Putinin sota Ukrainaa vastaan on tehnyt pitkistä sähkökatkoista arkipäivää ja nostanut elintarvikkeiden hinnat pilviin. Eniten sodan kuukausina on koskettanut lapsiperheen kohtalo, kirjoittaa Odessassa asuva Rafael Kolehmainen.

Kuva: Zuma / MVPhotos, AFP / Lehtikuva

Rafael Kolehmainen on Ukrainan Odessassa asuva suomalainen. Tämä teksti pohjautuu hänen tekemiinsä päiväkirjamerkintöihin Ukrainan sodan ajalta.

Perkele. Nyt se on alkanut. Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun heräsin räjähdysten ääniin Odessassa runsaat kymmenen kuukautta sitten 24. helmikuuta 2022.

Samoihin ääniin herättiin ympäri Ukrainaa. Venäjän täysmittainen hyökkäys oli käynnistynyt. Presidentti Vladimir Putin herätti koko maan näyttääkseen, että aikoo hallita Venäjän lisäksi myös Ukrainaa.

Kello oli 05.10 aamulla. Nousin sängystä, puin nopeasti päälleni ja lähdin ulos katsomaan, mitä oikein tapahtui.

Yllätyin tajutessani, ettei kadulla ollut ristin sielua. Oli pilkkopimeää. Yhdenkään naapurini ikkunassa ei palanut valo. Eikö tosiaankaan kukaan muu ollut kuullut räjähdyksiä, hämmästelin.

Yhtäkkiä kuulin kovan äänen, joka muistutti hieman sitä, kun lentokone pyyhkäisee ylitse. En nähnyt yötaivaalla lentokonetta, mutta erotin siellä pitkän ja kirkkaan valojuovan. Tulkitsin sen ohjukseksi.

Palasin hetkeksi sisälle, mutta en ollut asunnossani kovin kauaa, sillä halusin nähdä, oliko ulos tullut jo muita ihmisiä. Siinä vaiheessa pari naapuriani oli jo herännyt ja tullut talon edustalle polttamaan tupakkaa. Heidän keskustelustaan muistan, kuinka he haukkuivat Putinia "helvetin kääpiöksi".

Nämä ovat päällimmäiset muistikuvani sodan syttymisestä.

Rafael Kolehmainen Odessassa elokuussa 2022. Kuva: Antti Hämäläinen / IS

Kun muutin kymmenen vuotta sitten Ukrainaan - vajaan miljoonan asukkaan Odessassa olen asunut nyt viisi kesää - en olisi voinut kuvitellakaan, että eläisin vielä täysimittaisen hyökkäyksen kohteena olevassa maassa.

Vuonna 2014 Venäjä miehitti Krimin, mutta tällä kertaa Putinin tavoitteena oli marssia Kiovaan asti. Onneksi se epäonnistui.

Minulta on usein kysytty, mitä ajattelin tajutessani sodan syttyneen. Voin vastata rehellisesti: ajattelin vettä. Pahin painajaiseni on nimittäin se, että juomavesi loppuisi kesken.

Heti sen jälkeen, kun olin palannut sisälle ihmettelemästä sodan ääniä, aloin etsiä kotoani tyhjiä pulloja, vateja ja kattiloita, jotka täytin vedellä. Laskeskelin jälkikäteen, että haalin varhaisen aamun aikana säilöön yhteensä 40 litraa vettä.

Mietin myös ruokaa, mutta en mennyt heti kauppaan, sillä kotonani oli jo valmiiksi säilykkeitä ja halusin pysyä sodan ensimmäisenä päivänä turvassa kotonani.

Sitä paitsi olisin veden keräämisen jälkeen ollut auttamattomasti myöhässä, sillä odessalaiset ryntäsivät heti aamusta kauppoihin hamstraamaan kotivaraa. Eräs naapureistani kertoi, että kauppojen hyllyt tyhjentyivät sodan ensimmäisenä aamuna hujauksessa.

Rafael Kolehmainen keräsi heti sodan alkaessa kaikki kotona olleet pullot, ja täytti ne vedellä. Hän on teipannut ikkunansa ja kaikki lasipinnat sisällä sirpaleiden pelossa. Kuva: Outi Pyhäranta / HS

Sota-aikana monien elintarvikkeiden hinnat ovat nousseet kattoon. Sen takia olen luopunut muun muassa kokonaan kananmunista.

Ukrainan rahayksikkö on hryvnia ja 10 hryvniaa vastaa euroissa 25:tä senttiä. Ennen sotaa kymmenen kananmunan pakkaus maksoi noin 30 hryvniaa, mutta nykyään jo 70-80 hryvniaa, eli noin kaksi euroa.

Se voi kuulostaa suomalaisista vielä kohtuulliselta, mutta täällä Ukrainassa samalla hinnalla saa neljä kiloa perunaa, leivän ja litran maitoa. Ukrainassa onkin alettu vitsailla melko yleisesti, että sota-aikana kanat ovat alkaneet munia kultamunia. Niin hintavina niitä pidetään.

Kaupankäyntiä ruokatorilla Odessassa maaliskuussa 2022. Kuva: Igor Tkachenko / Reuters

Ainoa kosketukseni sotaan oli ennen tätä se, että tiesin isoisäni Johan Rafael Kolehmaisen olleen sekä talvi- että jatkosodassa. En itse tavannut häntä koskaan, sillä hän kuoli ennen syntymääni.

Aloin kiinnostua hänen sotataipaleestaan vasta aikuisena. Kuin kohtalon oikkuna olin tilannut kopion hänen kantakortistaan itselleni loppukesästä 2021, vain puolta vuotta ennen Ukrainan sodan alkua.

Kantakortin mukaan isoisäni oli sotamies JR 10:ssä ruotsinkielisessä pataljoonassa. Hän taisteli talvisodassa Karhulassa, Ala-Sammeella ja Vilaniemessä ja oli mukana asemasodassa Hangon lohkolla ja Rajajoella.

Sen mitä olen Wikipediasta lukenut, etenkin Karhulan taistelu oli hyvin verinen. Isoisäni palasi kotiin elävänä sellaisesta helvetistä. Sotien päätteeksi hän sai 2. luokan ja 1. luokan Vapaudenmitalit, koska oli "toiminut erinomaisesti taistelussa erikoisen vaikeissa olosuhteissa".

Ajatus isoisäni selviämisestä on antanut voimaa myös minulle, vaikka en itse rintamalla olekaan. Se on antanut voimaa mennä eteenpäin, olla pakenematta.

Kuva: Bulent Kilic / AFP / Lehtikuva

Hyvästien jättöä Odessassa maaliskuussa 2022. Kuva: Alexandros Avramidis / Reuters

Tietenkin minulla on pakosuunnitelma, jos tulisi äkkilähtö. Laukkuni on valmiiksi pakattu. Olen kuitenkin toistaiseksi päättänyt jäädä.

Pakoaalto Odessassa alkoi heti ensimmäisenä sodan päivänä, jolloin pahin kaaos vallitsi. Kuten kerroin, olin ensimmäisen päivän kotonani sisällä ja täytin tyhjiä astioita vedellä. Katselin vähän väliä ikkunasta ulos ja näin, kuinka monet lähialueiden asukkaista astuivat taksien kyytiin isot matkalaukut mukanaan.

En ole toistaiseksi miettinyt pakenemista vakavasti kertaakaan, vaikka mielialani on ollut välillä synkkä. Pahinta oli juuri ennen kuin Venäjällä vietettiin voitonpäivää. Venäjä juhlii joka vuosi 9. toukokuuta sitä, että Neuvostoliitto oli mukana kukistamassa natsi-Saksaa.

Voitonpäivää odotettiin Odessassa pelonsekaisin tuntein. Putinin ulkoministeri Sergei Lavrov oli vastikään varoittanut ydinaseiden uhasta ja pelkästään se sana - ydinaseet - sai minut ahdistuneeksi. Odessaan määrättiin voitonpäivän vuoksi laajamittainen, iltakymmenestä aamuviiteen kestävä ulkonaliikkumiskielto.

Menin rantakadulle selvittämään ajatuksiani. Kävely siellä helpotti. Tuttu kahvila oli yhä pystyssä, ja siellä grillaantuvien saslik-vartaiden aromi oli niin huumaava, että vesi kihosi kielelleni.

En kuitenkaan ottanut vartaita vaan oluen. Kun sota alkoi, alkoholin myynti oli pannassa yli kuukauden. Nytkin alkoholia olisi saanut myydä vain iltapäiväkolmeen saakka, mutta kahvila oli keksinyt tavan viilata tarkastajia linssiin.

He tarjoilivat olutta lasituoppien sijaan pahvimukeista, jotta satunnaisesta ohikulkijasta näyttäisi siltä, että terassilla ryypiskellään pelkkää kahvia.

Täytyy myöntää, ettei olut maistunut samalta pahvimukista kuin tuopista, mutta sainpahan terassikauden avattua ja ajatukseni muualle. Voitonpäivä tuli ja meni.

Rafael Kolehmainen asuu Odessassa rannan tuntumassa. Kuva: Outi Pyhäranta / HS

Edellä olevalla esimerkillä yritän kertoa, että niin outoa kuin se onkin, myös sodasta tulee lopulta arkea. Tai paremmin: arki löytää tiensä myös sodan keskelle.

En tarkoita, että tähän turtuisi. Muistan räjähdykset, laukaukset ja ilmahälytysten melodian varmasti loppuikäni.

Kuolema on käynyt kotikadullani asti. Pääsiäisenä Putin lähetti tervehdyksensä ohjuksen muodossa ja se osui asuinalueellani sijaitsevaan kerrostaloon. Iskussa kuoli kuusi ihmistä, joista nuorin oli kolmekuukautinen vauva. Vauvan mukana menivät nuori äiti ja isoäiti. Lapsen isä jäi henkiin, koska oli iskun tapahtuessa ostoksilla ruokakaupassa. Heidän kohtalonsa kosketti ja raivostutti.

Kuva: Cover Images via ZUMA / MVPhotos

Kuva: Rio Gandara / HS

Venäjän ohjusiskut ovat osuneet Odessassa useisiin tavallisiin asuintaloihin. Kuva: Iryna Nazarchuk / Reuters

En ole enää sama ihminen kuin vuosi sitten. Mutta mitä lähemmäs sota on tullut, sitä vähemmän olen pelännyt.

Muistan erityisesti maaliskuisen aamun, kun auringonnousun verenpuna heijastui sälekaihtimieni läpi ja havahduin ääniin, jotka kuulostivat tykinlaukauksilta. Lattia, ikkunat ja asuntoni sisäänkäynnin ovi tärisivät. Piinaa kesti 45 minuuttia.

Ennen voitonpäivää Venäjä ampui Krimiltä peräti 48 ohjusta ja Odessaa moukaroitiin tosissaan. Silloin luulin hetken ajan, että tämä oli tässä. Siitäkin päivästä selvittiin.

25-vuotias Mariia Pasternak opiskeli ensiaputaitoja Odessassa sodan syttymisen jälkeen. Kuva: Nacho Doce / Reuters

82-vuotias Katerina Gorodnya kotonaan Odessan keskustassa maaliskuussa 2022. Kuva: Nacho Doce / Reuters

Sodan ajan ensimmäiset viljan merikuljetukset Ukrainasta lähtivät Odessasta elokuun alussa. Kuva: NurPhoto via ZUMA / MVPhotos

Odessassa järjestettiin syksyllä hyväntekeväisyyskonsertti, jolla kerättiin varoja ukrainalaissotilaiden terveydenhuoltoa varten. Kuva: Viacheslav Onyshchenko / SOPA Images via ZUMA / MVPhotos

Lapset palasivat kouluun Odessassa syyskuun alussa. Kuva: Dominika Zarzycka / NurPhoto via ZUMA / MVPhotos

Nyt talvi on kuitenkin saapunut ja sen ankaruus pelottaa monia. Ukrainalaiset eri puolilla maata ovat huolissaan lämmityksen riittävyydestä. Lisää ihmisiä on paennut Odessasta jonnekin muualle.

Monet, joilla on auto, rahaa ja mahdollisuus, ovat lähteneet jo talvea pakoon.

Ymmärrän sen hyvin. Marraskuussa keli muuttui kylmemmäksi ja aloin itsekin viettää paljon aikaa kotini keittiössä, koska sen jälkeen kun olen laittanut ruokaa, se on asuntoni lämpimin kolkka. Sängystä noustessani saatan heittää takin päälle, ettei olisi niin vilu.

Sähkökatkot eivät olleet Odessassa ennen sotaakaan epätavanomaisia, mutta nyt ne säikäyttävät aivan eri tavalla. Yhtenä päivänä sähköt menivät poikki moneksi tunniksi laajalta alueelta, ja mietin heti, oliko Venäjä iskenyt voimalinjoihin.

Venäjän ohjusisku pimensi Odessan 23. marraskuuta. Kuva: Aleksi Jalava / IS

Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyin mukaan Venäjä on toistuvasti iskenyt ohjuksilla ja miehittämättömillä ilma-aluksilla Ukrainan energiainfrastruktuuriin, minkä seurauksena miljoonat ukrainalaiset ovat olleet sähköittä.

Satuin sinä päivänä juuri postiin, kun minun piti hakea eräs kirjattu lähetys. Työntekijät yrittivät pitää palvelun käynnissä vaikka koko konttori oli pimeänä.

Kaikki sähköiset järjestelmät olivat kaatuneet, mutta tuttu virkailija sanoi hymy huulillaan, että jos vain luotan häneen, hän voi antaa paketin ja merkata sen kuitatuksi sitten, kun sähköt joskus palaavat. Totta kai luotin. Arki jatkuu sodan keskelläkin.

Kaupat ovat jatkaneet toimintaansa kynttilänvalossa. Kuva: Denislav Stoychev / NurPhoto via ZUMA / MVPhotos

Odessalaisperhe ruokapöydän ääressä sähkökatkon aikaan marraskuussa. Kuva: Denislav Stoychev / NurPhoto via ZUMA / MVPhotos

Elämme Ukrainassa nyt "Herra Sähkön" ehdoilla. Sähköt katkeavat yhä useammin ja katkot kestävät aiempaa kauemmin.

Pisin sähkökatko on kestänyt 48 tuntia. Aina kun sähköt palaavat takaisin, yritän toimia nopeasti, koska on vain ajan kysymys kun sähköt menevät taas. Yleensä laitan silloin boilerin päälle, yritän päästä suihkuun ja ajaa partani.

Ensimmäisen pidemmän sähkökatkon jälkeen ostin kotiini pitkän lämpökynttilän. Se maksoi 30 hryvniaa eli noin 75 senttiä. Kun majoittauduin keittiööni, kynttilä antoi valoa ja lämpöä riittävästi siihen saakka, kunnes vedin peiton pääni yli ja kävin nukkumaan.

Kynttilä palveli minua viisi tuntia, ennen kuin puhalsin sen sammuksiin ja asuntooni laskeutui täysi pimeys. Ilokseni lämmitys oli kuitenkin tullut siihen mennessä takaisin.

Näkymä ikkunastani oli tumma. Katsoin pimeisiin taloihin, joissa vain parissa ikkunassa näkyi jokin valo. Katuvalot olivat kaatuneet, ja se loi entistäkin pimeämmän tunnelman aavemaiseen Odessaan.

Sumu peitti Odessan jouluaattona. Kuva: Viacheslav Onyshchenko/SOPA Images via ZUMA / MVPhotos