Kuva: Antti Hämäläinen / IS
Petteri Pesonen harrastaa seikkailua ja urbaania löytöretkeilyä. Tämä juttu kannattaa lukea, jos on kiinnostunut sellaisista kotimaan kohteista, joita keskivertoturistit karttavat.
Aikaa sitten hylätyn keskisuomalaisen sähköaseman ovi oli auki, vaikkei sen pitänyt olla. Seikkailija ja parkour-ammattilainen Petteri Pesonen, 29, astui sisään.
Aseman yläosasta kuului ääniä. Luonnottomia, Pesonen kuvailee.
- Ihan kuin koiran vikinää. Kuulosti, että koiraan sattuu.
Pesonen kiipesi ylemmäs. Äänet voimistuivat. Ryminää. Ei helvetti, Pesonen ajatteli.
- En uskaltanut mennä pidemmälle, kun en tiennyt, onko siellä tyyppejä aseiden kanssa tai jotain muuta. Soitin poliisit paikalle.
Puolen tunnin kuluttua partio oli paikalla. Poliisi kuulosteli hetken ja totesi, että kyllä, jotain luonnotonta ääntä sieltä kuuluu.
Poliisit lähtivät kapuamaan äänen lähteelle.
Tänä aurinkoisena toukokuisena torstaina emme ole menossa tutkimaan hylättyjä sähköasemia, vaan muunlaisia seikkailukohteita. Suuntaamme kolmelle kohteelle, jotka ovat sosiaalisesta mediasta tutulle seikkailijalle ennestään tuttuja ja miehen mukaan ehdottomasti vierailun arvoisia.
Petteri Pesonen on tehnyt parkourista itselleen ammatin. Sen ohella hän harrastaa seikkailemista mielenkiintoisissa kohteissa. Kuva: Antti Hämäläinen
Ensimmäisenä vuorossa on Kirkkonummella sijaitseva Villa Mehu. Se on taiteilija ja filosofi Elis Sinistön (1912-2004) rakentama uskomaton majakylä, jossa hän asui lähes 50 vuoden ajan ennen kuolemaansa. Mieleenpainuva paikka, kuten Pesonen sanoo matkalla kohti kohdetta.
- Käsittämättömän outo kylä ihan metsän keskellä. Ei sellaista löydy mistään muualta.
Juuri Villa Mehun kaltaiset kohteet saivat Pesosen teini-iässä innostumaan seikkailemisesta ja urbaanista löytöretkeilystä. Tuolloin hän etsi syntymäkaupungistaan Jyväskylästä uusia parkouriin soveltuvia paikkoja.
- Sattumalta sitten löytyi kohteita, joista en ollut tiennyt mitään. Siihen jäi vähän koukkuun, Pesonen sanoo.
Parkour- ja sirkusopetusta järjestävän Helsingin Parkour Akatemian Vallilan toimipisteen rehtorina työskentelevä Pesonen julkaisi Tiktok-tilillään pitkään vain parkour-aiheisia videoita. Kaikki muuttui vuonna 2021, kun Tiktok poisti miltei jokaisen Pesosen uuden videon. Palvelu tulkitsi ne ilmeisesti liian vaarallisiksi.
Media-assistentiksi kouluttautunut Pesonen ei halunnut lopettaa lupaavasti alkanutta videotuotantoaan. Hän oli huomannut, kuinka videot, joilla hän puhui hylätyistä kohteista, olivat kiinnostaneet katsojia. Niinpä hän päätti keskittyä niihin.
- Ihmiset ovat olleet yllättyneitä, kuinka paljon hylättyjä paikkoja Suomesta löytyy. Luullaan, että sellaisia olisi tyyliin vain Venäjällä ja Yhdysvalloissa, Pesonen kertoo.
Joistain kohteista löytyy asumisen merkkejä, kuten patjoja, tyynyjä tai vaatteita. Villa Mehussa löydöt eivät jää näin vähiin.
Parkkeeraamme auton tien vierustalla olevalle kaistaleelle ja suuntaamme metsään pientä polkua pitkin. Parin sadan metrin jälkeen puussa roikkuu kyltti: Mehutie 100 metriä. Tienviitalta näkyy ensimmäiset alueeseen kuuluvat rakennukset, lasten satulinna ja pieni telttasauna.
Kun nämä ohittaa, saapuu portille. MEHU VILLA SEVE SINISTÖ, siinä lukee. Alueen nimi Villa Mehu on perujaan ilmeisesti siitä, että Elis Sinistö oli raittiusmies henkeen ja vereen. Oluiden ja viinien sijaan hän suosi mehuja.
Kuva: Antti Hämäläinen
Elis Sinistön lapsuus Oulussa oli vaikea. Isä menetti perheen kotitalon uhkapelissä. Sinistö ajautui kulkuriksi. Hän oli aseistakieltäytyjä. 1930-luvun Suomessa sitä ei katsottu hyvällä. Aseistakieltäytymisen vuoksi Sinistö joutui toviksi mielisairaalaan. Sota-ajan hän vietti työpalveluksessa Ahvenanmaalla, missä hänen tehtävänsä oli kerätä omenoita.
Villa Mehun mies lunasti itselleen lähistöltä sijainneelta Rauhalan kartanolta vuonna 1955. Kaupan yhteydessä raha ei vaihtanut omistajaa, sillä sitä Sinistöllä ei ollut. Hän maksoi tekemällä töitä kartanolle. Öisin hän raivasi ja rakensi tonttiaan. Rahaa mies ei varsinaisesti tarvinnut, sillä hän viljeli oman ruokansa. Tontin rakennusten kaikki materiaalit olivat kierrätettyä. Niitä Sinistö kuljetti esimerkiksi kaatopaikoilta Villa Mehuun pyörällä, jalan tai linja-autolla.
Sinistöä voi kuvailla anarkistiksi, joka ei millään tavalla halunnut olla yhteiskunnan rattaissa.
Täällä hän asui, keskellä metsää.
- En mä kyllä pystyisi mitenkään asumaan tällaisessa paikassa. Olen sen verran materialisti, että tarvitsen ympärilleni ihmisiä sekä teknologiaa ja kaupungin hälinää, Pesonen sanoo, kun astelemme portista sisään.
Ympärille avautuu näkymä, jota on vaikea uskoa todeksi. Kymmeniä erilaisia rakennelmia, majoja, saunoja, mehiläistarha, ynnä muuta. Kaikki ränsistyneitä, sillä alueen nykyinen omistaja on halunnut pitää Villa Mehun mahdollisimman entisellään, jotta uusia omakotitaloja ei rakennutettaisi aivan sen naapuriin.
- Täytyy arvostaa sitä työtä, jonka Sinistö on tämän kaiken eteen tehnyt, Pesonen toteaa.
Villa Mehua oli Sinistölle sekä huvittelukeskus että esteettinen unelma.
Villa Mehun kenties tyylikkäin rakennus on sisäänkäynnistä oikealla, mehiläistarhojen takana seisova vierastalo nimeltään Vuorimaja. Vaikka Elis Sinistö asui yksin keskellä metsää, hän piti vieraista. Alueella oli ja on yhä monia pieniä vierasmajoja, mutta yksikään niistä ei ole Vuorimajan veroinen.
Kapean rakennuksen ulko-ovea reunustaa pari seinältä roikkuvaa nukkea. Ränsistyneeseen miljööseen yhdistettynä nuket ovat hieman kammottavia. Jotain kauhuleffamaista tässä on.
Vuorimaja on eittämättä Villa Mehun tyylikkäin rakennus. Kuva: Antti Hämäläinen
Vuorimajan yläkertaan on rakennettu komea aurinkoterassi, josta on useamman metrin pudotus maahan. Terassille ei ole asiaa. Alueen säännöt kieltävät kaikenlaisen kiipeilemisen, sillä rakennukset ovat huonokuntoisia ja vaarallisia.
Pesonen haluaisi käydä aurinkoterassilla, mutta se sotisi seikkailuharrastuksen tärkeintä sääntöä vastaan: paikat pitää pitää kunnossa. Tällä tarkoitetaan sekä vierailtavaa kohdetta että omaa itseä.
- Missään kohteessa käyminen ei voi olla niin tärkeää, että riskeeraisi oman terveyden, Pesonen sanoo.
Vuorimajan takana on pienempi vierasmaja, joka on täynnä kirjallisuutta ja lehtileikkeitä. Lattialla lojuu hyväkuntoinen punakantinen kirja, jonka sisäsivulle Sinistö on kirjannut nimensä ja Villa Mehun osoitteen lisäksi päivämäärän 4.9.1977. Kirjan nimi on Venäjän kielen kurssi: Käsikirja. Vieressä on Neuvostoliitto: Aatteen voima -teos. Muutoin mitään Venäjään tai Neuvostoliittoon viittaavaa ei tontilla näy. Ranskankielisiä lauseita Sinistö on sen sijaan kirjoittanut sinne sun tänne.
Tunnetuin fraasi lukee portin vierustan pienessä Nukkula-vierasmajassa.
"La plus heureuse c'est d'être heureuse". Onnellisinta on olla onnellinen. Aivan kuten Sinistö oli omassa erikoisessa kodissaan.
Ranskan kielen Sinistö opetteli sanakirjojen avulla. Mies uskoi olleensa edellisessä elämässään Pariisin kaupungin pääarkkitehti.
Villa Mehun päärakennus on nimeltään Erakkomaja. Siinä Sinistö asui kesät talvet.
Erakkomajan sisäkatto on hyvin matalalla, alle puolessatoista metrissä. Vanhana joogina Sinistö taatusti taipui jos jonkinlaiseen asentoon, mutta ehkäpä katto on painunut vuosien aikana kasaan.
Erakkomajan seinillä on muun muassa kuvia taiteilijasta itsestään. Osa kattohirsistä on poikki. Kyllä täällä hieman jännittää olla.
Erakkomaja ei enää varsinaisesti ole asuinkuntoinen. Kuva: Antti Hämäläinen
Valtaosa Villa Mehun rakennuksista pursuaa kiehtovia yksityiskohtia. Kuva: Antti Hämäläinen
Erakkomajan seinillä on sekä taidetta että esimerkiksi taiteilijan omakuvia. Kuva: Antti Hämäläinen
Majan eteisen laatikostoissa on lisää lehtileikkeitä. Leikkeissä ei käsitellä taiteilijaa, vaan esimerkiksi Kirkkonummeen liittyviä asioita. Miksi taiteilija oli päättänyt säilyttää ne?
Elis Sinistöä ei kuolemansa jälkeen haudattu, vaan hänet tuhkattiin. Tuhkat on siroteltu Villa Mehun takana olevaan lampeen.
- Tällaisessa paikassa kun käy, niin tulee se tunne, että on nähnyt jotain täysin normaalista poikkeavaa, jota muut eivät ole nähneet. Se on kiva tunne, Pesonen sanoo.
On aika jättää Villa Mehu taaksemme. Suuntaamme niin ikään Kirkkonummella sijaitsevaan Högbergetin luolaan, jota ei syyttä kutsuta myös Suomen erikoisimmaksi luontonähtävyydeksi.
Se nimittäin näyttää vaginalta.
Matkalla Villa Mehusta Högbergetin luolaan tien reunustalla näkyi tuntematon käytöstä poistunut navetta tai tehdas, jota Pesonen halusi ehdottomasti käydä vilkaisemassa. Kuva: Antti Hämäläinen
Fakta
- Jos kohde tai rakennelma näyttää sellaiselta, että se on puoliksi hajonnut tai siellä on sortumavaara-kylttejä, niin älä mene sinne.
- Olen nähnyt liian monta videota, joissa ihmiset ovat kohteissa ja kommentoivat, että niissä haisee pahalle. Se voi johtua homeesta tai asbestista, jota on revitty katosta sekä seinistä ja levitetty ympäriinsä. Kohteen sisällä käyminen ei voi olla niin tärkeää, että sen vuoksi riskeeraa oman terveyden.
- Olen tehnyt näin, mutta en suosittele sitä kenellekään. Tämä on puhtaasti turvallisuuskysymys.
- Puhelin pitää olla, jotta voi ottaa hätätilanteessa yhteyttä muihin. Pidä huoli, että puhelimessa on virtaa. Lataan aina puhelimen akun täyteen ennen kuin lähden. Puhelimen lisäksi mukaan kannattaa ottaa ainakin juomapullo, varavirtalähde, ensiapupakkaus ja kohteesta riippuen myös taskulamppu.
- Pidä omalla käytökselläsi huoli siitä, että paikka jää ennalleen. Älä riko mitään päästäksesi sisään rakennukseen. Jos esimerkiksi taloon ei pääse sisälle ja sitä voi katsoa vain ulkoa, niin se on sitten niin.
Högbergetin luola on syntynyt kallion seinämään viimeisen jääkauden vesimassojen virtauseroosion voimasta. Se on tavallaan vaakasuora hiidenkirnu. Luolan seinämät ovat uskomattoman sileät, kuten hiidenkirnuissa tapaa olla.
Luolan ulkonäkö on juuri sellainen kuin Pesonen sanoi. Ei ihme, että sitä kutsutaan leikkisästi myös vaginaluolaksi ja pimppiluolaksi.
Högbergetin luola on pari metriä korkea, mutta sen verran kapea, ettei aikuinen mahdu seisomaan sen sisällä. Kuva: Antti Hämäläinen
Pari metriä korkeaa ja seitsemän metrin pituista luolaa ei löydä täysin sattumalta. Jos sitä lähestyy pysäköintialueen puolelta, täytyy laskeutua alas jyrkkää kalliota pitkin. Opasteet loppuvat hyvissä ajoin ennen kuin laskeutuminen tulee aloittaa.
Pesosesta on vain hyvä, ettei seikkailukohteisiin ole usein täysin selkeitä ohjeita, kuinka ne löytää.
- On hyvä pitää ne vähän salassa, että joutuu näkemään vähän vaivaa löytääkseen. Tähän hommaan kuuluu se, että jos haluaa löytää jonkin paikan, niin pitää tehdä kaikkensa, että sen löytää, Pesonen sanoo.
Onnistumisen elämys on tällöin voimakas. Mutta se ei ole ainoa syy sille, miksi moni seikkailukohde pidetään salaisena.
- Jos paikka on salassa, niin porukka ei pääse hajottamaan sitä.
Högbergetin luolan katto on avonainen. Sulamisvesi on mahdollisesti valunut kallioseinämään siitä ja muodostanut luolan vuosien saatossa. Kuva: Antti Hämäläinen
Högbergetin luolasta suuntaamme seikkailukohteelle, jonka sijainti saattaa yllättää monet paikallisetkin.
Saavumme Helsingin Herttoniemeen, vain parin kilometrin päähän Helsingin itäisestä kantakaupungista.
Merenrannassa makaa laituri, johon ei ole varsinaista kulkutietä. Se on kalliojyrkänteen alapuolella vaikeasti saavutettavissa olevassa paikassa. Laiturille pääsyä helpottaa kalliolle kiinnitetty kettinki, mutta kengiltä vaaditaan silti pitoa.
Laiturilta näkee kalliosyvänteessä olevan kivikasan, jossa on aukko. Se ei näytä millään lailla kutsuvalta, mutta siitä mahtuu pujahtamaan sisälle.
Sisällä odottaa hämmentävä näky.
Olemme yli kaksi metriä korkeassa viivasuorasti kulkevassa tunnelissa. Sen katossa kulkee kiskoja, seinillä on erilaisia rakenteita, joiden päälle voisi vaikka kasata hyllystöjä.
Tunnelissa lämpötila on useita asteita matalampi kuin sen ulkopuolella. Kosteusprosentti on korkealla.
Muutaman kymmenen metrin etenemisen jälkeen aukosta sarastava päivänvalo ei enää riitä valaisuun. On käytettävä taskulamppua.
Noin sadan metrin jälkeen tunneli päättyy läpäisemättömään kivikasaan.
Tältä näyttää hylätyn tavaratunnelin päässä. Kuva: Antti Hämäläinen
Mistä tunnelissa on ollut kyse?
Tunnelia pitkin tuotiin raaka-aineita laivoilta Herttoniemen teollisuusalueella vuosina 1950-luvulta 1990-luvun alkuvuosiin asti toimineeseen öljynpuristamoon. Puristamossa raaka-aineista eroteltiin öljyt. Täältä matka jatkui puristamon naapurissa sijainneeseen, vuonna 1997 sulkeutuneeseen Paasivaaran margariinitehtaaseen.
Pesonen rakastaa juuri tällaisia seikkailukohteisiin liittyviä nippelitietoja.
- Kohteet ovat aina vähän sykähdyttävämpiä, kun tietää niiden taustatarinan. Ettei tämä ole "vain pelkkä tunneli", vaan että se on ollut tehtaan käytössä. Iskee enemmän, kun tietää faktat ja kontekstin, Pesonen sanoo.
Paasivaaran margariinitehtaaseen liittyy eräs hyvin uskomaton tarina. 1960-luvulla heräsi epäily, että Paasivaara olisi toinen suomalaisista margariinitehtaista, joiden rasvankeittämössä liuotettaisiin rasvat tarvittaessa kuolleista kissoistakin. Tästä ei lopulta saatu varmuutta, mutta raaka-aineina oli käytetty ainakin teurasjätteistä, luista ja sorkista keitettyä rasvaa.
Oikeudenkäynnissä margariinin valmistukseen osallistuneet työntekijät todistivat, että luut ja muut eläinten jäänteet kihisivät matoja.
Paasivaara sekä Raision tehtaat tuomittiin margariinivalmistelain rikkomisesta sekä siitä, että tuotteiden valmistukseen oli käytetty ihmisravinnoksi kelpaamattomia raaka-aineita.
Tunnelin lattialla lojuu putkia ja muita rojuja. Täällä olisi tympeää liukastua ja loukkaantua, sillä tänne voisi olla hankalaa saada apua. Juuri tällaisten syiden vuoksi Pesonen ei suosittele menemään seikkailukohteisiin yksin. Jos kuitenkin menee, niin puhelimessa tulee olla riittävästi virtaa.
Pesonen myöntää, ettei hän ole aina toiminut omien ohjeidensa mukaan. Kerran hän meni iltamyöhällä tutkimaan Vantaalla sijainnutta koulua, joka oli tarkoitus purkaa vain muutaman päivän kuluttua.
- Olin siellä sitten yöllä taskulampun kanssa ihan yksin. Se oli aika jännittävää ja tyhmääkin. En kyllä aio tehdä samalla lailla uudestaan. Mutta silloin iski pakottava tarve mennä, Pesonen nauraa.
Ilman taskulamppua tunnelissa olisi vaarallisen pimeää. Kuva: Antti Hämäläinen
Tunnelista poistuminen vaatii ketteryyttä, jota parkour-ammattilaiselta toki löytyy. Kuva: Antti Hämäläinen
Palataan vielä jutun alkuun, kun poliisit lähtivät tutkimaan, mistä hylätyn sähköaseman luonnottomat äänet olivat peräisin.
Pesonen seisoskeli aseman ulkopuolella ja odotti. Poliisit palasivat pian - tyhjin käsin.
Pesosen ilme oli kysyvä. Mistä ääni oikein lähti?
Linnuista, poliisit sanoivat. Puluparvesta, jos tarkkoja ollaan.
- Ne olivat siellä sellaisen vanhan säiliön sisällä, jossa ne ääntelivät ja lensivät. Niiden ääni kimpoili siellä säiliössä ja tuli ulos luonnottomasti, Pesonen sanoo.
Se on ollut ainoa kerta, jolloin Pesosta on pelottanut seikkailun yhteydessä.
- Tuntui, etten uskaltanut mennä sinne ylös yksin. Mutta koin, että mulla oli velvollisuus selvittää, että mikä siellä oikein oli kyseessä.
Petteri Pesosen listaamat kuusi kohdetta, jotka soveltuvat hyvin aloittelevalle seikkailijalle.
1. Villa Mehu, Kirkkonummi
Turvallinen ja ainutlaatuinen paikka metsän keskellä.
2. Högbergetin luola, Kirkkonummi
Ei varsinainen seikkailukohde, vaan ainutlaatuinen luontokohde. Tosi turvallinen, mutta paikan löytäminen ei ole niin selkeää, että voisi kävellä silmät ummessa.
3. Mäkkylän bunkkerit, Espoo
Hieno paikka ensimmäisen maailmansodan jäänteistä. Alueella on muutamia bunkkereita, joihin pääsee seikkailemaan.
4. Stockmannin rauniot, Kauniainen
Varsinaisesti kyse ei ole raunioista, vaan jättimäisen huvilan kivijalasta, joka rakennettiin 1900-luvun alussa. Huvila ei koskaan valmistunut, sillä omistajat sairastuivat ja kuolivat rakentamisen aikana. Projekti jäi sitten siihen.
5. Tiurun sairaala, Lappeenranta
Hylätty sairaala on hieno ja valtavan kokoinen. Sisälle ei saa mennä, mutta ulkoa sitä saa ja voi ihastella rauhassa.
6. Pönttövuoren junatunneli, Laukaa
Yli kilometrin mittainen käytöstä poistettu junatunneli. Se oli aikanaan Suomen pisin junatunneli. Turvallinen paikka, kun ei mene tunneliin sisälle. Sitä ei ole huollettu vuosikausiin, ja on olemassa riski, että se hajoaa tai että sen katosta putoaa jotain.
TetraSys Oy.