Kuva: Colourbox, kuvankäsittely: IS

Kun Jaanasta tuli äiti, hänelle valkeni nopeasti, miten arkista rasismi Suomessa on. Hänen lapsensa ovat ruskeita, ja aikuiset ihmiset ovat käskeneet heitä painumaan takaisin Afrikkaan.

- Äiti, mitä tarkoittaa äpärä? Jaanan tytär kysyi.

Jaana oli hämillään. Miksi tytär tällaista uteli? Alle kouluikäinen lapsi.

Tyttö alkoi kertoa, miten ventovieras mies oli juuri huutanut hänelle ja ystävälleen. Mies oli ollut ilkeä, kiroillut ja haukkunut äpäräksi. Lopuksi hän käski tyttöjä painumaan "takaisin Afrikkaan".

- Äiti, enhän mä ole edes koskaan käynyt Afrikassa. Miksi se mies huusi minulle noin? tytär pohti.

Tilanteen muisteleminen saa Jaanan itkun partaalle. Kysymyksestä on kulunut jo yli 10 vuotta. Tyttärestä on kasvanut nuori nainen. Pikkuveli, perheen kuopus, on leikki-ikäinen.

Jaana on syntynyt Suomessa, ja hänen aviomiehensä ja lastensa isä on kotoisin Senegalista. Molemmat lapset ovat syntyneet Suomessa ja puhuvat suomea äidinkielenään.

Mutta koska lapset eivät ole valkoisia, heitä ei aina kohdella kuten ikätovereitaan.

Jaana kertoo, että hänen lapsensa joutuvat kohtaamaan lähes päivittäin rasismia, joko tahallista tai tahatonta.

Rasismi alkoi hyppiä silmille pian esikoisen syntymän jälkeen.

Tytär syntyi, kun Jaana oli 19-vuotias. Hän oli tavannut miehensä jo nuorena tanssiharrastuksen kautta.

Sellaisia ennakkoluuloja hän ei ollut koskaan kohdannut. Rakkauden huumassa hän ei ollut osannut niihin myöskään varautua.

Moni ei ensinnäkään uskonut, että lapsi edes oli hänen. Miten valkoisella naisella olisi ruskea lapsi?

Lapset itse havahtuivat rasismiin ollessaan noin 3-vuotiaita. Itse sana ei ollut heille tuttu, mutta sen merkitys oli.

- Noihin aikoihin ikätoverit huomasivat, ettei lapseni ole samannäköinen kuin muut, Jaana kertoo.

Osa muista lapsista jätti heidät leikkien ulkopuolelle. Jotkut lapsista olettivat, ettei ruskea lapsi osaa puhua suomea, joten hänen kanssaan ei voi leikkiä.

- Pojan kohdalla oli viime syksynä tilanteita, jolloin hyvä kaveri oli sanonut, että mene pesemään itsesi, kun olet likainen, Jaana kertoo.

Jaana ei ajattele, että lasten käytöksessä on kyse tahallisen syrjivästä rasismista. Hän uskoo, että lapset imevät ajatusmalleja siitä, mitä kuulevat aikuisten puhuvan.

Ja aikuiset eivät aina puhu kovin kauniisti.

Jaanan mukaan yleisimpiä rasismin muotoja, joita hänen lapsensa ovat joutuneet kohtaamaan, ovat mikroaggressiot ja valkonormatiivisuus.

Ne eivät ole välttämättä kovin voimakkaita sanoja tai tekoja, mutta niitä tapahtuu paljon ja jatkuvasti.

Mikroaggressio on tokaisu tai teko, joka vahvistaa rasistisia tai muuten syrjiviä stereotypioita ja samalla toiseuttaa. Esimerkiksi joidenkin jopa suvaitsevaksi mieltämän kommentin "en näe sinua mustana" voi tulkita mikroaggressioksi, sillä se sisältää oletuksen siitä, että musta ihminen olisi jotenkin muita huonompi.

Jaana esimerkiksi muistaa, miten aikuiset halusivat aina hypistellä hänen lastensa hiuksia, jollaisia "meillä suomalaisilla" ei ole. Tyttäreltä on kyselty koulun oppitunneilla, voisiko hän kertoa eri Afrikan maiden kulttuurista tai historiasta.

Jo pieninä hänen lapsensa luokiteltiin muiksi, toisiksi.

Valkonormatiivisuus taas tarkoittaa sitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa valkoisuutta pidetään normina ja kaikkea siitä poikkeavaa epänormaalina, useimmiten myös ei-toivottuna.

Valkoisuutta pidetään Suomessa yhteiskunnallisena normina. Kuva: Colourbox

Kerran tytär oli hakemassa mummolleen leipää seurakunnan ruokajonossa. Ensin piti kuunnella Jumalan sanaa. Saarnaaja oli katsonut kouluikäistä tytärtä suoraan silmiin ja sanoi, että leipä kuuluu myös mustille afrikkalaisille.

Kun taloyhtiöön muutti uusi asukas, tytär sattui kävelemään muuttoporukan ohi. Joku muuttoapulaisista huudahti, että kannattaako tänne muuttaa, kun täällä asuu noita [n-sana].

Taloyhtiön hallitus jututti uutta asukasta ja painotti, ettei tällaista kieltä suvaita. Jaanan mukaan tulokas muutti pian pois.

Yksi räikeimmistä tapauksista sattui alakoulussa.

Jaana epäili, että hänen tyttärellään saattaisi olla ADHD. Hän otti asian puheeksi opettajien kanssa, mutta keskustelu ei johtanut toimenpiteisiin, sillä tytär ei ollut hyperaktiivinen.

Yksi opettajista sanoi tyttärelle, että hänen käytöksensä johtuu vain siinä, että hän "on osittain sieltä Afrikasta".

- Opettaja loi siis lapselle uskon siitä, että tarkkaavaisuuden ongelmat johtuvat afrikkalaisuudesta, Jaana tuhahtaa.

Muutamia kuukausia ennen kuin tytär täytti 18, Jaana vaati testin ADHD:n varmistamiseksi. Jaanan epäilys osoittautui oikeaksi. Tytär sai diagnoosin sekä päätöksen nepsy-valmennuksesta ja lääkekokeiluista.

- Tytär kertoi opettajan kommentista vasta diagnoosin saatuaan. Hän totesi, että en olekaan tällainen vain taustani takia. Ihmettelin, mitä hän tarkoitti ja asia käytiin läpi. Hän oli pitänyt asiaa sisällään vuosia, Jaana kertoo.

Pian diagnoosin jälkeen tytär vaihtoi koulua.

- Koulun vaihto tapahtui, koska lähikoulu ei puuttunut rasismiin missään vaiheessa. Viimeinen niitti oli se, että apua ei saanut selkeisiin oppimisen haasteisiin.

Jaanan mielestä koulussa ei yksinkertaisesti osattu tai haluttu reagoida rasismiin, josta Jaanan mukaan useat oppilaat olivat kertoneet esimerkiksi terveystiedon tunnilla.

- Opettajan reaktio oli ollut, että hän ei usko, ei tällainen voi olla totta. Olisiko hän järkyttynyt siitä, mitä kuulee, eikä osannut reagoida tai selvittää tilannetta? Jaana miettii.

Jaanasta vaikutti siltä, että opettajien mielestä koulussa toistuvasti ilmenevä rasismi oli vain harmitonta pientä haistattelua.

- Kun tytär oppi puolustamaan itseään ja selvitti asiaa rehtorin kopilla, niin rehtori oli sanonut, ettei tytär voi vastata kirosanoilla takaisin, kun häntä on haukuttu. Ei osata ottaa huomioon, että nämä ovat eri asioita, Jaana kertoo.

Äidin mukaan tytär ei kuitenkaan lannistunut. Nyt nuorena aikuisena hän puuttuu rasismiin aina, kun sellaista jossain näkee.

Rasismi on ihmisryhmän tai sen jäsenen ihmisarvon alentamista. Rasismi käsitteenä tarkoittaa oletetun ihmisryhmän arvottamista esimerkiksi etnisen alkuperän, ihonvärin, kansalaisuuden, kulttuurin, äidinkielen tai uskonnon perusteella alempiarvoiseksi kuin muut ihmisryhmät. Kuva: Colourbox

Vähän ennen viime joulua Jaana oli kauppakeskuksessa äitinsä ja molempien lastensa kanssa. Poika oli rattaissa, joten perhe valitsi liukuportaiden sijaan hissin. Hissijonossa taakse astellut eläkeläispariskunta oli Jaanan mukaan sanonut perheen haisevan "paskalle" ja käyttänyt muutenkin rasistista kieltä. Silloin tytär kääntyi öykkäreihin päin ja sanoi: "äiti on opettanut peseytymään päivittäin, joten paskalle haisee vain teidän rasistinen käytöksenne."

- Tyttäreni on mahtava. Minulla on häneltä paljon opittavaa siitä, kuinka rasismiin pitää puuttua.

Joku saattaa ajatella, että Jaanan kokemukset ovat vain yksittäistapauksia. Se ei valitettavasti pidä paikkaansa.

Tilastokeskuksen tutkimuksen mukaan jopa joka kolmas Suomessa syntynyt ulkomaalaistaustaisten vanhempien nuori ei tunne itseään suomalaiseksi. Osa tutkimuksen vastaajista kertoi kokevansa suomalaisuuden hyvin suljettuna kategoriana. Heillä oli kokemuksia "kantasuomalaisten" kielteisestä suhtautumisesta tilanteissa, joissa "ei-suomalainen" kertoo tuntevansa itsensä suomalaiseksi.

Antirasismiasiantuntijat ja Mixed Finns -yhteisön perustajat Alice Jäske, Priska Niemi-Sampan ja Janina Waenthongkham nostavat kirjassaan Mixed (Kosmos) esiin sen, miten ulkomaalaistaustaisista perheistä tulevat suomalaiset pyrkivät eri keinoin muuttamaan ulkonäköään mahdollisimman "suomalaiseksi". Omaa ruskeutta on yritetty peitellä, koska valkoisuuden on nähty olevan liitoksissa suomalaisuuteen.

- Mielestäni surullisinta oli se, kun osa sanoi pelkäävänsä muiden pettyvän tai yllättyvän heidän ruskeudestaan, Niemi-Sampan kertoo kirjassa.

Vuonna 2018 julkaistun Euroopan unionin perusoikeusviraston selvityksen mukaan Suomi on EU:n rasistisin maa. Kyselyyn haastateltiin lähes 6?000 tummaihoista eurooppalaista 12 jäsenvaltiosta, eli vertailu ei ollut täysin kattava, sillä kaikki EU-maat eivät olleet mukana.

Selvitystä varten Suomessa haastatelluista 502 tummaihoisesta vastaajasta jopa 63 prosenttia kertoi kokeneensa ihonväriin liittyvää häirintää edeltäneiden viiden vuoden aikana.

Suomen lukema myös niiden tummaihoisten osalta, jotka olivat ihonvärinsä vuoksi joutuneet väkivallan uhriksi, oli EU:n korkein, 14 prosenttia.

Arvatkaapa, ketkä ovat niitä, jotka ovat selvityksen mukaan kokeneet rasistista häirintää erityisen paljon?

Nuoret.

Fakta

Vanessa Grant työskentelee rasismin mielenterveysvaikutusten asiantuntijana. Kuva: Jussi Ratilainen

Monen nuoren ensimmäiset kokemukset rasismista sijoittuvat päiväkotiin. Näin kertoo Nuorten mielenterveysseura Yeesi ry:n rasismin mielenterveysvaikutusten asiantuntija Vanessa Grant.

- Kokemukset eivät johdu muiden lasten pahantahtoisuudesta, sillä eihän kukaan lapsi halua tahallaan satuttaa toista. Mutta se ei ole tässä se pointti. Se on, miltä rasismin kohteesta tuntuu, Grant sanoo.

Lapsi voi poissulkea toisen leikistä esimerkiksi sanomalla, ettei tämä saa leikkiä prinsessaa, koska prinsessat eivät ole ruskeita. Päiväkodissa vaaleaa värikynää kutsutaan ihonväriseksi kynäksi myös niiden lasten läsnä ollessa, jotka eivät ole vaaleita. Tällaiset pienet asiat voivat vuosien aikana kasaantua, jolla voi olla mittava vaikutus siihen, millainen identiteetti lapselle muodostuu ja miten hän ajattelee itsestään suhteessa muihin.

- Rasismilla on tutkitusti syviä vaikutuksia mielenterveyteen. Rasismin kokemukset ovat harvoin yksittäistapauksia, vaan henkilö, joka joutuu kerran sen kohteeksi, joutuu mahdollisesti sen kohteeksi toistuvasti elämänsä aikana, Grant kertoo.

Siksi rasismin vuoksi kiusaaminen tai syrjiminen on eri asia kuin syrjiminen sellaisen ominaisuuden perusteella, joka ei näy ulospäin.

- Jos ihmistä kiusataan jonkin näkymättömän ominaisuuden vuoksi, niin hän pystyy välttymään mikroaggressioilta ja vihan katseilta sekä säätelemään tiettyyn pisteeseen asti, milloin vähemmistöasema tulee esiin ja milloin ei.

Vanessa Grant vastaa Yeesi ry:n Muudi-hankkeesta, jonka kohderyhmää ovat 13-29-vuotiaat nuoret, jotka toivovat saavansa vertaistukea muilta nuorilta rasismikokemusten käsittelemisessä ja haluavat oppia lisää siitä, miten rasismi voi vaikuttaa mielenterveyteen. Hankkeen keskiössä ovat ne nuoret, jotka kokevat rasismia ihonvärinsä vuoksi. Toimintaan osallistuu myös monista eri taustoista olevia nuoria, joilla on kokemusta rasismista heidän kulttuurin, uskonnon tai etnisen taustan kautta ja jotka kuuluvat taustojensa vuoksi Suomessa näkyvään vähemmistöön.

Hankkeessa mukana olevien nuorten mukaan satuttavimmat rasismin kokemukset ovat niitä, joihin kukaan ei puutu. Grantin mukaan rasismiin puuttumista ja sen tunnistamista voi opettaa ikätasoisesti jo pienille lapsille.

- Esimerkiksi varhaiskasvatuksen opettajat voivat nostaa esille, että kaikki tässä maailmassa ovat eri näköisiä, mutta jokaista pitäisi kunnioittaa samalla tavalla. Lapsille voi kertoa, että näin ei valitettavasti ole ja että toiset joutuvat kokemaan syrjintää, joka johtuu siitä, mitä he näyttävät.

Grantin mukaan räikeintä rasismia on sellainen, jota aikuiset kohdistavat puolustuskyvyttömään lapseen. Hän epäilee, että tällainen johtuu joidenkin ihmisten luontaisesta tahdota ja tarpeesta selviytyä elämässä muita paremmin. Lapsi on tähän helppo uhri, sillä aikuinen on automaattisesti valta-asemassa lapseen nähden.

Rasismin vaikutukset ovat syvät ja eivät aina näy ulospäin. Rasismia kokenut lapsi voi piilottaa tunteensa ja kokemuksensa muilta. Grantin hankkeeseen osallistuvien nuorten kertoman mukaan rasismi on vaikuttanut heidän identiteettiinsä ja mielenterveyteensä vielä vuosien jälkeen tapahtuneesta. Tyypillisimmin rasismia kokenut nuori voi kokea häpeää, itsesyytöksiä, yhteenkuuluvuuden puutetta, ahdistuneisuutta ja masennusta.

- Aikuiselta lapseen kohdistuvalla rasismilla voi olla mittavampia vaikutuksia kuin mitä ihminen siinä hetkessä tulee ajatelleeksi.

Grantin mukaan rasismia on saatu kitkettyä Suomessa 2000-luvun aikana. Tekemistä kuitenkin riittää yhä.

- Näillä nuorilla, jotka osallistuvat Muudi-hankkeen toimintaan on samoja syrjinnän kokemuksia kuin minulla, kun olin lapsi 30 vuotta sitten. Se on surullista ja kertoo siitä, että meillä on vielä paljon työtä edessä, Grant sanoo.

Tahti, jossa rasismia on saatu kitkettyä, ei täytä Grantin vaatimustasoa.

- Siksi näistä asioista pitää puhua. Isoimmat muutokset ovat tapahtuneet, kun on pidetty meteliä asioista, joita pidämme tärkeänä.

Jaana kokee, että suvaitsevaisuudessa ollaan kyllä menty eteenpäin, pienin askelin. Hän kertoo käyneensä hiljattain kirjakaupassa, jonne oli ilmestynyt lapsille suunnattuja monikulttuurisuudesta kertovia kirjoja.

- Ei mitään tuollaisia ollut vielä 20 vuotta sitten, Jaana sanoo.

Jaana muistaa, kuinka ensimmäinen tummaihoinen Disney-sankaritar, prinsessa Tiana, nähtiin valkokankaalla vuonna 2009. Se oli iso juttu niin äidille kuin tuolloin alakouluikäiselle tyttärelle.

Monet arjen rasismiin liittyvät ongelmat ovat yhä läsnä. Jaana nostaa esimerkin poikansa päiväkodin valkonormatiivisuudesta: päiväkodin seinillä on julisteita ihmisistä, joista kaikki ovat valkoisia. Kesäisin kaikki lapset määrätään pitämään lippistä, huivia tai hattua. Ei osata ottaa huomioon, että afrohiukset ja lippis saattavat olla helteellä tukahduttava yhdistelmä.

- Pieniä juttuja, mutta silti sellaisia, etten ymmärrä, miten nämäkin voivat olla totta, Jaana kertoo.

Jos Jaana saisi päättää, niin kaikkien ainakin julkisessa palvelussa työskentelevien ihmisten tulisi käydä Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) vuonna 2022 lanseeraama, verkossa ilmaiseksi suoritettava antirasismikoulutus. Koulutus opettaa esimerkiksi tunnistamaan rasistisia rakenteita omassa työssä ja kehittämään toimintatapoja antirasistisiksi.

- Kun tämä antirasismikoulutus julkistettiin, niin itkin koko päivän. Olin niin onnellisen. Koin, että yhteiskunta vihdoinkin näkee myös meidän perheen.

Vaikka eteenpäin on menty, kaikkein kauheimmasta kokemuksesta on aikaa vain kolme vuotta.

Koko perhe oli yhdessä pizzeriassa. Kuopus oli tuolloin taaperoiässä ja lauleskeli niitä näitä odotellessaan ruokaa.

Laulu ei miellyttänyt toisella puolella ravintolaa istunutta humalaista miestä. Mies huusi rasististen haukkumasanojen siivittämänä, kuinka perheen pitäisi poistua Suomesta, kun he eivät osaa pitää lastaan hiljaisena.

Silloin Jaanalla naksahti. Hän alkoi huutaa miehelle takaisin: et voi puhua perheelleni näin! Myös mies alkoi huutaa. Kuopus jatkoi lauluaan, tytär purskahti itkuun.

Vaikka ravintolan pitäjät olivat itse maahanmuuttajataustaisia, he eivät Jaanan mukaan uskaltaneet tulla väliin.

Lopulta mies sai tarpeekseen ja lähti. Jaanalla oli hirveä olo monta päivää.

- Ja kun mulla oli kerran hirveä olo, niin voi vain kuvitella, millainen olo muulle perheelle tuosta jäi.

Jaana toivoo, ettei kenenkään tarvitsisi tulevaisuuden Suomessa joutua kohdelluksi noin. Hänen mukaansa avainasemassa ovat toki lasten vanhemmat, mutta myös koulut. Että opettajat koulutettaisiin edes tunnistamaan rasismi.

Jaana ei varsinaisesti välitä erityisistä teemapäivistä, sillä toimia rasismin vastustamiseksi tulisi tehdä päivittäin.

- Mutta jos koulut voivat kerran viettää ympäristöviikkoa, niin miksipä eivät huomioisi myös rasisminvastaisen viikon. Vaikka edes aamunavauksessa, Jaana sanoo.

- Ei se olisi liikaa vaadittu.

YK:n rasisminvastaista päivää vietetään tiistaina 21.3.

Jaanan nimi on muutettu hänen lastensa yksityisyyden suojaamiseksi.