Tytöt opiskelevat puolisalaa tukiopetuskeskuksessa Kabulissa. Kuva: Nava Jamshidi
Kun Taliban nousi Afganistanissa valtaan puolitoista vuotta sitten, naisten elämä maassa muuttui. Mutta millä tavalla? Se riippuu, keneltä kysytään.
Pieni metallinen ovi Kabulin keskustassa ei ulospäin paljasta mitään. Sen yllä ei ole kylttiä, eikä verhotuista ikkunoista näe sisään.
Joskus 28-vuotias Maryam (nimi muutettu turvallisuussyistä) kävelee tarkoituksella oven ohi, kääntyy kulman taakse ja odottaa, että Talibanin tiedustelupalvelun joukot lähtevät partioimasta kadulta.
Maryam opetti entisessä elämässään tyttöjen koulussa matematiikkaa. Kuva: Nava Jamshidi
Vasta sitten hän palaa ja sujahtaa sisään, naama verhottuna maskin taakse. Betoniportaat vievät yläkertaan, josta kuuluu ääniä. Maryam kävelee toiseen pienistä luokkahuoneista, laittaa reppunsa pöydälle ja siirtyy taulun eteen. Pulpettiriveissä istuu tyttöjä, jotka kaivavat vihkonsa esiin.
Maryam opettaa matematiikkaa tukiopetuskeskuksessa, joka ennen oli tarkoitettu lisäopetusta tarvitseville oppilaille. Nyt täällä käy paljon tyttöjä, jotka eivät nykyisessä Afganistanissa saisi oikeastaan käydä koulua lainkaan.
Ääri-islamilainen Taliban-liike on ollut vallassa reilut puolitoista vuotta, ja hallinto on hitaasti kiristänyt sääntöjä naisia kohtaan. Yliopistot ja yläkoulut on suljettu tytöiltä ja naisilta.
Taliban on sulkenut Afganistanissa koulut yli kuudesluokkalaisilta tytöiltä. Kuva: Nava Jamshidi
Myös tukiopetuskeskuksen tilanne on epävarma. Virallisesti sillä ei ole lupaa opettaa yli 12-vuotiaita tyttöjä, mutta kaupunginosan poliisiaseman kanssa on päästy yhteisymmärrykseen siitä, että väliaikaisesti toiminta saa jatkua - hyvin varovaisesti ja matalalla profiililla.
Vielä puolitoista vuotta sitten Maryam työskenteli täällä vain iltaisin. Päivisin hän opetti matematiikkaa julkisessa tyttöjen koulussa Kabulissa. Opettajat olivat nuoria, koulutettuja afganistanilaisnaisia.
- Olimme oppilaille esikuvia. Varsinkin viimeisten kymmenen vuoden aikana monista naisista tuli itsenäisiä, Maryam sanoo.
Kuva: Nava Jamshidi
Maryamille naisten itsenäisyys on tärkeä asia. Hän tulee perheestä, jossa ei ole yhtään miestä: isä on kuollut, ja Maryamilla on neljä siskoa. Ennen kolme siskoista kävi töissä ja yksi opiskeli. Nyt vain Maryam ja hänen nuorempi siskonsa jatkavat tukiopetuskeskuksessa. Perheen kuopus istuu tyhjän panttina kotona, koska Taliban sulki yliopistot naisilta joulukuussa. Vanhin sisarista menetti työpaikkansa nettikaupassa yrityksen taloudellisten vaikeuksien vuoksi. Perheen äiti työskentelee edelleen koulun rehtorina.
Entisessä elämässään Maryam teki töitä usein aamuvarhaisesta yömyöhään, muina päivinä paitsi perjantaisin. Silloin saatettiin käydä vaikkapa ulkona syömässä.
- Elämä oli normaalia, hän muistelee istuessaan tukiopetuskeskuksen hämärässä toimistossa, verhot visusti kiinni.
Elokuun 15. päivä 2021 on tuoreena Maryamin muistoissa.
Oppilaat olivat juuri suorittaneet lukukauden välikokeet. Maryam oli ainoa opettaja, joka oli saapunut koululle. Hän naputteli kokeiden tuloksia tietokoneelle, kun koulun johtaja tuli kysymään häneltä, miksi hän oli edes tullut paikalle. Taliban kolkutteli jo Kabulin porteilla - liikkeen eteneminen oli ollut viikon sisällä salamannopeaa.
Maryamia käskettiin lähtemään kotiin. Hän ehti kotiin juuri ajoissa - Afganistanin islamilaisen tasavallan viimeiset hetket hän näki televisioruudulta.
Maryam ei enää palannut koululle opettamaan. Vain kerran hänet kutsuttiin takaisin hallinnollisia tehtäviä varten. Palkka kuitenkin juoksee edelleen. Maryam työskentelee nyt täyspäiväisesti tukiopetuskeskuksessa.
Toisin kuin monessa muussa perheessä, Maryamin kotona Talibanin valtaantulo ei siis vaikuttanut taloudellisesti. Suurin vaikutus olikin henkinen.
- Itkin kuukauden ajan joka päivä, hän sanoo.
Enää hänen äitinsä ei anna tyttärensä liikkua kaupungilla yhtä vapaasti kuin ennen. Maryamin mukaan talibanit kyselevät aina, minne on matka, ja tutkivat ihmisten laukkuja. Ennen Maryam kävi vapaapäivänään puistossa. Puisto on nyt suljettu naisilta.
- Kodin ulkopuolella ei ole enää mitään tekemistä.
Vapaapäivät kuluvat neljän seinän sisällä, intialaisia Bollywood-elokuvia katsellen. Suurin osa Maryamin ystävistä on lähtenyt maasta. Maryamin perheelle se ei ole mahdollista. Jo passin saamiseen kuluisi tuhansia euroja.
Joskus Maryam saattaa vielä törmätä entisiin oppilaisiin kotinsa lähellä.
- He kaikki kysyvät minulta, milloin koulut taas avataan, hän sanoo.
Vastausta ei ole, Maryamilla tai edes Talibanilla.
- Voimme vain toivoa. Emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Toivo on ainoa, mitä meillä on jäljellä, hän sanoo ja tuijottaa ulos ikkunasta lasittunein silmin.
40 kilometrin päässä Kabulista, Maidan Wardakin maakunnassa, pääkaupungin todellisuus tuntuu kaukaiselta. Maryamin tyyppiset kohtalot Afganistanista ovat tulleet viime aikoina tutuiksi länsimaissa, mutta ne eivät kerro koko tarinaa.
Maakunnan pääkaupunkiin Maidan Shahriin johtaa Kabulista lähes suora maantie, jonka molemmilla puolilla kohoaa lumihuippuisia vuoria. Tie muuttuu pian vaikeakulkuisemmaksi - tienvarsipommit ovat jättäneet asvalttiin isoja kuoppia. Siinä, missä Kabulissa elämä oli viimeiset parikymmentä vuotta suhteellisen turvallista, täällä jylläsi sota. Kaupungit ja maantiet olivat Afganistanin hallituksen kontrollissa, maaseudulla sodittiin.
Varsinkin Afganistanin suurimman etnisen ryhmän, pataanien, keskuudessa tuettiin Talibania. Näin oli täällä Maidan Wardakissakin. Etniset vähemmistöt ja kaupunkien eliitit sen sijaan usein vastustavat liikettä.
Sheikhabadin kylässä, puiden reunustaman hiekkatien päässä aukeaa pihapiiri, jossa parveilee perinteisiin shalwar kameez -asuihin sonnustautuneita miehiä.
Sitten sisältä pelmahtaa mustaan huntuun ja kaapumaiseen, pitkään abayaan verhoutunut nainen. Hän latelee miehille ohjeita, ojentaa salkkunsa autonkuljettajalle ja istahtaa takapenkille.
Nainen on kuusikymppinen Roshanak Wardak, gynekologi ja synnytyslääkäri. Hän pyörittää kotipiirissään pientä klinikkaa. Kerran viikossa Roshanak työskentelee Taliban-hallinnolle. Työnkuvaan kuuluu julkisten sairaaloiden ja klinikoiden valvominen. Hän käy sairaaloissa ja terveyskeskuksissa ja raportoi hallinnolle niiden tarpeista ja puutteista.Tänään vuorossa on Sayyedabadin pieni klinikka. Kolmen auton saattue lähtee Roshanakin klinikan pihasta letkassa kohti etelää. Tie muuttuu kuoppaiseksi hiekkatieksi. Tänne ei sodan aikana ollut tulemista.
Roshanak opiskeli lääkäriksi Kabulissa 70-luvulla.
- Kun valmistuin, venäläiset valitettavasti miehittivät Afganistanin, hän kertoo auton pomppiessa kuoppaisella tiellä.
Roshanakin perhe joutui jättämään maan sodan alkaessa. He päätyivät rajan taakse Pakistaniin, niin kuin miljoonat muutkin afganistanilaiset.
90-luvun alussa Roshanak palasi kotimaahansa ja aloitti työskentelyn syrjäisessä Sayyedabadin sairaalassa. Neuvostoliitto oli vetäytynyt maasta, mutta taistelut jatkuivat sisällissotana.
- Silloin sairaalassa oli vain neljä vuodepaikkaa, hän muistelee. Nyt niitä on 50.
Pieni klinikka näkyy jo kaukaa kukkulan laella. Roshanak heittää valkoisen lääkärintakin mustan abayansa ylle ja kiiruhtaa sisään.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Roshanak työskentelee Taliban-hallinnon alla. Vain muutama vuosi sen jälkeen, kun hän palasi kotimaahansa, hallitus romahti. Sodan aikana syntynyt Taliban otti Afganistanissa vallan. Vuosi oli 1996.
- He saivat tuhotun maan hallittavakseen, Roshanak muistelee.
Maassa ei ollut rahaa eikä paljon koulutettuja ihmisiä. Tyttöjen koulut suljettiin, naiset käskettiin suurimmaksi osaksi pois julkisesta elämästä.
Roshanak jatkoi silti töitään Sayyedabadissa. Vanhoillisen kulttuurin vuoksi naisten ei anneta yleensä käydä mieslääkäreillä. Siksi naislääkärit saivat jatkaa.
- Taliban kunnioitti minua, Roshanak toteaa.
Yksi pyyntö Talibanilla oli kylän ainoalle naislääkärille: he halusivat Roshanakin pukeutuvan vartalon ja kasvot peittävään siniseen burkaan.
- Minä sanoin heille, että hyväksyn kaiken, mikä löytyy pyhästä Koraanistamme. Jos burka mainitaan siellä, hyvä on. Puen vaikka kolme, neljä burkaa päällekkäin.
Roshanakin tomera asenne auttaa häntä edelleen. Miehet tuntuvat kavahtavan häntä.
Sisällä Roshanak on ajautunut sanaharkkaan klinikan miespuolisten työntekijöiden kanssa: sovittuja asioita ei ole hoidettu. Pian hän tulee pihalle pudistellen päätään.
- Huusin miehelle. En pysty kontrolloimaan itseäni, tämä on tapani.
Roshanak asuu yksin. Hän ei koskaan mennyt naimisiin, mikä on hyvin epätavallista Afganistanissa.
- Kukaan ei pysty elämään kanssani, hän nauraa.
Kotimatkalla ajamme pienen mausoleumin ohi. Sen yllä liehuu Talibanin valkoinen lippu. Haudassa lepää tohtori Mirwais, jonka mukaan Sayyedabadin klinikka on nimetty.
- Amerikkalaiset tappoivat hänet. Hän oli myös Talibanin taistelija, Wardak sanoo.
Roshanakin mukaan alueen asukkaat olivat hyvin Taliban-mielisiä.
Vuonna 2001 alkoi taas uusi sota: Yhdysvallat hyökkäsi Afganistaniin WTC-iskujen jälkeen. Taliban-hallinto kukistui nopeasti. Valtaan tulivat erinäiset sotaherrat sisällissodan ajoilta, amerikkalaisten tukemina. Naisten oikeuksia alettiin ajaa, ja tyttöjen kouluja avattiin ympäri maata.
- Kun puhumme naisista, meidän pitäisi pitää yksi fakta mielessä. Mistä naisista puhumme? Heistä, jotka asuvat Kabulissa, vai heistä, jotka asuvat maaseudulla? Roshanak kysyy.
Noin 74 prosenttia afganistanilaisista asuu maaseudulla. Edellinen hallinto ei Roshanakin mukaan huomioinut konfliktialueilla asuvia tyttöjä ja naisia. Niinpä hän päätti itse osallistua politiikkaan. Roshanakista tulikin yksi ensimmäisistä naispuolisista kansanedustajista presidentti Hamid Karzain ensimmäisen hallinnon aikana, vuonna 2005. Hän nosti parlamentissa maakuntansa ongelmia esille. Muutosta ei kuitenkaan tapahtunut, ja Roshanak palasi Sayyedabadiin.
Samalla Taliban alkoi tehdä paluuta, ja sota kiihtyi vuosi vuodelta. Sen vaikutukset näkyivät Sayyedabadin kaltaisissa kylissä, joissa ulkomaalaiset ja Afganistanin hallituksen joukot taistelivat Talibania vastaan.
- 24 tuntia päivässä oli sotaa. Yötä päivää, Roshanak huokaa.
Leikkaussalissa oli usein vaarallista. Kerran raketti-isku romahdutti lasikaton alas. Tuhannet kärsivät, ja monet menettivät koko perheensä. Erityisen raskaita menetykset olivat naisille.
- Jos nainen menettää miehensä, vahinkoa ei voi verrata mihinkään hänen elämässään, hän toteaa.
Vanhoillisen maan maaseudulla leskinaisen oikeudet ovat lähes olemattomat.
Joskus öisissä etsintäoperaatioissa naisia ja lapsia käskettiin seisomaan paljain jaloin lumeen, Roshanak kertoo. Heille ei annettu aikaa pukea edes kenkiä jalkaan.
- Amerikkalaisilla oli koiria, joilla he pelottelivat naisia. Toivon, että jonain päivänä olen itse vallassa, menen Amerikkaan ja teen saman heille, hän sanoo uhmakkaasti.
Suuri osa paikallisista tuki sodan aikana Talibania Maidan Wardakin syrjäseuduilla. Kuva: Nava Jamshidi
Hieman ennen Talibanin paluuta valtaan Roshanak uupui. Hän irtisanoutui sairaalasta ja palasi oman klinikkansa pariin Sheikhabadiin.
Elokuussa 2021 aseet hiljenivät. Pommit eivät enää räjähdelleet. Taliban oli jälleen vallassa kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Samaan aikaan, kun Kabulissa ihmiset pakenivat paniikissa lentokentälle, Roshanak käveli ulos puutarhaansa, huokaisi helpotuksesta ja alkoi vuosien sodan jälkeen korjata taloaan.
- Kaikki seinät olivat täynnä luodinreikiä, hän kertoo.
- En pystynyt seisomaan puutarhassani edes viittä minuuttia.
Puheet naisten oikeuksien parantumisesta sodan aikana kuulostavat täällä todellisuudesta irtautuneilta.
Afganistanissa perheet eivät yleensä halua naisten käyvän mieslääkäreillä, ja siksi naisia tarvitaan terveydenhuollossa. Kuva: Nava Jamshidi
Nyt kevätaurinko paistaa siniseltä taivaalta ja hedelmäpuut puskevat hennon vaaleanvihreitä silmuja oksista. Roshanak kaataa pihallaan kahvia lasisiin kuppeihin.
- Minä naisena pidän tätä aikakautta parempana, koska on turvallista. Ei ole sotaa, hän sanoo.
Pian vallanvaihdon jälkeen Taliban lähestyi Roshanakia - he halusivat hänet jälleen työskentelemään äitien ja lasten terveyden parissa. Roshanak suostui.
Onko Taliban muuttunut kahdenkymmenen vuoden aikana? Roshanak huokaisee ja miettii hetken.
- He tulivat vuorilta, missä he asuivat sodan aikana. Siellä ei ole sivilisaatiota tai kehitystä. Siitä päivästä tähän hetkeen minä voin nähdä paljon muutoksia.
Aiemmin talibanit pitivät edistyksellisempää Kabulia moraalittomana kaupunkina. Nyt he ovat Roshanakin mielestä muuttaneet käsityksiään. Monet heistä haluavat, että Roshanak etsisi heille koulutetun vaimon.
- Sanon heille, että sinullahan on jo vaimo. Ja vastaus on aina, että niin, hän on oikein mukava nainen. Mutta hän ei tiedä mistään mitään! Roshanak nauraa käkättää.
- Talibanhan on tyttöjen koulutusta vastaan, miten voitte sanoa näin!
Roshanak kertoo, että hänen tuntemansa talibanit puoltavat tyttöjen oikeutta koulutukseen. Vastustus tulee asiantuntijoiden mukaan pienestä piiristä, äärivanhoillisen johdon suunnalta. Roshanak ei kuitenkaan ole optimistinen sen suhteen, että liikkeen johto tulisi hevillä muuttamaan mieltään.
- He pysyvät kannassaan, kunnes heihin asetetaan tarpeeksi painostusta, hän sanoo.
Roshanak ei tarkoita taloudellista painostusta vaan uskonnollista. Hän mainitsee varsinkin Qatarin vaikutuksen: sieltä pitäisi saada edustajia Afganistaniin keskustelemaan hallinnon kanssa naisten oikeuksista ja tyttöjen koulutuksesta.
- Heidän pitäisi kysyä syytä. Missä sanotaan, että tyttöjen koulutus on kielletty islamissa?
On aika lähteä. Ovea avatessaan Roshanak miettii hetken ja sanoo sitten:
- Olen pahoillani, jos mielipiteeni eivät vastaa sitä, mitä ihmiset lännessä odottavat. Mutta minä tiedän, minä olen asunut täällä kaiken sodan keskellä.
Lue lisää: Poika soitti, kertoi saaneensa töitä ja katosi lopullisesti - nyt puhuvat naiset, joiden läheiset lähtivät vaaralliselle matkalle Eurooppaan
Lue lisää: Testaa, selviäisitkö päivästä naisena Iranissa
Lue lisää: Zarifa, 30, on selvinnyt hengissä kolmesta murhayrityksestä - näin arki muuttui ensimmäisen yrityksen jälkeen
TetraSys Oy.