Kuva: Paula Kaskimaa / IS
Kaksi entistä nuorisorikollista kertoo, millainen mielenmaisema ajaa alaikäisen kantamaan veistä kadulla - ja myös käyttämään sitä.
19-vuotias Ville istuu vantaalaisen ravintolan pöydässä, syö ranskalaisia ja hörppää punaista limsaa lasista.
Vieressä istuu Aseman lapset ry:n projektityöntekijä Pietro Saari. Hän on tuntenut Villen kohta kolme vuotta. Nuoren elämässä se on pitkä aika.
Kolmen vuoden aikana Ville on tehnyt Pietron avustuksella rästiin jääneitä läksyjä, suorittanut peruskoulun loppuun ja aloittanut nyrkkeilyharrastuksen. Hän on löytänyt tyttöystävän ja etsii omaa kotia sekä työpaikkaa, jossa voisi suorittaa oppisopimuskoulutuksen.
Tässä jutussa Ville ei esiinny omalla nimellään tai kasvoillaan, koska hän pelkää leimautuvansa. Hän ei halua menettää mahdollisuuksia saada töitä sen takia, mitä hän on joskus tehnyt.
Villen suurin unelma on saavuttaa elämässä jotain.
15-vuotiaana Villellä oli sama unelma kuin nytkin. Hän halusi saavuttaa jotain.
Keinot vain olivat toisenlaiset.
Helsingin lähiössä Ville näki jo lapsena paljon väkivaltaa ja päihteiden käyttöä. Päihteitä käyttivät vanhemmat, naapurit ja kaverit. Osa heistä teki myös rikoksia.
Koulussa Villellä oli keskittymisvaikeuksia. Ne pahenivat yläasteella.
Sitten kaveriporukka vaihtui. Uudessa porukassa oli uudet säännöt. Nuoret käyttivät paljon päihteitä ja ajattelivat, että he saisivat kunnioitusta muilta tekemällä rikoksia.
- Jos kaverit olisivat sanoneet, tehdäänkö elämässä muuta kuin rikosjuttuja, olisin varmaan sanonut, että miksipä ei, hän miettii nyt.
Ville ja Pietro Saari ovat tunteneet kohta kolme vuotta. Nyrkkelyharrastuksen Ville aloitti Pietron avulla. Kuva: Paula Kaskimaa / IS
Ville ei osannut käsitellä tunteitaan. Jatkuva päihteiden käyttö teki elämästä stressaavaa ja ahdistavaa.
Hänestä tuli aggressiivinen, ja silloin tuntui siltä, että siitä on vain hyötyä.
Lähiössä kovan äijän maineen sai käyttämällä päihteitä ja tekemällä rikoksia. Kun sanoja ei ollut, nyrkit puhuivat.
Usein rikosten tavoitteena oli anastaa arvokkaita tavaroita tai vaatteita. Kun niihin ei itsellä ollut varaa, statusta hankittiin varastamalla. Kohteina oli takkeja, laukkuja ja koruja.
Villenkin rikosrekisteriin kertyi merkintöjä. Muutamia ryöstöjä. Pari pahoinpitelyä.
Väkivaltaa käytettiin nuorisoporukoiden välien selvittelyyn. Tappelu saattoi puhjeta vaikka lähijunassa. Pientä veistä kannatti kantaa mukana, jos tilanne äityi pahaksi.
Väkivalta tai ainakin sen uhka oli jatkuvasti läsnä.
Videoita, joissa nuoret lyövät toisiaan.
Pahoinpitelyjä ja uhkailuja.
Puukotuksia kouluissa.
Muun muassa tällaisia nuorten väkivallantekoja on viime aikoina ollut otsikoissa.
Pietro Saari työskentelee Aseman lasten tiimissä, joka tekee töitä väkivaltaa käyttävien ja ihannoivien nuorten kanssa. Vaikka nuorten ongelmista puhutaan paljon, hän haluaa korostaa, että tapaukset ovat äärimmäisiä.
- Puhutaan hyvin pienistä marginaaliryhmistä.
Nämä nuoret ovat usein kohdanneet haasteita jo varhaislapsuudessa. Ongelmat ovat ylisukupolvisia, ne periytyvät.
Saari tietää, mistä puhuu. Kun hän kävi koulua 1990-luvulla Forssassa, hänet leimattiin hankalaksi, jollei mahdottomaksi, ja eristettiin luokkahuoneesta kokonaan toiseen rakennukseen.
Näin lapsen ongelmat lakaistiin maton alle: poissa silmistä, poissa mielestä.
Saari oli alkoholisti- ja eroperheen lapsi. Hän ajautui niiltä pohjilta porukkaan, jossa kokeiltiin päihteitä jo 13-vuotiaana. Diagnosoidun adhd:n takia koulussa oli vaikea pärjätä.
Pietro Saari työskentelee Aseman lasten tiimissä, joka tekee töitä väkivaltaa käyttävien ja ihannoivien nuorten kanssa. Kuva: Paula Kaskimaa / IS
Olemmeko Ruotsin tiellä? Kaappaavatko jengit kaduilla vallan?
Eduskuntavaalien alla toistetut kauhistuneet kysymykset jäivät Pietro Saaren mieleen. Hän näkee työssään, miksi monet nuoret kantavat puukkoja.
Koska he kuvittelevat muidenkin tekevän niin.
Saari sanoo, ettemme ole Ruotsin tiellä -?vielä.
- Nopeasti niin voi käydä, jos emme ala panostaa näihin asioihin. Olen oikeasti huolissani, mihin suuntaan asiat ovat täällä kehittymässä.
Hän kääntäisi katseen nuorista aikuisiin.
- Pitääkö nuorten turvattomuutta ja väkivallan ihannointia enää ihmetellä, jos katsotaan aikuisten myydyimpien kirjojen listoja? Siellä keikkuu kärjessä rikollisten elämänkertoja.
Tällaisiin lukeutuvat esimerkiksi moottoripyöräjengi Cannonballin entisen johtohahmon Janne Nacci Tranbergin ja samaan jengiin kuuluneen Mika Ilménin elämäkerrat. Kirjat ja podcastit, joissa päähenkilö ja jopa kertoja on pahamaineinen rikollinen itse, tuntuvat tosiaan olevan nosteessa.
Saari kysyy, missä ovat ne toisenlaiset tarinat. Tarinat, joissa kerrotaan hyväksikäytön jättämistä jäljistä. Tarinat, joissa kerrotaan, mitä rikollisessa elämäntavassa menettää.
- Nuorten maailma on heijastus aikuisten maailmasta.
Sosiaalinen media on osa ongelmaa. Siitä puhutaan paljon, ja Saari sanoo, että somen kautta nuoret altistuvat materiaalille, jota heidän ei pitäisi nähdä.
Ville uskoo, että tilanne on kärjistynyt muutamassa vuodessa. Kun hän oli 15-vuotias, somella ei vielä ollut niin isoa roolia. Enemmän hän sai vaikutteita asuinympäristöstään. Elämästä tuli levotonta, kun kotona ja naapurustossa oli levotonta.
Mutta juuri sosiaalinen media on tehnyt Villen mielestä väkivallasta entistä raaempaa. Sinne kuvataan esimerkiksi alistusvideoita, joissa kiusaaja käy kiusatun päälle, ja muut katselevat vierestä.
Jengeissä tällaiset videot voivat toimia tietynlaisena hierarkian osoittamisena.
- Nykyään on nuoria, jotka ovat omalle porukallekin pahoja.
- Ehkä olisi parempi, jos ei olisi koko somea lainkaan, Ville pohtii.
Aiemmin Ville tappeli vaikka lähijunassa, nyt nyrkit heiluvat vain kehässä. Kuva: Paula Kaskimaa / IS
Vuoden ehdollinen valvontarangaistus tuli törkeästä pahoinpitelystä. Ville oli 15-vuotias, juuri rikosoikeudellisen ikärajan ylittänyt nuorimies ja samalla vielä lapsi.
Tuomio pysäytti. Vankilaan joutuminen oli oikeasti lähellä, ensimmäistä kertaa ikinä.
Se ei tuntunut yhtään hienolta.
Jos hän joutuisi vankilaan, kaikki unohtaisivat hänet, Ville mietti. Hän ei nousisikaan hierarkiassa ylöspäin, vaan vajoaisi pohjalle. Hän olisi eristyksissä ja katoaisi samaan aikaan kun muut jatkaisivat elämäänsä.
- Ehkä saisin kavereilta enemmän ihailua saavuttamalla oikeasti jotain itse, hän alkoi pohtia.
Oli toinenkin asia. Ville ei halunnut menettää läheisiään. Jos hän jatkaisi rikosten polulla, se olisi väistämättä edessä.
Taasko sinä olet tehnyt jotain? Tähän kysymykseen Pietro Saari nuoruudessaan tottui. Hän oli levoton nuori, josta aikuiset eivät saaneet otetta.
Ehkä juuri siksi hän saa nyt otteen nuoriin.
Saari voisi puhua loputtomasti siitä, mikä kaikki järjestelmässä on pielessä. Suurin ongelma hänestä ovat resurssit. Iso osa nuorista, joilla on ongelmia, asuu laitoksissa. Niissä he tulevat hylätyiksi uudestaan ja uudestaan.
- Joka kerta, kun laitokseen tulee uusi työntekijä, ja sitten hän kahden kuukauden jälkeen lähtee, se on nuorelle hylkäämiskokemus.
Peruskouluissa on puolestaan viime vuosina toteutettu inkluusiota, jonka kaunis ajatus ei Saaren mukaan toteudu käytännössä.
- Kyllä meidän pitäisi keksiä adhd-nuorille jokin muu tapa oppia, kuin se, että lyödään kirja käteen ja sanotaan, että ole hiljaa.
- Nyt erityisopetuksen resursseja on inkluusion varjolla vähennetty, ja se näkyy kaikkien oppimistuloksissa.
Ehdotus tuli kolmelta taholta: sosiaalityöntekijältä, poliisilta ja opettajalta. He kaikki kehottivat Villeä harkitsemaan Aseman lasten toimintaan lähtemistä.
Hän ei ollut vielä liian syvällä päihteiden ja rikosten maailmassa. Hän voisi vielä kääntää suunnan.
- Ajattelin, että jos joku haluaa mua auttaa, niin haluan antaa sille mahdollisuuden. Olen aina ollut avoin ja tykännyt puhua ihmisten kanssa.
Tapaamiset Aseman lasten työntekijöiden kanssa olivat arkisia. He juttelivat ja kävivät syömässä, tekivät läksyjä.
- Usein sovittiin, että jos teen tehtävät hyvin, voidaan mennä ajamaan cartingia tai tekemään jotain muuta yhdessä. Se sai motivoitumaan.
Ja mikä parasta: aikuiset eivät koko ajan vaihtuneet. He pysyivät.
Aseman lasten toiminta poikkeaa monesta muusta tahosta yhdellä keskeisellä tavalla: Pietro Saaren työpäivä ei pääty mihinkään tiettyyn kellonaikaan. Nuoret saavat hänet kiinni lähes koska tahansa.
- Nuorten kohdalla sellaiset aamu kahdeksasta iltapäivä neljään auki olevat palvelut eivät toimi. Osa näistä nuorista saattaa vasta herätä neljän jälkeen.
Saari sanoo, ettei työtä jaksaisi, jos ei olisi siinä sydämellään mukana.
- Ei kukaan tätä rahasta tee.
Kun hän itse raitistui, irtautui rikoksista ja päätti muuttaa elämänsä, vaihtoehtoina oli mennä töihin johonkin rakennusfirmaan tai tehdä työtä, jossa voi auttaa toisia ihmisiä.
Hän valitsi jälkimmäisen, vaikka raksalla olisi varmasti päässyt helpommalla. Nykyisessä työssä jokaisella päivällä on kuitenkin erityinen merkitys.
- Vaikka olen rakennusmies ammatiltani, ei minusta olisi ollut sinne palikoita siirtelemään. Tässä työssä voin olla monelle nuorelle sellainen ihminen, jollaista heillä ei ole koskaan elämässään ollut.
TetraSys Oy.