuoden 2023 luetuimpia henkilöjuttuja. Tämä on Vuoden helmet -juttusarjan kolmas osa.

"Pidän isoimpana onnena italialaisen miehen onnea. Sitä, kun voi istua isänä ruokapöydän päässä ja ympärillä ovat ne kaikki ihmiset, joista samaan aikaan välittää ja on huolissaan. On hienoa nähdä, että kaikki ovat tässä onnellisesti ja spagetti maistuu. Sen tyyppistä oli vielä 60-luvulla useimmissa perheissä. Yhteisessä pöydässä ei hirveästi puhuttu tai vatvottu ongelmia, mutta siinä oli yhteisöllisyyttä ja läheisyyttä.

Sukuni on asunut samassa pohjoiskarjalalaisessa niemessä 340 vuotta. Olemme kalastaja- ja maanviljelijäsuku: yhden teorian mukaan sukunimemmekin tulee verkon polasta. Sen jälkeen kun lähdin Hirviniemeltä, en ole tuntenut mitään paikkaa varsinaisesti kodikseni. On kuin olisi koko ajan kylässä kun ei ole kotona.

VUOSI 1909. "Ukkini isä, keulassa, ei ollut ihan tavallinen maajussi. Hänet mainitaan sisävesilaivojen historiassa "nerokkaana Heikki Pölösenä". Vahinko ettei nerokkuus siirtynyt laivanrakennuksesta talousasioihin." Kuva: Markku Pölösen kuvakokoelma

Lapsuudessani 1960-luvulla asuimme kolme sukupolvea saman katon alla. Kaikki tuotettiin itse, kaupasta ei ostettu kuin suolaa ja teryleenihousuja. Elimme kaikkien nykymittapuiden mukaan köyhyysrajan alapuolella, sähkötkin saatiin vasta kun olin 14-vuotias. Elämä ei silti tuntunut köyhältä, sillä lähes kaikki muutkin elivät kylällä samoin.

Aikuisilla oli tietysti ristiriitoja, etenkin ukillani ja äidilläni. Ukin mielestä taloon oli otettu vääränlainen emäntä, vasemmistolaisesta perheestä. Meidät lapset pidettiin kuitenkin aina aikuisten riitojen ulkopuolella. En muista yhtään tilannetta, jossa olisin kuullut tai nähnyt riitaa. Meille sanottiin, että menkää leikkimään, tämä ei kuulu lapsille. Sain olla lapsena niin pitkään kuin huvitti. Nykyään lapsia osallistetaan liikaa aikuisten asioihin. Vanhemmat eivät enää kykene suojelemaan lastensa lapsuutta, ja sitten joudutaan ramppaamaan terapiassa jo 5-vuotiaana. Se on surullista."

"Meidän perheessä ukki oli tosikko, mutta mummo kertakaikkisen ihana iskunvaimentaja ukin ja muun maailman välissä.

Ukkini tragedia oli pudota ison talon isännästä pientalolliseksi, kun tila meni pakkohuutokauppaan vuonna 1937. Suuruuden aikoina suvulla oli oma kauppa, ja ukin isä oli rakentanut jopa höyrylaivan. Oli valtava isku, kun konkurssin jälkeen käteen jäikin vain pientila, muutama lehmä ja maitotili.

Mummoni oli hieno ja vahva persoona. Talvisin kun oli kylmä ja talon nurkat huurteessa, mummo tykkäsi olla uunin päällä. Kerran hän putosi sieltä. Kävi hirveä jysähdys - ja mummo vain nauroi.

LAPSUUS. "Mummo osasi köllötellä ja pötkötellä. Hän loi kolmen sukupolven talouteen sen lämmön ja turvan joka vaikuttaa mielessä vieläkin. " Kuva: Markku Pölösen kuvakokoelma

Huumori on ollut minulle kaikissa elämänvaiheissani tärkein asia. Sen avulla pystyy näkemään elämän tietynlaisen filtterin kautta ja suojelemaan itseään ja muita. Huumorintaju on valtavan tärkeä ase. Psykopaateilla sitä ei ole. Vaikka he saattavat kertoa vitsejä ja nauraa paljon, se on pinnallista. Kun huumori tulee oikeasta lähteestä, siinä on aina surua ja lämpöä.

Pohjoiskarjalalainen huumori on ihmisen viimeisimpiä sillanpääasemia. Silloin kun kaikki muu toivo on menetetty, huumori vain pilkistää sieltä. Sellainen musta huumori, joka hymyilee ja nauraa kuolemallekin.

Itäsuomalaisille on tyypillistä kertoa valtavan traagisia sairaskertomuksia huumorin kautta, ja hautajaisetkin ovat peijaiset. Suru syödään pois. Elämä jatkuu, kun ensimmäiset varovaiset naurut alkavat jossain nurkassa. Lapset alkavat juosta pöytien välissä ja kikattaa ja miehet puhua apulannoista ja kertoa vitsejä toisilleen. Huumori on läsnä ja melkein surua suurempi."

"Kun lapseni Kreeta ja Sakri olivat pieniä, asuimme aika paratiisimaisessa paikassa, vanhassa kartanossa Lopella. Oli elukoita ja tilaa leikkiä, ja sisällä oli 30 metrin suora, mitä pystyi juoksemaan. Oli sitä elämää.

Sittenhän ihminen alkaa tehdä virheitä. Kohtalo ei tee virheitä, se kulkee omia latujaan. Mutta ihminen luottaa siihen, että kaikki sujuu kuten aina ennenkin.

Kun muutimme perheen kanssa Pohjois-Karjalaan ja perustimme elokuvakylän Kontiolahden varuskunnan kupeeseen, ajattelin, että tämä jatkuu ikuisesti. Teimme Karjalan kunnailla -sarjaa kausi kerrallaan, sillä oli viikoittain miljoona katsojaa ja kylässämme kävi pirusti turisteja. Sitten Yleisradio lakkasikin tilaamasta sarjaa.

Putosimme täysin tyhjän päälle - minä ja sarjan tuottajana toiminut vaimoni, mutta myös ne kymmenet ihmiset, joista koin olevani vastuussa. Firmalla oli velkatappi täynnä. Ihmisiä työllistääkseni tein hätäpäissäni kaksi leffaa, jotka lähtivät liian aikaisin tuotantoon eivätkä tuoneet apua. Kun kaikki sitten romahti, koitui henkilökohtainen talousahdinko lopulta minun kontolleni. Meillä oli lapsista yhteishuoltajuus, mutta siinä tilanteessa vaimo piti huolen lapsista, mistä olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

POHJAKOSKETUS. "Vuonna 2015 tein vartijoiden pelossa vuoteen, jonka sai muutamassa sekunnissa piiloon pahvilaatikkoon. Puolitoista vuotta kesti tuo pohjakosketus." Kuva: Markku Pölösen kuvakokoelma

Avioero on pahinta, mitä voi tapahtua ihmiselle, joka on kuvannut elokuvissaan yhteisöjä, joissa tärkeintä on yhdessä tekeminen ja lämpö. Olin ollut eräänlaisen kulttuurin ja elämäntavan esitaistelija ja mannekiini, ja yhtäkkiä se kuva murtui omassa elämässäni. Ilman huumoria ja taiteilijaidentiteettiä en olisi selvinnyt erosta. Taiteilijaidentiteetti suojelee kuin katolilaisia rippi-isän anteeksianto: vaikka olisit narkkari tai katutyttö, et menetä ihmisarvoasi. Myös ukkini kohtalo suojeli minua eron aikaan. Tulen perheestä, jossa jo kerran oli tapahtunut valtava humpsahdus alaspäin.

Yksi osa minusta tuntee täysillä kaikennäköisiä tunteita, muuten en voisikaan tehdä työtä taiteen puolella. Mutta minussa on myös toinen puoli, joka aina ikään kuin tarkkailee ulkopuolelta ja tekee muistiinpanoja. Kun eron jälkeen asuin kelvottomassa kämpässäni, se puoli minussa ajatteli, että nyt on hyvää matskua tulossa. Keitin kolmatta kertaa samana päivänä tattaripuuroa, ja ensimmäisen kerran elämässäni tunsin itseni taiteilijaksi."

"Kun taloudellinen romahdus tuli kolmetoista vuotta sitten, menetin luottotietoni. Luottotietojen menetys on ihmiselle rangaistus siltä maailmalta, jolla on rahaa ihan perkeleesti. Sanoma kuuluu: "Sinua rangaistaan, koska olet loukannut rahojamme. Raha on jumala."

Aloin puhua kokemuksestani julkisesti, koska on tiedossa, että etenkin miehet Suomessa usein mieluummin tappavat itsensä kuin kohtaavat sen häpeän, mikä talouskatastrofista seuraa. Kun rahalla rakennettu itsetunto ja menestyjän identiteetti romahtaa, näkymä tulevaisuuteen pimenee.

Taloudellinen ahdinko rikkoo ihmissuhteita. Kamalinta on, että lapsiperheissä katkeavat kaikista lujimmat siteet. Perheyhteys, lämpö ja vanhat tavat murtuvat. Joidenkin ystävienkään kanssa ei voi edes tavata, jos ei ole rahaa. Suomessa ei silti anneta kenenkään kuolla kylmään tai nälkään. Tiukimpina aikoina sanoin lapsille, että ei meillä ole mitään hätää. Jos menee tosi huonosti, mennään yhdessä Joensuun torille, pistetään selälleen ja käsi käteen. Maataan siinä, kunnes joku vie meidät lämpimiin tiloihin ja antaa meille velliä.

Muistan sen aamun kolmisen vuotta sitten, kun tsekkasin, että olin saanut luottotietoni takaisin. Kyllä se tuntui hyvältä. Otin heti helvetisti lisää velkaa, piti ostaa elektroniikkaa.

Minulla on ollut onnea, kun viimeiset neljä vuotta on ollut hyvin töitä. Sen verran paljon, että ei ole puhettakaan että saisin taiteilijaeläkettä. Minun on pakko tehdä töitä hamaan kuolemaan saakka. Viimeisin velka tulee maksettua tätä menoa 71-vuotiaana. Alun perin sitä oli satoja tuhansia.

VUOSI 2021. "Näyttelijät Jaakko Ohtonen ja Vilma Kinnunen Hamsterit-elokuvan kuvauksissa. On siinä joku ohjaajakin." Kuva: Markku Pölösen kuvakokoelma

Minulla on 50 neliön vuokrakaksio Joensuussa ja auto, jolla on ajettu 400 000 kilometriä Lisäksi omistan Suomen Filmiteollisuuden osakkeita, joiden markkina-arvo on 150 euroa. Muuta omaisuutta ei ole, mutta en minä paljon tarvitsekaan.

Olen kiitollinen siitä, että kumpikaan lapsistani ei ole kiinnostunut vaurastumisesta. Kreeta elää poikaystävänsä kanssa kuin hippi eikä näytä olevan lainkaan huolestunut tulevaisuudesta. Hän on tuntemistani ihmisistä lähimpänä mahdollisuutta elää onnellisesti. Sakri lukee Tampereella kirjallisuutta ja menee nyt jo toista kesää Hesarin kulttuuritoimitukseen töihin. Vähän pelottaa, onko hän liian kunnianhimoinen. Mutta kyllä minäkin menisin, jos pääsisin."

"Kun lapset olivat pieniä, olin töissä koko ajan. Jatkuvasti piti tuottaa jotain: kirjoittaa, piirtää ja suunnitella. On turha väittää, että olisin aina tehnyt jotain asiallisia hommia. Välillä vain hampsin elämässäni kaikennäköistä ilman suurempaa hyötyä. Jälkikäteen olen tivannut lapsilta, olinko ihan paska isä. Heillä on kuitenkin aika mukavia muistoja. Ehkä olin kuitenkin läsnä, vaikka en ollut paikalla koko ajan.

1970-LUVUN ALKU. "Mirri-kissa, veljeni Matti ja Pauli ja toisella puolellani Pirkko-sisko. On tultu juuri heinätöistä. Kohta saadaan perunamaitoa ja ruisleipää." Kuva: Markku Pölösen kuvakokoelma

Pahinta erossa oli, että lapset eivät voineet yöpyä luonani tilapäisessä asunnossani, jossa nukuin itsekin lattialla, pelkällä patjalla. Ilman eron kokemusta välini lapsiin eivät kuitenkaan olisi tulleet yhtä läheisiksi. He olivat aina olleet 90 prosenttia ajasta äitinsä kanssa. Ex-vaimoni on ollut valtavan hieno äiti. Äidillään lapset viettivät jouluaatonkin, mutta minä kävin aina hakemassa heidät myöhemmin luokseni. Matka kesti neljä ja puoli tuntia, ja sen aikana soitimme musiikkia, itkimme, nauroimme ja kerroimme, miltä ero on meistä tuntunut. Usein auton ikkunasta näkyi joulun aikaan kaunis luminen maisema. Ne ovat minulle hienoimpia joulutapahtumia ikinä.

Totuimme yhdessä siihen ajatukseen, että näin se elämä nyt on. Emme kuolleetkaan, eivätkä äiti ja isä alkaneet vihata toisiaan. Mielestäni hoidimme ex-vaimoni kanssa eron niin, että lapset eivät joutuneet hirveästi kärsimään. Aika ei paranna haavoja, mutta se parantaa, jos asioista koko ajan vähän keskustellaan, niitä perataan ja niihin palataan. Saimme lapset uskomaan, että elämä jatkuu."

"Unelmani ovat aina liittyneet taiteelliseen menestykseen. Jos olisin ollut rahan perässä, olisin tehnyt Kuningasjätkä kakkosen, kolmosen ja nelosen. Piehtaroisin mammonassa vieläkin.

Nykyään ihannoidaan taloudellista menestystä, ja se ottaa minua päähän ihan älyttömästi. Ihmisen pitäisi olla intohimoisesti sydämellään jossain asiassa, ja jos siitä tulee taloudellista menestystä, se on sivutuote. Menestymisestä paasaamisen sijaan kouluissa pitäisi opettaa varautumista epäonnistumiseen.

JUSSIT 2005. Koirankynnen leikkaaja palkittiin peräti viidellä Jussilla. Markku Pölösen lisäksi yhden niistä sai Peter Franzén miespääosasta. Kuva: Markus Jokela

Koirankynnen leikkaajaa ja Omaa maata tehdessäni olen kokenut koskettavimmat tapaamiseni suomalaisten ihmisten kanssa. Kun pääsin 2015 luvattomasta kämpästäni asumaan erään säätiön takaamaan 27-neliöiseen yksiöön, vastapäätä oli talo, jossa asui vain vanhuksia. Perustin heidän kanssaan elokuvan taustatiedon hankkimiseksi aikalaiskerhon, ja kokoonnuimme kaksi kertaa viikossa puhumaan vanhoista ajoista. Herranjumala millaisia tarinat ja kohtalot olivat. Monet itkivät niitä kertoessaan. Heille, vanhalle Suomelle, elokuvani toimivat. Nyt minun alkaa olla hyvä lähteä eläkkeelle."

"Olen kuvannut elokuvissani poikkeusihmisiä: uusimmassa Hamsterit -elokuvassa pääosan hamsteri on selkeästi jossain päässä autismin tai aspergerin allasta. Minussakin on vähän aspergeria, juutun helposti asioihin.

Mielenterveystyö on minulle tärkeää. Lapsena naapurissamme asui ottopoika Olavi, jolla oli harhoja. Hän herätti kaikki öisin soittamalla trumpettia pihalla. Mummoni kutsui hänet sisälle, keitti kahvit, ja Olavi söi melkein kokonaisen vehnäspitkon. Hän ei puhunut mitään, lähti syötyään vain pois ja trumpetin ääni kuului mennessä. Kysyin mummolta, minkä takia hän jutteli niin mukavia Olaville. Mummo vastasi, että Kristus kävi kylässä - 'yksi näistä pienimmistä'.

Poikkeusyksilöt saavat aina aikaan vipinää muussa yhteisössä. He mittaavat ihmisyyttä: heidät on pantu tänne meille mittareiksi kertomaan, keitä me olemme. He ovat myös otollisia elokuva-aiheita, koska saavat muun porukan paljastamaan itsestään asioista, joita he eivät muuten paljastaisi. Joku saattaa olla kaikkien mielestä hirveän tyly, mutta onkin yhtäkkiä poikkeusyksilölle kaikkein lempein."

"Sanotaan, että 20 minuuttia metsässä vastaa tunnin terapiaistuntoa. Kun erosin, istuin kämpässäni ja minulla oli muovikassillinen lonkeroa ja toinen rauhoittavia lääkkeitä. Jotkut maatiaisgeenit kuitenkin potkivat vastaan. Lääkkeet vain tylpistivät tunteita, joten aloin kävellä Kolilla polkuja, joiden päämäärästä en tiennyt mitään. Kävelin itseni väsyksiin. On järkyttävän voimakasta ja upeaa, miten luonto parantaa. Sen syleily on niin ehdoton, että se auttaa aina.

"Tänä vuonna aion vaipua mökilläni askeesiin ja kasvattaa 30-senttisen parran. Koska minulla on äidin puolelta kreikkalaista perimää, parrasta tulee kihara ja erikoisen näköinen." Kuva: Johanna Kokkola

Olen ateisti, mutta ajattelen jumaluuden olevan kaiken kattava ja liittyvän luontoon. Suomalaisten vanha uskonto perustui ihmisen omaan kokemukseen, eikä siihen tarvittu väliin selostajia. Jokaiselle pensaallekin oli jumalolento.

PIELISEN AARRE. "Veljeni Pauli rakensi tämän kuuden neliön 'huvilan' Pielisen rantaan yli 50 vuotta sitten. Rakkain paikka maailmassa." Kuva: Markku Pölösen kuvakokoelma

Keväisin siirryn kaupungista lapsuuden mailleni Pielisen rannalle, jossa minulla on kuuden neliön huvila. Kun makaan kanervikossa, luonnon tuoksumaailma on voimakas ja näen ympärilläni elämää ja kuolemaa, tulee sellainen olo, että tähän voisin itsekin kuolla."

Fakta

Elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja. Syntynyt 15.9.1957 Enossa. Asuu Joensuussa ja mökillään Pielisen rannalla. Kaksi aikuista lasta. Voittanut lukuisia Jussi-palkintoja muun muassa elokuvista Kivenpyörittäjän kylä, Kuningasjätkä ja Koirankynnen leikkaaja. Ohjannut myös näytelmiä ja suosittua Karjalan kunnailla -sarjaa. Viimeisin elokuva Hamsterit ja tuorein ohjaustyö Elinan surma -ooppera.

Juttu on julkaistu aiemmin Me Naisissa huhtikuussa 2023.

Lue lisää: Eini kertoo, mitä on katunut rakkaudessa - "Usein niin käy vasta, kun ollaan ryhtymässä sänkypuuhiin!"

Lue lisää: Tällainen on Helena Petäistön perhe - "Minulla ei ole ikinä ollut ikävä ketään"