Tietokone tai tekoäly ei ole luova. Silti se voi tuhota ihmisten luovuuden, kirjoittaa Ilta-Sanomien toimittaja Elias Ruokanen.

Tekoälyn "luovuus" on aiemmin tehdyn kierrättämistä ja yhdistelemistä. Yllä oleva kuva on DALL-E-tekoälyn luoma. Eli oikeastaan sitä ei ole luonut kukaan tai vaihtoehtoisesti kaikki tekoälyn ohjelmoijat ja varkauden uhriksi joutuneet valokuvaajat ja taiteilijat. Kuva: OpenAI / Elias Ruokanen

Älykkään tuntuisesti ihmisten kanssa keskusteleva ChatGPT-chatbotti toi tekoälyn kerralla ihmisten tietoisuuteen. Jonnekin tulevaisuuteen sijoittuva epämääräinen termi muuttuikin hyvin konkreettiseksi asiaksi.

Vastausten esittäminen kysymyksiin ei ole ainoa asia, jonka tekoäly taitaa. Se on myös digitaalinen varas, joka kähveltää, paketoi uudelleen ja pahimmillaan tekee luovan työn tekijöistä työttömiä - olematta itse luova.

Kuitenkin se voi myös olla hyödyllinen työkalu ja lelu, jos luomme itse käsityksemme siitä, emmekä kulje teknologiayhtiöiden talutusnuorassa.

Tästä kaikesta tuli mahdollista digitaalisen näytön ja tekoälyksi kutsuttujen algoritmien myötä. Sukeltakaamme asiaan tarkemmin.

Digitaalinen näyttö oli vallankumouksellinen keksintö. Se mahdollisti minkä tahansa kaksiulotteinen kuvan välittömän tuottamisen ja esittämisen.

Jokainen kuva voidaan pilkkoa kuvapiste- eli pikseliruudukoksi. Muuttamalla pikselin väriä ja kirkkautta sääteleviä bittejä, eli nollia ja ykkösiä, on mahdollista generoida jokainen taideteos ja valokuva - oikeastaan kaikki, minkä ihminen on nähnyt tai tulee ikinä näkemään. (Poikkeuksia toki on, sillä näytöt esimerkiksi eivät ole hyviä täysin mustan esittämiseen, koska näytöissä on aina taustavalo ja musta on valon puutetta.)

Mutta merkityksellisten kuvien löytäminen - niiden jotka esittävät auringonnousua, teekuppia tai peilikuvaasi - vie paljon aikaa. Lähes kaikki mahdolliset bittikuviot tuottavat merkityksettömän kuvan, jota kutsumme kohinaksi. Kohina on tuttua kaikille, jotka ovat yrittäneet löytää kanavaa vanhalla radiolla tai televisiolla.

Voit viettää koko elämäsi tuijottaen ruutua, jolle luodaan uusi satunnainen asetelma pikseleitä joka sekunti, etkä silti välttämättä näkisi yhtäkään merkityksellistä kuvaa.

Tämä muistuttaa ajatuskoetta simpansseista, jotka hakkaavat kirjoituskoneita niin kauan kunnes tuottavat vahingossa Shakespearen näytelmän. Tai Jorge Luis Borgesin tarinaa Baabelin kirjastosta, jossa on loppumaton määrä huoneita, jotka ovat täynnä satunnaisia kirjaimia sisältäviä kirjoja. Lähes kaikki kirjat ovat mongerrusta ja siansaksaa, mutta niiden lomassa on universumin kaikki tekstimuodossa oleva tieto.

Tietokoneiden on aina ollut mahdollista luoda merkityksellisiä kuvia minimaalisella ihmisohjauksella, se on vain ollut kohiseva prosessi. Nyt koneoppimisella tai tekoälyllä tuo kohina on vähentynyt. Merkityksellisten kuvien suhde kohinaan on noussut ällistyttävällä tavalla.

Voit pyytää ohjelmaa tuottamaan kuvan tietynlaisella tyylillä ja se korkealla todennäköisyydellä onnistuu (tiettyyn pisteeseen asti), eikä sillä kestä kuin muutama sekunti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että koneesta on tullut luova tai että se "saisi inspiraation kuin ihminen" (kuten tekoälyn markkinoijilla on taipumus hehkuttaa). Se ei edes tarkoita, että kone tietäisi, mitä se tekee.

Kun katsomme asiaa eri näkökulmasta, minimaalinen ihmisohjaus osoittautuu massiiviseksi. Tekoälyohjelmat paketoivat ihmistyötä uudelleen radikaalilla ja hyödyllisellä tavalla, mutta toistaiseksi ilman lupaa tai korvausta - eli varastaen.

Merkitys on jännä asia. Kone ei ymmärrä sitä. Vain ihminen ihmiskontekstissa voi määritellä sen. Sama kuvio bittejä voi olla merkityksellinen tai merkityksetön riippuen siitä, kuka sen kokee - jos se ylipäätään koetaan.

Kuvitellaan, että aikakone on keksitty. Menen ajassa taaksepäin 50?000 vuotta ja näytän esi-isällemme lippikseni. Luolamies saattaisi pitää sitä säiliönä pähkinöille ja marjoille tai kenties työkaluna, jolla kaivaa mutaa. Ajatus hatusta ei välttämättä tulisi hänen mieleensä.

Nykypäivänä voin pyytää tekoälyä luomaan kuvan hatusta. Se saattaisi sattumalta luoda täsmällisen kuvan 3000-luvun trendikkäimmästä hatusta. Minä saattaisin ajatella, että ohjelma on epäonnistunut tehtävässään ja tarjoaa minulle kummallista leivänpaahdinta, kun halusin vain hatun.

Hakukonetta voi pyytää näyttämään kuvan hatusta ja se löytää montakin. Tarjolla on kaikenlaisia hattuja - hattuja pöydillä, hattuja ihmisten päissä, hattuja kissojen päissä, kolmiulotteisia malleja hatuista leijumassa tyhjyydessä, sarjakuvapiirustuksia hatuista. voitte kuvitella näitä lisää.

Hakukone ei luonut näitä kuvia hatuista. Ne ovat ihmisten luomia ja kätevästi nimetty hatuiksi eri olemassaolon tiloissa, jotta hakukone voisi löytää ja luokitella ne. Mutta hakukone ei tuota uusia kuvia hatuista, se vain näyttää sinulle valmiiksi olemassa olevia kuvia.

Jos otamme nämä hakukoneen etsimät kuvat ja niiden tekstimuotoiset kuvailut ja syötämme ne koneoppimisalgoritmiin (ja myös kuvia, jotka eivät ole hatuista, jotta sillä on jotain mihin verrata), algoritmi oppii, mitkä bittikuviot tuottavat kuvan, jonka ihminen luokittelisi kuvaksi hatusta.

Jos sille syötetään tarpeeksi kuvia luolamaalauksista, se saattaa jopa tehdä hyvän tulkinnan hattua kuvaavasta luolamaalauksesta.

Kuvageneraattori "tietää", että luokka hattu on lähellä lähellä luokkaa pää pikseliruudukossa, mutta se ei tiedä, mitä hattu tai pää on, joten joskus hattu halkaisee pään kuin karannut sahanterä. Epäonnistuuko ohjelma tässä tapauksessa? Se riippuu. Tämä olisi merkityksellinen kuva, jos käyttäjä olisi tuulella nähdä surrealistisen tulkinnan hatusta. Toisin sanoen se on makuasia.

Kauneus on katsojan silmässä. Niin on merkityskin. Niitä usein pidetään samana asiana. Koska koneet eivät koe merkitystä, täytyy ihmisten tehdä se niiden puolesta.

Olen viime aikoina lukenut paljon kannanottoja, joiden mukaan luovuus on vain vanhojen asioiden yhdistelyä, menneiden bittien uudelleenjärjestelyä. Tämä ei ilmiselvästi voi olla luovuuden koko luonne.

Se on vähän sama kuin että syöttäisi tekoälylle kaikki maalaukset 1800-lukuun asti ja toivoisi, että se tuottaisi impressionismia. On mahdollista, että sillä olisi tarpeeksi liikkumavaraa parametreissaan tuottaakseen impressionistisen kuvan. Mutta se ei tietäisi tehneensä niin, ellei ihminen sille siitä kertoisi. Kutsumme kykyä nähdä merkitystä tulevaisuudessa mielikuvitukseksi.

Tällaiset tekoälyohjelmat oppivat tilastollisia korrelaatioita ihmisten tuottamien merkityksellisten kuvioiden välillä tuottaakseen samanlaisia kuviota. Mutta se ei kykene tuottamaan tai arvioimaan niitä ilman ihmisten tuottamaa dataa.

Tekoälyn voi nähdä markkinointiterminä ohjelmalle, joka ottaa ihmisten kollektiivisen työn - taiteilijoiden ja valokuvaajien, jotka käyttävät aikansa merkityksellisten kuvien ja tyylien luomiseen, sekä niiden ihmisten, jotka katsovat heidän kuvia ja arvioivat niitä - ja esittää tämän koneen ymmärryksenä ja luovuutena.

Se merkitys ja luovuus, joka tekoälyn ulostulossa voi havaita, on peräisin ihmisistä - ohjelmoijista, jotka ohjelman loivat, taiteilijoista, jotka loivat sen käyttämän datan, ihmisistä, jotka arvioivat tuota dataa ja tietenkin ohjelman käyttäjistä. Mutta se ei ole itse ohjelmassa tai tietokoneessa.

Tämä ei ole yhdentekevä tulkinta!

Kuusi vuotta sitten väittelyssä tekoälystä "virtuaalitodellisuuden isäksi" ristitty Jaron Lanier vaati "valtion ja uskonnon eroa" tekoälyteknologiaan liittyen. Tällä hän tarkoitti eroa insinöörityön ja sen ympärille rakennettujen tarinoiden, narratiivin, fantasian ja "kenties jopa uskonnon" välillä. Kun nämä asiat sekoittuvat, päätöksenteko heikkenee ja yhteiskunta kärsii.

Esimerkkinä fantasiasta Lanier käytti käännösohjelmia. Jotta voimme ylläpitää illuusiota "itsenäisestä olennosta", joka ymmärtää kieltä, "meidän täytyy esittää, että kaikki nämä muut ihmiset eivät ole olemassa".

"Muilla ihmisillä" Lanier tarkoitti kääntäjiä, joiden työ kerätään ilman tietoa tai suostumusta, jotta tekoälyohjelma saa esimerkkikäännöksiä harjoittelua varten. Koska kieli kehittyy koko ajan, ovat uudet esimerkkikäännökset kuin polttoainetta ohjelman toimivuuden kannalta.

Samalla tavalla taidetta luovan tekoälyn voi nähdä jonkinlaisena kvasiolentona, joka voi "saada inspiraation kuin ihminen". Tai sen voi nähdä ohjelmana, joka toimii niin kuin se on ohjelmoitu toimimaan ja jolle syötetään kuvia, jotka toinen ohjelma on haalinut internetistä ilman suostumusta, ilmoitusta ja korvausta niiden käytöstä.

Ensimmäinen tulkinta palvelee heitä, jotka omistavat ohjelmat ja suurimmat tietokoneet. Toinen tulkinta palvelee kaikkia muita. Ihminen voi jopa pitää tietokonetta olentona ja silti tulla siihen johtopäätökseen, että rahan ja vallan keskittäminen entisestään teknologiayrityksille ei ole hyvä tapa järjestää ihmisyhteiskuntaa.

Jos ymmärrämme, että 21. vuosisadalla data on työtä ja työstä tulisi maksaa, voimme nähdä jonkinlaisen käytännönläheisen tavan rakentaa talousjärjestelmää maailmassa, jossa on tekoälyohjelmia: maksakaamme ihmisille heidän tuottamansa datan käytöstä!

Tällaista lähestymistapaa edustaa data dignity (suom. data-arvokkuus). Perusajatus on, että ihmiset kuuluisivat dataliittoihin tai -koalitioihin, jotka neuvottelisivat yritysten ja järjestöjen kanssa korvauksista ja säännöistä jäseniensä datan käytöstä. Korkeampilaatuisesta datasta maksetaan enemmän, koska se parantaa ohjelmien tuottavuutta suhteellisesti enemmän. Ihmisillä olisi valta valita eri liittojen välillä omien arvojensa mukaisesti.

Jonkinlainen muutos talousjärjestelmään on väistämätöntä, jos haluamme yhteiskunnan heijastavan inhimillisiä arvoja tulevan teknologiavallankumouksen jälkeen.

Sanan merkitys voi muuttua. Sanaa voidaan käyttää niin paljon, että sen merkitys häviää. Sama pätee kuviin. Ohjelmat voivat täyttää internetin taiteella kunnes on mahdotonta tietää, onko jokin taideteos aidon ihmisen aito yritys kommunikoida jotain lajitoverilleen.

Tämä tarkoittaa siis sitä, että tietynlainen tekninen laatu on menettämässä vahvuutensa viestittäjänä. Tämän ei välttämättä tarvitse olla paha asia - kirjoituskoneet sallivat isomman joukon ihmisiä kirjoittaa selkeälukuista tekstiä (ja kirjoittaa nopeammin). Ratkaiseva ero on se, että nykyisten taloudellisten kannustimien vaikutuksena tekoälyteknologia lannistaa ihmistä luomasta uutta.

On selvää, että syntyy uusi joukko taiteilijoita, jotka käyttävät tekoälyteknologiaa luodakseen uutta ilmaisua ja uusia taidesuuntauksia. Ongelma on siinä, että taiteilijan ilmaisu voidaan muuttaa bittiketjuksi ja syöttää tekoälyohjelmaan, joka luo tarpeeksi hyvän mallin taiteilijan tyylistä ainakin taloudellisesta näkökulmasta - miksi maksaa aidosta, kun voit saada pastissin parilla sentillä?

Mitä enemmän taiteilija luo taidetta, sitä enemmän hän luo tekoälyohjelmalle tilaisuuksia apinoida tyyliään, ja näin hän mahdollisesti syö omia taloudellisia mahdollisuuksiaan tekemällä sitä, mitä rakastaa. Kirjoituskoneella ei ollut tällaista sadomasokistista suhdetta luovuuteen.

Ja koska tekoäly yleensä parhaiten esittää sitä, mistä on eniten dataa, se ei välttämättä vapautakaan ihmistä luovaan, erikoiseen, yksilölliseen ilmaisuun.

Vaikutus kulttuurin voi olla päinvastainen: uppoamme uudelleenoksennettujen kuvioiden pyörteisiin, eräänlaisen hypertehokkaan konservatiivisen koneen vaikutusvallan alle, joka kannustaa ihmisiä olemaan poikkeamatta keskiarvosta. Ikuinen regressio kulttuurista, jolla on jo nyt pakkomielle nostalgiaan. Anti-luovuutta.

Täten taiteesta uhkaa tulla vain esteettistä kohinaa.

(Ihmiset etsivät merkitystä. Video on yhdistelmä tekoälyohjelma DALL-E2:lla tuotetusta kuvasta ja Adobe After Effects -ohjelmalla tehdystä kohina-animaatiosta.)