Kristiina Latvalan varpaat paleltuivat pahoin hiihtovaelluksella. Äkisti kylmennyt sää ja liian kova vauhti voivat näännyttää kokeneenkin talvivaelluksella.

Kristiina Latvala osallistui vuodenvaihteessa hiihtovaellukselle Pöyrisjärven erämaassa. Sillä reissulla hän oli menettää varpaansa. Kuva: Sakari Raappana

Oli tammikuu ja meneillään viikon mittainen hiihtovaellus Lapissa. Ei mikään aloittelijoiden retki vaan sellainen, jonka osallistujilta edellytettiin kokemusta vaativista olosuhteista.

Retkiseurueessa oli mukana Kristiina Latvala, 39. Hän on koulutettu luonto- ja eräopas, joka on harrastanut retkeilyä ja vaeltamista yli 20 vuotta ja tehnyt vuori- ja hiihtovaelluksia myös yksin.

Mutta tämänkertaisen vaelluksen viimeisellä iltanuotiolla Kristiina huomasi, ettei hänen jaloissaan ollut enää lainkaan tuntoa. Hän siirsi jalkoja lähemmäs nuotiota, mutta se ei auttanut.

Kristiina riisui kenkänsä ja huomasi, että jalkojen päällä oli valkoinen, vahamainen kova kuori. Jalkoja yritettiin lämmitellä myös toisen osallistujan kainalossa, mutta turhaan.

- Siitä ymmärsin, että tilanne oli vakava, hän kertoo nyt, viisi kuukautta myöhemmin.

Seurue oli lähtenyt uudenvuodenvuoden päivänä hiihtämään Hetasta Pöyrisjärven erämaa-alueelle. Erämaa-alue on vaativa kohde, sillä siellä ei esimerkiksi ole merkittyjä vaellusreittejä.

Pöyrisjärven erämaa vuodenvaihteessa. Kuva: Sakari Raappana

Vaellus kesti seitsemän päivää, ja sen aikana oli tarkoitus harjoitella selviytymistä ja erätaitoja talviolosuhteissa. Matkaa taitettiin hiihtäen.

Ruoaksi yritettiin metsästää riekkoja lintuansoilla. Yöt nukuttiin omatekoisissa lumikuopissa tai -kammissa. Kristiinalle tämä oli tuttua ennestään.

Jo neljäntenä päivänä Kristiina huomasi, ettei hänen jaloissaan ollut normaalia tuntoa. Hän sairastaa Raynaud'n ilmiötä eli valkosormisuutta. Se tarkoittaa verenkierron häiriöitä kehon ääreisosissa kuten sormissa tai varpaissa. Siitä huolimatta hiihtovaellukset ovat aiemmin sujuneet Kristiinalta hyvin.

- Sormissa tai varpaissa on saattanut ilmetä puutumista tai pistelyä. Yleensä se on kuitenkin lauennut, kun olen lämmitellyt nuotion äärellä, Kristiina kertoo.

Tällä kertaa tilanne oli toinen. Kohtalokas iltanuotio oli vaelluksen kuudes ja viimeinen ilta.

Kristiina on jälkikäteen analysoinut, mikä reissulla meni pieleen.

Sanotaan, ettei matka tapa vaan vauhti. Kristiinan mukaan osa hiihtovaeltajista hiihti toisia selvästi nopeammin ja osa hitaammin. Välillä osaa jouduttiin odottelemaan paikallaan, ja silloin tuli kylmä.

- Klassinen ongelma: ensin tulee hiki ja sitten kylmä, Kristiina sanoo.

Toiseksi taukoja pidettiin liian vähän. Kristiina on pitänyt omilla vaelluksillaan nyrkkisääntönä, että hän pitää tauon ja syö ja juo aina 45 minuutin välein. Erityisesti lämpimän nesteen juominen on tärkeää. Äärirajoilla ponnistellessa janon tunne voi hävitä, ja pääsee syntymään nestehukka. Se lisää paleltumisriskiä.

- Muistutan aina omille asiakkaillenikin, että vaikka ei olisi yhtään jano, pitää juoda, edes puoli kupillista. Ja mielellään jotain lämmintä, hän sanoo.

Kolmanneksi, kun vaellukselle lähdettiin, pakkasta oli parikymmentä astetta. Se on varsin tavanomainen lukema Lapissa. Edellisellä viikolla lämpötila oli ollut plussan puolella. Siksi kukaan ei odottanut, että lämpötilat laskisivat viimeisenä päivänä niin rajusti, alle -30 asteeseen.

Hiihtovaelluksen viimeisenä päivänä pakkanen laski hyisiin lukemiin ja Kristiina sai laittaa ylleen kaikki varusteensa. Kuva: Sakari Raappana

Kun tunto ei iltanuotiolla palannut jalkoihin, Kristiina tajusi, että ainoa oikea ratkaisu olisi keskeyttää vaellus. Paikallinen poromies soitettiin hakemaan hänet moottorikelkalla. He olivat vain joidenkin kilometrien päässä Hetasta, vaikka erämaassa matka tuntui pidemmältä.

Hetassa Kristiinan jalkoja lämmitettiin ensiapuna haalealla vedellä. Jalkoihin palaava tunto ja sen aiheuttama kipu oli päätä huimaava.

- En ollut koskaan kokenut niin kovaa kipua. Se oli yhtä tuskaa. Pyysin, että minut lyötäisiin tajuttomaksi, ettei minun tarvitsisi kestää sitä, Kristiina kertoo.

Pikkuhiljaa kovin tuska laantui. Jäljelle jäi tykyttävä kipu. Jalat turposivat. Kristiina päätti, että hän jaksaisi matkustaa kotiin etelään saamaan jatkohoitoa.

Kun hän meni kotipaikkakunnan terveyskeskukseen, hoitajat hätkähtivät. Niin hurjilta hänen jalkansa näyttivät.

- Mitä sinä olet tehnyt, he kysyivät, Kristiina kertoo.

Jalkojen iho oli alkanut kuoriutua kuten palovammassa. Kymmenestä varpaasta kuusi oli pahoin paleltuneita. Kaksi varvasta oli kauttaaltaan mustia. Kahdessa oli jopa kolmannen asteen paleltumat. Lääkäri tutki, oliko niissä verenkiertoa jäljellä lainkaan.

Kristiinaa pelotti, että varpaita jouduttaisiin amputoimaan. Toipuminen vei kaksi kuukautta, mutta pikkuhiljaa tunto alkoi kuitenkin palautua.

Yhä kylmä lattialaatta saattaa saada tuntemuksia aikaan, mutta muuten Kristiina kertoo, että jalat ovat palautuneet liki normaaleiksi.

Kristiina haluaa kertoa tarinansa osoituksena siitä, että kokeneellekin retkeilijälle voi käydä virhearviointeja. Sääolosuhteet voivat muuttua nopeasti, ja väsyneenä tulee tehneeksi huonoja päätöksiä. Jälkikäteen ajatelleen hänen olisi itse pitänyt huolehtia tauottamisesta.

- Vaikka muut hiihtäisivät lujaa, ei siihen pidä lähteä mukaan, vaan kuunnella omaan kehoaan. Itse tietää sen itselleen sopivan rytmin, hän sanoo.

Siihen hän on tyytyväinen, että osasi keskeyttää vaelluksen ajoissa. Keskeyttäminen ei ole heikkoutta vaan viisautta, hän sanoo.

-Toki se aluksi harmitti ihan hirveästi. Mutta jos en olisi niellyt ylpeyttäni vaan sinnitellyt vielä yhden yön hammasta purren, niin varpaiden menettäminen olisi ollut varmaa.

Kristiina on epäonnisen hiihtovaelluksen jälkeenkin ollut kaksi kertaa hiihtovaelluksella, eikä aiemmin paleltuneiden varpaiden kanssa ollut ongelmia. Kuva: Riina Peuhu

Kristiina kävi kuluneena talvena epäonnisen hiihtovaelluksen jälkeen vielä kaksi kertaa useamman päivän hiihtovaelluksella. Toisella kerralla pakkasta oli yöllä avotunturissa 28 astetta.

- Varpaissa ei ollut mitään ongelmia, koska sain tauottaa tekemistäni ja nautin kuumaa nestettä ja ruokaa tarpeeksi. Ja määrittelin tosiaan itse tahtini ja toimintani, ei joku muu, Kristiina kertoo.

Lue lisää: Sariin, 32, iski salama Kolilla retkeillessä - tapahtumiin johti neljä kohtalokasta virhettä, jotka hän tekisi nyt toisin

Korona-aikana alkanut ennen näkemätön retkeilyinto sen kun jatkuu, ja moni kokematonkin retkeilijä on suunnannut luontoon.

Retkeilyyn liittyviä vakavia onnettomuuksia tapahtuu Suomessa kuitenkin harrastuksen suosioon nähden harvoin. Onnettomuudet luonnossa eivät yleensä johdu yhdestä tekijästä, vaan taustalla on epäonnea ja useita virhearviointeja, jotka ketjuuntuvat.

Tavallisimpia ovat pienet haavat, nyrjähtämiset tai muut pikku tapaturmat, joita sattuu muussakin elämässä.

Retkelle kannattaa silti valmistautua. Silloin nauttii enemmän ja saa elämyksiä ja onnistumisen kokemuksia.

Riskit kasvavat, jos maastoon lähdetään puutteellisilla varusteilla - tai toisaalta, jos varusteet ovat kunnossa, mutta taidot eivät.

Retkiharrastuksen voi aloittaa ensin vaikka päiväretkeilemällä ja kun taidot karttuvat suunnata ensin yhden yön retkelle ja sitten pidemmälle. Myös vuodenaika ja sää vaikuttavat valmistautumiseen. Kesäaikana riittävät kevyemmät varusteet kuin talvella.

Lähde: Luontoon.fi

Lue lisää: Suunnitteletko vaellusretkeä? Kokenut vaeltaja Niina, 37, kertoo parhaat vinkkinsä ensikertalaiselle

Lue lisää: Mia Sinisalo matkusti erämaahan opettelemaan pelkäämistä - tämän viisi hyistä ja yksinäistä päivää opettivat

Lue lisää: Maria kävelee paljain jaloin postilaatikolle - neljä naista kertoo, miksi he ovat koukussa kylmään