Hannu Aaltonen
Julija Kiseljova, 39, on nimennyt Hersonin keskustassa Etelä-Ukrainassa sijaitsevan kahvilansa Jeseniniksi, venäläisen 1900-luvun alkupuolella eläneen runoilijan Sergei Jeseninin mukaan.
Jesenin ei ollut Neuvostoliiton vallanpitäjien suosiossa. Hänen nimikkokahvilansa pitäjä taas on tehnyt parhaansa vastustaakseen venäläisiä miehittäjiä ja auttaakseen sodassa kärsineitä ukrainalaisia, joten nimi on varsin sopiva.
Runoudessa, kuten monessa muussakin työssä, tärkeintä on kiteyttää ja keskittyä olennaiseen. Ja sen taidon Julija totta vie osaa. Istuessamme kahvittelemassa kahvilan aurinkoisella ulkoterassilla hän vastailee rauhallisesti kysymyksiin ja kertoo tarinaansa siitä huolimatta, että Ukrainan armeijan tykit ampuvat lähistöltä toistuvasti venäläisten asemiin ja osa kaupungista on Kahovkan padon räjäyttämisestä johtuvan tulvan alla.
- Otatko sokeria? Eipä tässä ole hätää, nuo ovat meidän tykkejämme. Toivotaan, ettei tule vastatulta, hän sanoo ojentaessaan kuppia kohti haastattelijaa.
Uutistoimisto Reutersin kuvausryhmä pukee samaan aikaan sirpaleliivejään päälle kahvilan terassin varjossa suojassa helteeltä.
Paitsi kahvila, Julijan yritys on avustustoiminnan keskus. Se on ollut sitä jo pitkään: ensin avustustoimintaa pyörittivät vain Julija ja hänen siskonsa, mutta myöhemmin mukaan on tullut myös liuta muita ihmisiä. Puolet kahvilan sisätiloista oli haastattelua tehtäessä täynnä avustustarvikkeita.
- Aloitimme jo ennen miehitystä, ja pyrimme toiminaan myös sen aikana, mutta se oli hyvin vaikeaa. Pian miehityksen alettua venäläiset alkoivat jahdata auttajia. Naisia raiskattiin ja ihmisiä hakattiin, Julija muistelee.
Julija kuitenkin keskittyi olennaiseen, joka oli avustustoiminnan jatkaminen vaaroista huolimatta. Koska venäläiset eivät hyväksyneet avustamista, tarvikkeet naamioitiin kauppatavaroiksi ja niihin kiinnitettiin hintalaput. Kun venäläiset tarkastajat olivat lähteneet, laput irrotettiin ja tavarat annettiin tarvitseville, ilmaiseksi totta kai.
Julija kertoo ostavansa avustustarvikkeita omilla rahoillaan ja saavansa niitä myös lahjoituksena. Miehityksen aikanakin ryhmällä oli kaksi toimivaa reittiä, joiden kautta avustustarvikkeita saatiin kaupunkiin muualta maasta.
- Joskus busseissa ja pakettiautoissa oli luodinreikiä, kun ne tulivat perille. Kerran löysin lapsien vaippapaketeista luoteja, Julija muistelee.
Kun ukrainalaiset saivat vallattua kaupungin takaisin, Julija ja hänen ryhmänsä saattoivat jatkaa avustustoimintaa avoimesti. Ongelmaksi muodostui kuitenkin pian se sama, joka on tuttu kaikilta maailman sota- ja kriisialueilta. Kansainvälisen yhteisön muisti on valitettavan lyhyt.
- Ensin tänne tuli paljon apua: ruokaa, vaatteita ja hätäaputarvikkeita. Tuli jopa psykologeja, jotka halusivat auttaa ihmisiä sodan traumojen käsittelemisessä, Julija kertaa.
Apua tuli Julijan mukaan kaupunkiin runsaat kaksi viikkoa, minkä jälkeen määrä alkoi pikku hiljaa laskea.
- Eiväthän ihmisten hätä ja tarpeet kuitenkaan kahdessa viikossa olleet mihinkään hävinneet, Julija tuhahtaa.
Avun määrä väheni niin, että lopulta Julijalla ja kumppaneilla ei ollut enää juuri mitään jaettavaa. Hätää silti riitti.
- Perheiden selviäminen on erittäin vaikeaa. Eräälle saksalaiselle lapsiin erikoistuneelle avustustyöntekijälle oli kuulemma sanottu, ettei Hersoniin kannata mennä, koska siellä ei ole yhtään lasta autettavaksi. Se on pötyä. Tiedän nytkin ainakin sata avun tarpeessa olevaa lasta.
Julija on kotoisin joen vastarannalta, venäläisten hallitsemalta alueelta. Valloilleen päässeet vesimassat ovat haudanneet hänen vanhempiensa talon. Kummisetä ja sukulaiset sekä ystävät ovat niin ikään joen toisella puolella, eikä Julija ole kuullut mitään heidän kohtaloistaan.
- Totta kai olimme kuulleet huhuja (Kahovkan) padon räjäyttämisestä, mutta emme halunneet uskoa, että niin voisi käydä. Kun se sitten tapahtui, tunsin vain vihaa.
- Viha ja epätoivo ovat edelleen päällimmäisiä tunteita kaupungissa. Nyt tänne on jälleen alkanut tulla apua, mutta pelkään, että kun aikaa kuluu, sen tulo taas tyrehtyy. Monet ihmiset asuvat edelleen väliaikaismajoituksessa ja heille pitäisi saada koti, vedenjakelu ei toimi ja töitä ei ole. Lisäksi venäläiset ryöstelivät paljon tavaroita lähtiessään, Julija luettelee.
Julijan silmät välähtävät, kun hän kertoo miehityksen aikana sylkeneensä salaa niiden venäläisten kahviin, jotka olivat kahvilaan poikenneet. Ystävät ihmettelivät, miksi hän niin teki, koska venäläiset eivät saa siitä tietää, joten riski oli turha.
- Mutta ei se ollut. Se oli keino ilmasta vihaa ja vastarintaa, koska sitä ei voinut tehdä avoimesti. Se oli minulle hyvin tärkeää.
- Halusin tehdä edes jotain kaiken sen vuoksi, mitä venäläiset tekivät. He tuhosivat kaiken. Tämän kaupungin elämä on rikottu.