Kuva: Lehtikuva, Sanoma, kuvankäsittely IS

Miia kokee, että lukiolla ja ammattikoululla on edelleen eri arvostus yhteiskunnassa. Jos hän saisi nyt valita oman opintopolkunsa, hän tekisi vanhempiensa tahtoa vastaan.

- Vanhemmat vaativat, että ykkösvaihtoehtoni hauissa on lukio. Minulla oli niin hyvät arvosanat yläasteelta, että tiesin, että laitoin sinne minkä lukion tahansa, pääsen sisään.

Kuulostaa monen teini-ikäisen ihannetilanteelta, että saa valita itselleen mieluisimman lukion. Miian kohdalla näin ei kuitenkaan ollut. Hän ei esiinny jutussa omalla nimellään asian arkaluontoisuuden vuoksi.

- Oikeasti olisin halunnut eräälle tietylle linjalle ammattikouluun, Miia sanoo.

Miian vanhemmille oli itsestään selvää, että tytär hakee lukioon. He molemmat ovat oman alansa tohtoreita, ja myös Miian sisarukset ovat opiskelleet yliopistossa.

- Vanhemmilleni se oli statuskysymys. Koska he olivat käyneet yliopiston ja sisarukset myös, en voinut heidän mielestään ajatellakaan mitään muuta.

Kuva: Evelin Kask, kuvankäsittely IS

Miia uskoo, että vanhemmat halusivat tällä tavoin ikään kuin turvata hänen tulevaisuutensa. Heidän aikanaan lukion jälkeen mentiin yliopistoon ja sitä kautta hyväpalkkaisiin ammatteihin.

- Sanoin heille monta kertaa, ettei se nykyaikana mene niin. He ovat myös aina tienneet, että tykkään tehdä enemmän käsilläni.

Miia aloitti lukion, mutta jo ensimmäisenä vuonna hän putosi kelkasta. Siihen vaikuttivat oma kapina-asenne mutta myös se, etteivät opetusmetodit, "kalvosulkeiset", sopineet hänelle. Opettajista ei ollut apua.

- Koin jatkuvaa painamista alaspäin. Opettajilta ja opoilta tuli viestiä, että mitä sinä edes teet täällä, ja hyvä, jos saat edes lakin päähän.

Miia ei kertonut kotona, miten opiskelu sujui. Pelko pettymyksen aiheuttamisesta vanhemmille oli liian suuri.

Vaikka päättötodistuksen arvosanat eivät muuten ole kummoisia, taideaineissa Miia loisti ja niitä hän myös valitsi mahdollisimman paljon omaksi ilokseen.

Vaikka opettajat eivät siihen uskoneetkaan, Miia kirjoitti neljässä vuodessa ylioppilaaksi. Todistuksessa on neljä beetä ja yksi a. Lakkia hän ei kuitenkaan virallisesti koskaan saanut päähänsä, sillä koulu ei joustanut säännöissä.

- Sain viimeisen pakollisen kurssin arvosanan niin myöhään, että en saanut osallistua lakitukseen. Vaikka arvosana tuli ennen lakitusta, se saapui ylioppilastutkintolautakunnalle liian myöhään, ja siksi sain todistuksen postitse. Minusta tuli ylioppilas, mutta en saanut lakkia. Olisivathan he voineet antaa minulle yleisön edessä tyhjän paperin, ei sitä olisi kukaan tiennyt, Miia kertoo.

Hän piti lähipiirille pienet ylioppilasjuhlat mutta lähti niistä kesken pois.

- Ei se ollut minua.

Kuva: Anni Reenpää / Lehtikuva, kuvankäsittely IS

Akateemisille vanhemmille ylioppilaslakki ei riittänyt.

- Sieltä tuli viestiä, että voihan arvosanoja korottaa ja että nyt alat sitten lukea pääsykokeita varten. En ollut missään kohdassa sanonut, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. Pitkän aikaa joka vuosi yhteishakujen aikaan sain kuulla, että hae nyt, hae nyt.

Tällä kertaa Miia ei taipunut. Hän meni työelämään heti lukion jälkeen ja teki töitä ravintola-alalla useita vuosia. Sitten hän vaihtoi alaa kokonaan. Vähitellen alkoi kirkastua myös se, mitä hän halusi opiskella.

- Kaksi minuuttia ennen kuin yhteishaku meni kiinni, päätin kokeilla ja hain ammattikorkeakouluun. Laitoin yhden hakukohteen sisään ja sain kutsun pääsykokeeseen. Heinäkuussa tuli tieto, että olin saanut opiskelupaikan.

Miia on nyt opiskellut pari vuotta työn ohessa. Vanhemmille sekään ei tunnu vielä riittävän.

- Kun kerroin heille meneväni opiskelemaan, he olivat iloisia. Mutta kuulin kyllä heidän äänestään, että "vai ammattikorkeaan ja vielä miesvoittoiselle alalle".

Miia on tyytyväinen valintaansa. Hän valmistuu vuoden etuajassa ja on ensimmäistä kertaa koulupolkunsa aikana saanut kiitosta töistään ja positiivista, rakentavaa palautetta. Opettajat ovat ihmisläheisiä ja tukevat. Nyt Miia harkitsee hakevansa opiskelemaan toista tutkintoa. Myös ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaminen tulevaisuudessa kiinnostaa.

Kuva: Kai Tirkkonen / kuvankäsittely IS

- Se on oma päätökseni, mutta haluan myös näyttää, että vaikka minusta ei pitänyt koskaan tulla mitään, niin katsokaa. Kyllä minusta tulee, kun saan rakentaa polkuni niin kuin haluan. Minusta on vaikka mihin.

Jos Miia voisi nyt muuttaa mennyttä, hän olisi mennyt peruskoulun jälkeen ammattikouluun vastustuksesta huolimatta.

- Vanhemmat olisivat voineet suuttua ja heittää ulos kotoa. Mutta jos koko minun ihmisyyteni perustuu siihen, mitä opiskelen, silloin siellä ei ole koskaan ollut aitoa välittämistä. Mutta kenties olisin saanut lukiostakin enemmän irti, jos takaraivossa ei olisi koko ajan ollut ajatusta, että minua ei kiinnosta olla täällä.

Miian mielestä lukiolla ja ammattikoululla on edelleen eri arvostus yhteiskunnassa, mikä on väärin.

- Amiksen päättävällä voi olla 4,9 keskiarvo, mutta ei heistä kirjoiteta missään, eivätkä he saa stipendejä. Vaikka sehän on verrattavissa siihen, että on kirjoittanut kolme ällää ja e:n.

Kuva: Antti Aimo-Koivisto / Lehtikuva, kuvankäsittely IS

Miia pyytää, että vanhemmat antaisivat nuoren itse päättää, missä tämä haluaa opiskella. Ja kenties muuttaa mieltään myöhemmin. Kun yläkoulussa ja lukion alussa painotetaan tiettyjä kurssivalintoja, se voi myös luoda paineita.

- Niille, jotka tietävät, mitä he haluavat opiskella, se on hyvä. Mutta muille pitäisi olla yleispätevä vaihtoehto.

- Jos nuori haluaa mennä amikseen, antakaa hänen mennä. On olemassa myös kaksoistutkinto. Päätöksen pitäisi olla hänen itsensä, ei kenenkään muun. Ymmärrän, että 14-15-vuotias ei ole täysin kykenevä päättämään omasta elämästään, mutta se ei myöskään saisi olla niin, että sen ikäistä vaaditaan tietämään, mikä hänestä tulee isona.

Miian akateemisten sisarusten lapset alkavat olla siinä iässä, että jatko-opiskeluvalinnat ovat ajankohtaisia.

- Heiltä kysytään, mihin lukioon he aikovat hakea. Minä olen se, joka kysyy, että miten olisi amis? Kumpi sinua itseäsi kiinnostaa?

Miia tuntee edelleen tietynlaista syyllisyyden taakkaa siitä, että hän ei tehnyt vanhempien toiveiden mukaan. Hän on kuitenkin nyt juuri siellä, missä haluaa olla.

- Olen viimeisen kolmen vuoden aikana soittanut vanhemmilleni itkien, että oletteko ikinä olleet ylpeitä mistään, mitä teen. Äiti on todennut, että totta kai. Olemme puhuneet myös siitä, kuinka eri lailla elämäni olisi mennyt, jos olisin saanut mennä amikseen. Ehkä motivaatio jatko-opiskeluun olisi ollut suurempi - ilman, että välissä oli useampi vuosi kasvamista ja työelämää.