Kuva: Colourbox, kuvankäsittely: IS
Vilma sai vauvan 19-vuotiaana, mutta lapsi otettiin jo pian hätäsijoitukseen. Toisen lapsen syntymän jälkeen hän on taistellut itsensä irti huumeista ja kertoo nyt tärkeän viestin kaikille nuorille.
Viinapulloja ja tupakantumppeja lojui ympäriinsä. Ruokaa taas ei löytynyt mistään.
Sellaisena Vilma muistaa isänsä kodin, kun hän kävi siellä alle kouluikäisenä.
- Isällä oli paha alkoholiongelma. Muistan, kun olimme veljeni kanssa isän luona, isällä ei ollut meille ruokaa. Ruuanlaitto tai kaupassa käynti ei kiinnostanut häntä, ja söimmekin välillä kuivaa spagettia.
- Se ummehtunut röökin haju on painunut mieleen.
Lapsuus oli traumaattinen. Perheessä oli väkivaltaa, jonka uhriksi äiti usein joutui.
Myöhemmin isä vähensi päihteiden käyttöä.
- Kun olin alakoulussa, asiat olivat paremmin ja muistotkin ihan hyviä. Isä oli aivan kunnon mies, joka kävi töissä ja käytti alkoholia lähinnä vain viikonloppuisin. Vietimme hänen kanssaan aikaa mökilläkin.
Lapset asuivat äitinsä kanssa. He saivat isäpuolen, ja perheeseen syntyi pikkusisaruksia. Äiti huolehti perheestä käytännössä yksin ja teki paljon töitä.
Lapsuus äidin luona oli Vilman mukaan ihan hyvä. Hän kuitenkin kokee jääneensä veljensä kanssa vähälle huomiolle sen jälkeen, kun lapsia syntyi lisää.
- Me oltiin veljen kanssa vähän sellaisia perheen mustia lampaita, ja se vaivasi.
- Oma isämme puhui tosi paljon pahaa muista ihmisistä, myös äidistämme ja isäpuolestamme. Aikuisten välillä oli lähes koko ajan jotakin hankausta.
Lastensuojelu puuttui perheen tilanteeseen.
- Onneksi oli mummo, joka piti puoliamme myös lastensuojelupalaverissa. Hän kertoi, että me jäädään molemmissa perheissä ulkopuolisiksi, eikä meillä oikein ole paikkaa mihin me kuuluttaisiin. Mummon kanssa olemme olleet aina läheisiä, ja parhaat lapsuusmuistot ovatkin mummon luota.
Kun oli aika siirtyä yläasteelle, Vilma alkoi tupakoida, käyttää alkoholia ja lintsata koulusta. Läksyt jäivät tekemättä, ja hän karkaili kotoa.
Lastensuojelu puuttui tilanteeseen vasta, kun oli jo liian myöhäistä. Pahoinvoinnin tausta jäi kokonaan selvittämättä.
- 7. tai 8. luokalla karkailin kotoa usein ja koettelin rajoja kaikin tavoin. Koulussa olin rauhaton ja sain huonoja numeroita.
- Ysiluokalla halusin siirtyä joustavan opetuksen luokalle, jossa koulu alkoikin mennä ihan hyvin. Numerot nousivat, enkä enää myöhästellyt. Opettaja oli sellainen jämäkkä ja tiukka auktoriteetti. Hän antoi minulle huomiota ja välittämistä, jota kaipasin.
Ysiluokalla Vilma ei oman muistikuvansa mukaan käyttänyt päihteitä lähes ollenkaan.
Rauhallisen vuoden jälkeen elämä kuitenkin lipesi raiteiltaan totaalisesti. Pienikokoinen tyttö saattoi tyhjentää kokonaisen viinapullon kertaheitolla.
- Minulla oli kova esittämisen tarve. Olin amiksessa, ja saatoin mennä kouluun tosi krapuloissa, tai sitten jätin kokonaan menemättä.
- Sinä syksynä jouduin laitokseen, perhekuntoutuskeskukseen. Se oli 30 päivän kiireellinen sijoitus. Sieltä hatkailin tosi paljon. Yhdellä hatkareissulla sitten poltin pilveä ekan kerran.
Kuva: Colourbox, Lehtikuva, kuvankäsittely: IS
Alkoholi vaihtui lopulta kokonaan kannabikseen. Ja kun se ei enää riittänyt, piti saada vahvempia aineita.
- Vietin vielä toisenkin kuukauden perhekuntoutuskeskuksessa. Silloin polttelin pilveä vähintään kerran viikossa, mutta sitä ei huomattu. Kävin vähän koulussakin.
Laitoksesta hän palasi kotiin, mutta kun äidille paljastui, millaisten kavereiden kanssa tytär viettää aikaa, tämä sai lähtöpassit.
Seuraavat kuukaudet Vilma asui serkkunsa luona. Sinä aikana hän tutustui uusiin kavereihin ja samalla kovempiin aineisiin.
Äiti teki 17-vuotiaasta tyttärestään lastensuojeluilmoituksen, kun näki päihteiden käytön lähteneen käsistä. Päihdekuntoutuslaitoksessa Vilma pääsikin eroon aineista.
Sitten hän täytti 18.
- Kukaan ei enää auttanut, kun olin täysi-ikäinen enkä enää lastensuojelun ongelma.
- Se päihdekuntoutus ja suljettu laitos ei välttämättä ollut apu, jota silloin kaipasin, Mieluummin olisin halunnut mennä äidin tai isän luo, mutta se ei käynyt lastensuojelulle.
Ajokortin saaminen oli ollut jo pitkään Vilman haaveena. Hän sai kortin, mutta se ei auttanut pahaan oloon.
- Olin koko elämäni tuntenut, ettei ketään kiinnosta. Hain huomiota, ja teimme parhaan kaverini kanssa kaikkea tyhmää yhdessä. Myös hän alkoi käyttää huumeita. Hän joutui minun jälkeeni laitokseen, ja sinä aikana tutustuin itseäni 10 vuotta vanhempiin miehiin, jotka olivat eläneet päihde-elämää pitkään. Aloin käyttää kovia aineita joka päivä.
Vilma kertoo laihtuneensa paljon ja painaneensa lopulta vain 36 kiloa.
- Olin heikossa jamassa. Saatoin valvoa koko viikon ja nukkua sen jälkeen kaksi päivää. Se oli raskasta aikaa, enkä oikein muista kaikkia tapahtumia.
- Tilanne rauhoittui, kun muutin yhteen erään miehen kanssa. Piri vaihdettiin subuun. Mies olisi ollut valmis sitoutumaan, mutta itse halusin viettää aikaa kavereiden kanssa. Aloin taas käyttää aineita, joita sitten käytin tosi paljon.
Seurustelu alkoi uudestaan, ja Vilma tuli raskaaksi. Hän oli vaihtanut kovat aineet Subutexiin ja käytti sitä sekä bentsodiatsepiinia raskausajan loppuun.
- Yritin koko raskausajan lopettaa käyttöä, ja olin tosi monta kertaa katkolla. Halusin päästä raskaudenaikaiseen korvaushoitoon, mutta minulle sanottiin, ettei sellaista ole olemassa. En tajunnut, että tukihoito on sama asia. Sitä minulle tarjottiin, mutta kieltäydyin. Minun oli vaikea ymmärtää asioita.
- Kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa lopetin käytön, kunnes aloin taas retkahdella. Olimme perhekuntoutuskeskuksessa ja jouduin myöntämään hoitajalle, että ollaan taas retkahdettu. Lapsi jäi hoitajalle, ja kriisiperhe haki hänet pois.
Vilma masentui. Hän käytti korvaushoitoa päivittäin, eikä saanut elämästä kiinni. Kaikki ilo oli poissa. Mies hoiti asiat, ulkoilutti koiraa ja alkoi hankkia huumeita.
Vilma pääsi välillä salaa näkemään lastaan ja piristyi vähitellen niin, että päätti lopettaa päihteiden käytön. Hän onnistuikin siinä lääkärin määräämien lääkkeiden avulla.
Pian toinen lapsi ilmoitti tulostaan.
Lasten isä käytti alkoholia niin paljon, ettei Vilma kestänyt katsella sitä. Hän ei halunnut lapselleen samanlaista elämää kuin mitä itse oli lapsena kokenut.
Hän jätti miehen ja muutti toiselle paikkakunnalle päästäkseen irti huumepiireistä.
Sitten vauva syntyi.
Toisella kertaa Vilma halusi olla täydellinen äiti. Lapsesta huolehtiminen kuitenkin uuvutti hänet.
Syömishäiriö, jota ei ollut koskaan diagnosoitu, nosti päätään ja Vilman paino putosi hälyttävän alas. Tuli retkahdus, toinen ja vielä kolmaskin.
- Isäni ja äitini auttoivat minua lapsenhoidossa. Käytin huumeita aina, kun lapsi oli jommankumman luona hoidossa. Sitä rajaa en ylittänyt koskaan, että olisin lapsen aikana käyttänyt. Kun kerroin retkahduksesta, lapsi otettiin kahdeksi viikoksi sijoitukseen, minkä jälkeen pääsin perhekuntoutukseen. Sen jälkeen arki on alkanut pyöriä hyvin.
Sittemmin Vilma on muuttanut takaisin lähelle vanhempiaan.
- Kuopus käy päiväkodissa, ja esikoinen käy luonani säännöllisesti. Välillä olen väsynyt ja tunnen painetta, mutta ehkä se on normaalia vanhemmuuden tuomaa väsymystä, hän miettii.
Lapselleen hän haluaa tarjota mahdollisimman hyvän ja turvallisen elämän.
- Joka ilta kun hän käy nukkumaan, paijailen ja olen läsnä hänelle. Hän saa paljon huomiota.
Vilma on nyt 23-vuotias. Hänellä diagnosoitiin ADHD 22-vuotiaana. Lääkityksen aloittamisen jälkeen elämänlaatu on parantunut ratkaisevasti.
Hän ei voi käsittää, mikseivät keskittymishäiriöisen, myöhästelevän ja koulussa heikosti pärjänneen tytön ongelmat kiinnostaneet ketään.
- Kun nyt mietin, minulla oli jo nuorena selkeitä ADHD-oireita. Tunnen pettymystä koulua ja lastensuojelua kohtaan, kun kukaan ei auttanut eikä oireisiini puututtu. Jos olisi osattu kiinnittää huomiota oikeisiin asioihin, elämä olisi voinut mennä toisin.
Nyt Vilma etsii psykoterapeuttia, sillä elämässä on vielä paljon palikoita epäjärjestyksessä.
- On päiviä, että juon vain pari energiajuomaa enkä syö mitään. Tarkkailen painoani, ettei se mene tietyn rajan yli. Käyn jatkuvaa kamppailua itsetunnon ja omakuvan kanssa.
Hän kertoo kokeneensa nuoruudessaan väkivaltaa ja seksuaalista väkivaltaa, jota ei ole koskaan käsitellyt.
Ensi vuonna Vilma aikoo lähteä jatkamaan opintojaan.
Kuva: Sara Aaltio, kuvankäsittely: IS
Huumeongelmien kanssa kamppaileville nuorille Vilma haluaa sanoa, että apua kannattaa pyytää ja ottaa vastaan.
- Ei ole häpeä olla korvaushoidossa, eikä ole noloa pyytää apua. Itse olen matkan varrella kokeillut kaikkea, mitä muut ovat suositelleet, mutta halu avun vastaanottamiseen pitää olla itsellä. Itse pystyin pääsemään eroon, kun halusin sitä tarpeeksi paljon. Halusin sitä oman itseni takia. Vieroitusoireista selvisin, kun tein pitkiä lenkkejä ja näin kavereita.
- Monet ovat saaneet apua NA-ryhmistä (Nimettömät Narkomaanit), ja Minnesota-hoidostakin olen kuullut tosi paljon hyvää. Sitä miettisin ensisijaisesti.
Vilma toivoo, että hänen tarinansa auttaisi muita nuoria miettimään toisenkin kerran huumeisiin sekaantumista.
- Se ei todellakaan ole siistiä. Sä et ole kova, jos sulla on tuomioita ja käytät paljon. Hetken saat niitä oloja, mutta kerta kerralta se alkaa muuttua sellaiseksi, että sä vain oot, hän kuvailee.
Haastateltavan nimi on muutettu hänen yksityisyytensä suojaamiseksi.
TetraSys Oy.