20-vuotiaalla Venlalla ei ole opiskelu- eikä työpaikkaa, hän on käynyt vain peruskoulun. Hänen kaltaisistaan nuorista puhutaan Suomessa huolestuneeseen sävyyn. Mutta mitä Venla itse ajattelee elämästä ja tulevaisuudestaan?

Venla putosi ikäistensä matkasta yläasteella mielenterveysongelmien vuoksi. Kuva: Susanna Kekkonen

En minä itse tätä valinnut. En minä tarkoituksella halunnut tehdä elämästäni vaikeaa.

Nämä sanat ovat 20-vuotiaan Venlan. On maanantai, mutta Venlalla päivä ei eroa juurikaan viikonlopusta. Hän on noussut aikaisin, siivoillut ja käynyt kävelyllä.

Venla ei tällä hetkellä opiskele tai käy töissä. Häntä voisi tilastollisin termein kutsua NEET-nuoreksi: sellaiseksi, jolla ei ole työ- tai opiskelupaikkaa ja joka ei suorita ase- tai siviilipalvelusta (Not in Employment, Education or Training).

Näitä nuoria oli viime vuonna 45 000, seitsemän prosenttia kaikista 15-24-vuotiaista. Jotkut heistä valmistautuvat pääsykokeisiin tai viettävät välivuotta, mutta eivät kaikki. Joidenkin nuorten elämä on pysähdyksissä päihdeongelman takia, ja toisilla, kuten Venlalla, on haasteita mielenterveyden kanssa.

Venlan viimeisin työsuhde on ollut tämän vuoden maaliskuussa, kun hän työskenteli viikon verran eduskuntavaalien ennakkoäänestyksessä. Opinnot hän on aloittanut yläkoulun jälkeen kolmesti: ensin Nettilukiossa, sitten matkailualalla, ja viimeisimpänä alkoivat lähihoitajaopinnot. Venla ei ole valmistunut mistään koulusta. Ei siksi, etteikö hän olisi halunnut. Hän ei vain pystynyt.

Kuva: Susanna Kekkonen

Ahdistus sosiaalisia tilanteita kohtaan hiipi elämään salakavalasti, kun Venla oli teini-iässä. Venla ei ikinä ollut luokan äänekkäin tyyppi. Joskus, kun hän sattui puhumaan kaverin kanssa kesken opetuksen, opettaja komensi häntä tiukasti olemaan hiljaa.

- Tuli heti kauhea järkytys että apua, nyt tein väärin, Venla muistelee.

Peruskoulun yhdeksännellä luokalla tapahtui romahdus, kuten Venla sitä kuvailee. Samaan aikaan, kun presidentin linnassa juhlittiin 101-vuotiasta Suomea, Venla itki vessassa neljä tuntia putkeen. Itku oli niin kovaa, että hän sai migreenikohtauksen. Silloin Venlan äiti tajusi, että tytär tarvitsee apua.

Diagnoosiksi tuli määrittämätön masennus ja määrittelemätön ahdistustila. Ahdistukseen liittyi myös voimakasta sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Venla ei palannut kouluun joulukuussa ollenkaan. Ysiluokan keväällä hän kävi vain tekemässä kokeet. Päättötodistuksen keskiarvoksi tuli 7.

Sosiaalisesta mediasta Venla näki, miten kaverit siirtyivät tahoillaan kuka lukioon, kuka ammattikouluun.

Venla jäi kotiin.

Termi "syrjäytyminen" ui julkiseen keskusteluun 90-luvun lopulla, lama-ajan jälkimainingeissa. Termiä käytetään laveasti, mutta useimmiten sillä tarkoitetaan jonkinlaista osattomuutta. NEET-nuorten määrää seurataan vuosittain juuri siksi, että matalan koulutusasteen ja työttömyyden on tutkittu lisäävän syrjäytymisriskiä erityisesti nuorilla.

Se, että ei opiskele tai ole töissä, ei automaattisesti tarkoita, että ihminen olisi syrjässä yhteiskunnasta. Mutta jos taustalla on lisäksi esimerkiksi lapsuudenperheessä koettua huono-osaisuutta tai pitkäaikaistyöttömyyttä ja kehnoa rahatilannetta, kenties päihdeongelmaa tai kiusaamiskokemuksia, riskit osattomuuteen kasvavat. THL arvioi, että 3-10 prosentille nuorista on kasaantunut useita syrjäytymisen riskitekijöitä.

Syrjäytyminen on terminä ongelmallinen, sillä se kääntää katseen yhteiskunnan sijaan yksilöön. Kuva: Susanna Kekkonen

Venla on ydinperheen lapsi. Vanhemmat ovat aina käyneet töissä, ja perhearki on muutenkin ollut melko tavallista. Venlan mukaan häntä ja hänen sisaruksiaan on tuettu ja kannustettu seuraamaan omia polkujaan, ja lapsuus on ollut turvallinen. Venlalla on läheiset välit puolitoista vuotta vanhempaan siskoon. Silti Venlakin on syrjässä siitä, mitä hänen ikäisiltään odotetaan: siirtymistä eteenpäin, opintoihin ja työuralle.

Nykyisellään syrjäytymispuhe kääntää katseen yhteiskunnan sijasta yksilöön, ja se on ongelmallista. Näin sanoo kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon professori Kristiina Brunila. Yksilökeskeisyys luo illuusion, että jokaisella olisi yhtäläiset mahdollisuudet olla osa yhteiskuntaa, jos vain itse haluaa ja tekee riittävästi sen eteen. Mutta kaikki nuoret eivät lähde samalta viivalta. Ja toisaalta: kaikki nuoret eivät myöskään intohimoisesti halua rakentaa itselleen uraputkea.

Ja miksi pitäisikään, kysyy Brunila.

Brunilan mielestä Suomessa on vahva kulttuurinen ajatusmalli siitä, että jos et ole tuottava kansalainen ja työntekijä, olet vaarassa syrjäytyä.

- Nuoren elämässä tämä näkyy siten, että nuoriin kohdistuu jo varhain paineita ja odotuksia, että pitää olla tietyllä tavalla palvellakseen työmarkkinoita - ei ihmekään, että osa nuorista reagoi, hän sanoo.

Brunila kuvailee vallitsevaa ajatusmalliamme taloustalkoohenkisyydeksi.

- Ihmisnäkemys on 2000-luvun aikana kaventunut: ihmistä ei enää nähdä arvokkaana itsessään, vaan työmarkkinakelpoisuuden kautta.

Brunila on tutkinut suomalaista koulutusjärjestelmää kahdenkymmenen vuoden ajan. Hänen mukaansa eetos tuottavuudesta leikkaa läpi koko koulutusjärjestelmämme, varhaiskasvatuksesta lähtien. Kun lapsi ja nuori nähdään ihmispääoman ja työllistettävyyden kautta, heitä kasvatetaan ja koulutetaan vaalien tiettyjä ominaisuuksia ja kykyjä, Brunila toteaa. Hänen mukaansa järjestelmä syrjäyttää helposti ne lapset ja nuoret, jotka eivät mahdu siihen muottiin.

Nuorten koulutusta ja tukijärjestelmiä koskevan tutkimuksen tiimoilta selvisi sekin, että kokemus osattomuudesta kumpuaa usein jo koulumaailmasta. Kiusaaminen ja koulussa koettu eriarvoisuus lisää syrjään jäämisen riskiä.

- Eri elämänolosuhteista tulevat nuoret kertoivat toistuvasta syrjinnästä, kuten rasismista, seksismistä ja muusta mitätöinnistä, samoin kuin ympärillä olevien ihmisten kyvyttömyydestä ymmärtää varattomuutta. Nuorten mukaan tilaa puhua näistä ei ole, Brunila sanoo.

Venla on onnellinen siitä, että yhteiskunta on ottanut hänestä koppia. Hän toivoo, että matalan kynnyksen palveluista ei leikattaisi - terveiset, jotka hän lähettäisi tulevalle hallituksellekin. Kuva: Susanna Kekkonen

Asiat olisi voitu hoitaa monessakin kohdassa paremmin, miettii Venla nyt.

Venla oli ihan hyvä koulussa, ja hän tykkää opiskelusta. Tehtäviin oli kuitenkin hankala keskittyä luokassa, jossa oli kymmeniä oppilaita. Syy selvisi vasta myöhemmin, kun Venla sai ADHD-diagnoosin opiskellessaan matkailualaa. Koska diagnoosia ja lääkitystä ei ollut vielä yläkoulussa, kukaan ei ehkä missään kohtaa ymmärtänyt, kuinka paljon keskittymishäiriö vaikutti hänen oppimiseensa.

- Olisin tarvinnut extra-apua matematiikassa ja fysiikassa, mutta en ikinä saanut sitä. Tuntuu, että olisi pitänyt alkaa häiriköksi, jotta olisi päässyt pienempään ja hitaampaan ryhmään oppimaan, Venla pohtii.

Yläkoulu oli muutenkin vaikeaa aikaa. Toisen asteen opinnoissa oli helpompaa: silloin ei tarvinnut olla samaa massaa muiden kanssa, Venla sanoo.

Venla olisi hyvin saattanut valmistua matkailualalta. Mutta sitten ahdistus otti jälleen vallan.

- Yritin puhua opettajalle, mutta hän ei oikein ymmärtänyt. Kerran meidän luokan piti vetää toisille opiskelijoille leikki, mutta emme saaneet siihen mitään ohjeita. Se ahdisti minua niin paljon, että sain paniikkikohtauksen.

Sitten matkailualan opinnoissa oli aika etsiä harjoittelupaikkoja, samaan aikaan kun pandemia levisi maailmalla.

Venlaa ahdisti: ensinnäkin se, että piti soitella läpi harjoittelupaikkoja, joita tuskin tulisi saamaan. Niin oli koulussa sanottu. Lisäksi Venla pelkäsi, että jos hän saisikin harjoittelupaikan, hän tekisi siellä virheen.

- Pelkään kritiikkiä. Tuntui myös, että en ole mitenkään valmis työelämään ja sitoutumaan pitkäksi ajaksi. Tämä kaikki oli liikaa, ja tuntui vain helpoimmalta lopettaa koulu, Venla kertoo.

Matkailualan jälkeen Venla kokeili lähihoitajan opintoja, mutta se ei tuntunut sopivalta alalta.

- Haluaisin kerralla opiskella ammatin, joka tuntuu heti omalta. Nyt pitäisi vielä keksiä, mikä se ala olisi, jotta olisin opinnoista tarpeeksi kiinnostunut.

Taloustalkooyhteiskunnalle mieluisin vaihtoehto taitaisi olla se, että nuori löytäisi oman juttunsa varhain ja menestyisi siinä. Sosiaalisen median kuvasto ei ainakaan helpota paineita, päinvastoin.

52-vuotias Brunila sanoo itse olevansa onnekas, sillä hänelle annettiin nuoruudessa tilaa "hörhöillä": hän sai kokeilla, erehtyä ja miettiä maailmaa omaan tahtiinsa - ja sitä kautta löytää paikkansa yhteiskunnassa.

- Ei kukaan tullut sanomaan minulle että hei, sinä syrjäytymisvaarassa oleva Kristiina. Nykyään tuntuu olevan väärin, jos jää vaikkapa reissaamaan lukion tai ammattikoulun jälkeen. Ikään kuin sitten putoaisi jostain putkesta. Tuntuu hirvittävän epäreilulta, että nuorilta vaaditaan niin paljon niin aikaisin, Brunila sanoo.

Venla tunnistaa Kristiina Brunilan mietteet neljä vuotta sitten päättyneestä peruskoulustaan. Hän kokee, että häntä ja hänen toiveitaan ei huomioitu yksilönä.

- Kouluissa pitäisi valistaa siihen, että ei tarvitse mennä samassa virrassa kuin muut - että ei pidä murehtia, jos ei tiedä, mitä elämässä haluaa tehdä, Venla pohtii.

Brunilan mielestä nuorten syrjäytymisriski pienenisi jo sillä, jos heille viestittäisiin, että heillä on aikaa miettiä, mitä he haluavat elämässään tehdä. Ja jos asioita pohdittaisiin nuorten kanssa yhdessä, ei valmista mallia tuputtaen.

- Nuori pitäisi nähdä kanssa-ajattelijana, ei toimenpiteiden kohteena, Brunila sanoo.

Venlalla on päiväkirja, jonka avulla hän pitää silmällä päivän mittaan tekemiään asioita. Kuva: Susanna Kekkonen

Nuorten osallistamisen lisäksi auttaisi aikuistumisen tukeen liittyvien palveluiden uudistus, sanoo Diakonissalaitoksen Vamos-nuortenpalveluiden johtaja Terhi Laine.

- Julkisella puolella pitäisi olla palvelu, jossa yhdellä työntekijällä olisi koppi yhden nuoren asioista kokonaisvaltaisesti. Tällä hetkellä palvelut ovat pirstoutuneet monelle sektorille, Laine toteaa.

Laine näkee työssään konkreettisesti sen, mitä suorituskeskeinen yhteiskunta nuorille aiheuttaa: riittämättömyyttä ja kuormitusta, jotka oireilevat mielenterveys- tai päihdeongelmina.

Vamos tarjoaa nuorille maksutonta tukea arkeen oman valmentajan muodossa. Vuodessa Vamos tavoittaa 2 000 työn ja koulutuksen ulkopuolella olevaa nuorta. Suurin osa heistä on alle 25-vuotiaita.

Valmennus kestää noin 10 kuukautta. Pandemian jälkeen valmennukset ovat pidentyneet.

- Niillä, joilla meni huonosti jo ennen pandemiaa, menee nyt vielä huonommin.

Toki myös Vamoksen yksi missio on saada nuoren arkeen jonkinlaista rutiinia ja rytmiä. Mahdollisia koulutuspaikkoja mietitään yhdessä nuoren kanssa. Konkreettisten asioiden lisäksi suuressa roolissa on kuitenkin myös nuoren tsemppaus.

- Nuorilla on voimavaroja ja vahvuuksia, joita kukaan ei ole koskaan sanoittanut heille. Moni Vamos-nuori kertoo saaneensa aiemmin vain negatiivista palautetta, ja meidän ryhmämme on ollut ensimmäinen paikka, jossa palaute on ollut positiivista, Laine sanoo.

- Nuoren pitää kuulla olevansa hyvä sellaisenaan. Ei se ole mitään rakettitiedettä.

Tuskin kukaan uutisia seuraava on välttynyt viimeaikaisilta otsikoilta nuorten lisääntyneestä katuväkivallasta. Se on yksi esimerkki tavasta, jolla nuorista julkisessa keskustelussa puhutaan: ongelmien kautta, sanoo Brunila.

Todellisuudessa nuorten tekemien rikosten määrä on ollut laskusuunnassa koko 2010-luvun. Vuosi 2020 toi kuitenkin piikin henki- ja väkivaltarikoksiin, ja ainakin osasyyksi on arveltu koronapandemiaa. Se kasasi ongelmia vielä lisää niille perheille, joilla ongelmia oli jo entuudestaan.

Sekä Brunilan että Laineen mukaan olisi kuitenkin tärkeää puhua myös siitä, että suurimmalla osalla nuorista menee elämässä ihan hyvin. Esimerkiksi ilman työtä tai koulupaikkaa olevien NEET-nuorten määräkin on vähentynyt vuosien varrella huimasti: vielä vuonna 2015 heitä oli 71 000, eli reilut 11 prosenttia koko ikäluokasta.

- Kiinnitämme jatkuvasti liian paljon huomiota nuoriin ja näemme ongelman, puutteet ja vajavaisuudet heissä. Katse pitäisi kääntää yhteiskuntaan ja siihen, mitkä tekijät ja rakenteet ongelmia aiheuttavat. Sillä se, missä ongelman oletetaan olevan, vaikuttaa myös siihen, mistä ratkaisua lähdetään etsimään.

Venla tietää, miltä tuntuu tulla nähdyksi ongelmana.

- Tuntuu, että yleisessä keskustelussa kaltaisistani puhutaan laiskureina, jotka eivät halua tehdä elämällään mitään. Ihan kun se olisi aina oma valinta! Pelkään, että taustani vuoksi minun ajatellaan aina olevan se tyyppi, joka ei pääse elämässä eteenpäin.

Venlaa itseään hävettää se, että hän ei ole edennyt samassa tahdissa ikätovereidensa kanssa. Venlalle on usein sanottu, että onhan hänellä aikaa. Se ärsyttää, sillä halu elää samassa rytmissä muiden oman ikäisten kanssa on suuri. Toisaalta hän on myös hyväksynyt tilanteen ja sen, että hän on tällä hetkellä kuntoutuja.

Venlan viikkoja rytmittävät tapaamiset Kelan tukeman Nuotti-valmennuksen valmentajan kanssa sekä Järvenpään mielialahäiriöpoliklinikan vinkkaama Tunne-ryhmä. Ryhmässä Venla ja seitsemän muuta harjoittelevat sosiaalista kanssakäymistä turvallisessa ympäristössä. Siellä kukaan ei tuomitse, Venla sanoo.

Ja sitten on sisko, jonka kanssa Venla on aina pystynyt puhumaan, ihan kaikesta.

Mutta muilta ihmisiltä saatu tuki ei poista ulkopuolisuuden tunnetta.

- Haluaisin elää normaalia elämää ja vertaan itseäni jatkuvasti muihin ikäisiini.

Venlan normaali olisi tämä: työ, josta hän tykkäisi, ehkä kauneudenhoidon parissa. Matkustelua. Ei pelkkää kahdeksasta neljään arkea ja kotiaskareita, ei ainakaan oravanpyörää.

Venlan ajatukset tulevaisuudesta ovat kaksijakoiset.

- En näe tulevaisuutta haastavana tai positiivisena. Vaan fiilikset ovat enemmänkin 50-50.

Tällä viikolla Me Naiset pureutuu nuorten asioihin verkossa, somessa ja lehdessä. Nuoret eli 15-29-vuotiaat pääsevät itse ääneen, ja julkaisemme heihin liittyviä juttuja joka päivä 12.-18.6.2023.

Aiemmat jutut:

Lue lisää: Tämä on suomalaisten nuorten unelma-ammatti - ja tämän verran nuoret haluavat palkkaa

Lue lisää: 8 suomalaista nuorta kertoo, mikä heitä ahdistaa - ja mitä he ajattelevat tulevaisuudesta: "Haluaisin asua metsikössä yksin"