Näyttelijä Minna Haapkylä, 49, on oivaltanut, että nuoruudesta on tuskallista päästää irti, että taustalla voi käyttää enemmän valtaa kuin valokeilassa ja että kurinalainen luonne suojelee vapautta janoavaa kohtuuttomuuksilta.

Minna Haapkylä täyttää ensi vuonna 50. "Vanheneminen tuntuu minusta kiusalliselta. Minun on vaikeaa luopua nuoruuden ja kyvykkyyden harhasta." Kuva: Piia Arnould

Tässä juttusarjassa tunnetut suomalaiset kertovat elämänsä tärkeimmistä oivalluksista.

"Harvoin ahdistun asioista, joihin en itse voi vaikuttaa. Lähestyvä viisikymppisyys on kuitenkin vaivaannuttava ajatus. Se on minulle yhtä kiusallinen juttu kuin ärsyttävä ihottuma, josta ei pääse eroon. Haluaisin olla se, johon aika ei vaikuta.

En oikein saa kiinni, miksi venkoilen näin enkä vain ylpeästi vanhene. Ehkä tunnen häpeää kehoni pikkuhiljaa tapahtuvasta hapertumisesta, ja ainakin minun on helvetin vaikeaa luopua nuoruuden, kyvykkyyden ja pystyvyyden harhasta. Olen ylipäätään huono olemaan avuton tai haavoittuva. Sanat kuten hauras tai heikko ovat mielessäni sallittuja muissa mutta eivät minussa.

Olen hyväkuntoinen, vaikka pientä kremppaa jo ilmenee. Sukuvika kolottaa nivelissä ja vuosien tanssiharrastus on kaivertanut päkiöihini kulumia. Korkokenkien käyttö on välillä hankalaa.

Vanhin poikani on urheilullinen ja päihittää minut jo monessa. Olen vielä toistaiseksi häntä notkeampi ja teen enemmän vatsalihaksia - ja huvitun siitä, miten takerrunkin näin naurettaviin asioihin.

Ajan henki on muuttunut kivemmaksi niin, että Tämän päivän nuorille viisikymppinen ei näyttäydy yhtä vanhana kuin omassa lapsuudessani. Nuoruutta on venytetty. Naiset saavat lapsia yli nelikymppisinä ja voivat vapaammin näyttää ikäisiltään. Botoxit, kiristykset ja nuoruuden palvonta ovat jotenkin niin kasaria, eivät tätä päivää."

Minna sai taivutella perhettään, kunnes kaikki suostuivat koiranpennun tuloon. Samojedi Khairon on yhdeksänkuinen. "Koira pakottaa minut rauhoittumaan, ja eläimen lähellä on rentouttavaa olla." Kuva: Piia Arnould

"En ollut erityisesti pitänyt lapsista tai sylitellyt muiden vauvoja, mutta kun biologinen kelloni päälle kolmekymppisenä alkoi tikittää, oli selvää, että halusin lapsen. Vanhemmuus tuli kohdalle luontevasti. Kun sanoin silloiselle puolisolleni, että nyt on sen aika, HP (Hannu-Pekka Björkman) oli ensin 'ööh' ja sitten 'okei'. Moni pari etenee uusiin elämänvaiheisiin noin: toinen vetää toisen perässään jonkin kynnyksen yli, ja lopulta molemmat ovat siitä hyvillään.

Koin äitiyden alun juuri sellaisena kuin ystäväni oli kuvaillut: 'Sä olet sä, ja sitten sulla vain on vauva.' Lapsi tuli ja elämä jatkui. Vanhemmuus ei ollut ihmeellisesti kaiken muuttavaa vaan tosi luontevaa. Aloitin kuvaukset Ranskassa, kun esikoiseni oli kolmekuinen. Hän oli ihana ja helppo vauva, minkä tietty uskoin johtuvan minusta - olin varmaankin täydellinen äiti. Sitten sain toisen lapseni, joka ei nukkunutkaan, ja olin että what, mitä tämä nyt on!

Olin eniten jännittänyt sitä, osaisinko rakastaa lasta. Mitä, jos olisinkin se äiti, joka ei osaa? Sitä ei voi tietää etukäteen. Pelko oli turha. Miten jokin asia voikin tuntua heti niin luonnolliselta.

Haastavaa äitiydessä on ollut tietynlainen täydellisyydentavoitteluni. Se on aiheuttanut minussa huonon omatunnon ja ankeuden puuskia.

Sitä mukaa kuin lapset kasvavat kaikkea pitää olla koko ajan enemmän; aikaa, ruokaa, isompia vaatteita ja apuna läksyissä. Minulla on vaikeuksia tunnistaa rajoja, miten paljon olla tukemassa tai antaa tilaa ja vastuuta. Kävin hiljattain tärkeän keskustelun esikoiseni kanssa, joka on nyt 18-vuotias. Puolisoni Joanna (Haartti) oli jo jutellut pojan kanssa ja vinkkasi aiheesta minulle. Kävi ilmi, että patistin kouluasioissa liikaakin. Joudun miettimään, mitä äitiydelleni tapahtuu, kun pojat aikuistuvat."

"Syntymäni aikoihin vanhempani olivat nuoria opiskelijoita ja asuivat epämääräisessä kommuunissa. Kun siskoni syntyi 4,5 vuotta myöhemmin, muutimme perheenä omaan kotiin. Vanhempamme eivät olleet hippejä, mutta heidän elämäntyylissään oli 1970-luvun riehakkuutta. Tarinoissa me lapset nukahtelimme ravintoloissa pöydän alle, kun vanhemmat juhlivat. Tavat muuttuvat. En ole ollut humalassa lasten nähden, eikä bileiden jäljiltä kotoamme seuraavana päivänä löydy sammuneita juhlijoita.

LINNUNLAULUSSA 1974. "Olen aina ollut isän tyttö. Vieläkin istumme samoilla portailla kahvittelemassa." Kuva: Minna Haapkylän albumi

JONNA JA MINNA. "Vaikka Jonna on pikkusiskoni, luulen hänen tukeneen ja auttaneen minua enemmän kuin minä häntä. Jonna on maailman ihanin ihminen, olemme tosi läheisiä."

Pidän perheyhteisöstämme ja siitä, että sukuni asuu samassa talossa, yhdessä Helsingin Linnunlaulun huviloista. Pari isäni opetusta olen siirtänyt pojilleni. Sen, että periaatteet pidetään sekä sen, että pieni huijaaminen ei haittaa, mutta jos lyödään kättä päälle, silloin ei saa valehdella. Tapa on nerokas: kättä ei ole pakko antaa, mutta silloin kumpikin tietää, ettei homma mennyt ihan kuten on kerrottu. Totuuden kertominen tuoreeltaan voi joskus olla liian noloa. Tilanne on sillä erää ohi, eikä kukaan menetä kasvojaan. Minulla on poikiini luottamukselliset välit, mutta jos ei anneta kättä päälle, tiedän olevamme huijausmaastolla. Totuus kerrotaan, kun aika on oikea.

Kotonamme kaikilla on samat oikeudet, ovat he sitten 2- tai 40-vuotiaita. Minua ahdistavat hiljaisiksi tukahdutetut lapset ja se, miten lapsille suhistaan hys, vaikka aikuiset hölöttävät kovaan ääneen. Omieni olen antanut mekastaa tilanteissa, joissa itsekin saisin huutaa. Tai jos lapsia on riehuttanut, he ovat saaneet pomppia sängyssä, vetää lakanat alas ja huutaa kamalimmat kirosanat. Lopuksi on siivottu yhdessä.

Tietenkin on paikkoja, joissa käyttäydytään hyvin. Lasten ei vain pidä jäädä aikuisten jalkoihin."

LUUKAS JA ELIEL, 2008. "En tunne surua siitä, että pojat kasvavat, mutta se pistää arvioimaan, miten äitiys muuttuu." Kuva: Minna Haapkylän albumi

PERHE, 2022. "Tässä kuvassa on kaikki kaikessa, rakkautta ja iloa aina!"

"Lapsuudessani useimmat läheiseni olivat tyttöjä ja naisia, kavereitteni sisaruksia myöten. En tiennyt pienten poikien elämästä mitään. Kun aikuisena odotin esikoistani, olin satavarma, että saisin tyttären. Kun sainkin tietää odottavani poikaa, itkin kokonaisen päivän omaa neuvottomuuttani.

Sain kasvaa tyttönä, jolle sukupuoli ei ikinä ollut este millekään. Vanhempani osoittivat, että tytöt pystyvät ihan kaikkeen. Olin kyllä tyttömäinen, kiltti, kunnollinen ja tunnollinen, mutta myös tein kaikkea, mitä halusin.

Meillä oli tyttöbändi Tarharyhmä, joka kiersi samoja lavoja muun muassa Popedan ja Eppu Normaalin kanssa. Homma ei tuntunut vaaralliselta, enkä tullut ajatelleeksi, miten meitä tytöteltiin ja ohimennen taputeltiin. Se oli tapana siinä ajassa ja kulttuurissa. Minulla oli vahva itsetunto, ja jos joku sanoi tökerösti, sillä ei ollut minulle merkitystä. Meitä tuettiin olemaan omanlaisiamme, enkä älynnyt, miten moni vieressä varmasti väheksyttiin hiljaisiksi. Minulla ei ole muistikuvaa taistelusta, vaikka se on ollut usealle todellista.

Olen herännyt tähän oivallukseen vasta aikuisena ja huomannut, miten eri tavoin poikia kohdellaan - vitsit, he pääsevät helpommalla. Olen alkanut tiedostaa myöhään omaa naiseuttani sekä naiseuteen liittyviä piilossa olevia rakenteita.

Yhtäältä koen vapauttavana, että poikien äitinä en toista äiti-tytär-suhteiden haasteita enkä projisoi heihin kokemuksiani. Toisaalta otan paineita, etten kasvattaisi pojistani naisia alentavia tyyppejä tekemällä kaiken heidän puolestaan. Että tässä minä nyt höösään pikku pupusiani, vaikka, hemmetti, heistä kasvaa miehiä. Nyt on tärkeät paikat opettaa heidät kunnioittamaan kaikkia ja erilaisuutta sekä olemaan feministejä ja ennakkoluulottomia."

"Uudessa työssäni tuottajana en joudu katsomaan itseäni enkä ole katsottavana niin paljon kuin olin näyttelijänä. Luulin, että olisin mustasukkaisempi huomiosta, mutta kameran takana onkin kivaa. Taustalle siirtyminen sujui tuskitta, koska sain palkinnoksi valtaa. Vaihdos oli oma valintani, halusin mennä tätä kohti ja nyt saan olla päättämässä asioista projektin alkuhetkistä lähtien. Kokemus olisi takuulla toinen, jos minut olisi työnnetty syrjään tai unohdettu näyttelijänä.

UUDET AMMATTILAISET 1997. "Valmistuimme näyttelijöiksi Teatterikorkeasta ystäväni Miina Turusen kanssa. Viimeksi työskentelimme yhdessä tv-sarjassa Munkkivuori: Miina nuorten näyttelijöiden ohjaajana, minä tuottajana." Kuva: Minna Haapkylän albumi

ITÄMAISTA TANSSIA, 1980-LUKU. "Tanssiharrastukseni kurinalaisuus loi pohjan työmoraalilleni. Aina tehdään täysillä."

Kiinnostuin tuottamisesta, koska halusin olla idean alkulähteillä, kaiken ytimessä suunnittelemassa ja kehittelemässä. Rakastan ideointia, vaikka se vaatiikin itsensä likoon laittamista nolouksineen, pelkoineen ja estoineen. Olen työstä aivan tohkeissani.

Jo näyttelijänä minua ihmetytti, miksi meidät aina otettiin niin myöhäisessä vaiheessa mukaan prosessiin. Näyttelijöillä on kykyä ja käytännön kokemusta, jota ei älytä hyödyntää. Sitä haluan nyt muuttaa.

Oli ratkaisevaa päästä näyttelijänä tekemään töitä Jörn Donnerin kanssa. Hän kuunteli ja otti mukaan, jakoi viisauttaan ja vastuuta. Donnerin kanssa työskentely oli mahtavaa. Sen jälkeen muu näytteleminen alkoi maistua puulta.

Olin toteuttanut näyttelijänä kaikki unelmani. Minulla ei ollut enää mitään haaveiltavaa. Koin nähneeni kaiken ja olin kyllästynyt itseeni siinä. Kun työ meni siihen, että kahvinurkkauksissa aina jupistiin huonoa kässäriä tai ohjaajaa, oli aika keksiä muuta.

Tein loikan opiskelijaksi ja pääsin Aalto-yliopiston maisteriohjelmaan. Kirjallinen lopputyöni on tietenkin yhä tekemättä, hyppäsin tuottajantöihin jo ennen valmistumistani. Nyt Kupla-elokuvassa olin tuottaja sekä näyttelin yhtä pääosaa. Näytteleminen tuntuu taas sairaan kivalta."

"Olen ensi kertaa kuukausipalkkaisessa päivätyössä, ja kuvioon voisi liittyä ristiriita. Minulla on nimittäin valtava vapaudenkaipuu, ja on vaikea sietää sitä, että elämäni toistuisi samanlaisena päivästä toiseen. Harmaa arki on ahdistavinta maailmassa. Työni on kuitenkin vapaata, projektit ja päivät vaihtelevia.

Vapaus on ennemminkin tunne tai tieto siitä, että voin milloin vain tehdä arjestani toisenlaista - ja niin olen tehnytkin. Olen hassannut rahani elämyksiin, matkoihin ja ravintoloihin. Järjestän yllätyksiä läheisilleni, olen hakenut lapset koulusta kymmenille yllätysmatkoille enkä todellakaan tee sunnuntaisin koko viikon ruokia etukäteen. Täytyy olla vapaus valita, mitä syön tai syödäänkö kotona ollenkaan, mitä jos mennäänkin leffaan tai avataan samppanja tiistaina.

Tempaukseni pysyvät kohtuuksissa, sillä luonteeltani olen kurinalainen ja tunnollinen, keskitien kulkija. Ennemmin vajarit kuin överit. Luonteeni suojelee minua lipsahtamasta kohtuuttomuuksiin.

KOLME KANDIA JA MAISTERI. "Primus maisterin uimamerkki oli vaikeimpana tietenkin minulle ainoa mahdollinen tavoiteltava ja sain sen. Serkkuni Jussi ja Tuomas ja siskoni Jonna suorittivat muistaakseni uimakandin merkin." Kuva: Minna Haapkylän albumi

TANSSISALILLA. "Tanssiessa joutui myös kasvamaan trikoissa peilin edessä. Nyt vanhetessa siitä armottomuudesta on vain haittaa."

Sen sijaan kilpaillessa kaikki kohtuus katoaa. Järjetön kilpailuviettini kirkastui minulle vasta aikuisiällä. Pelasimme porukalla peliä, jossa piti osoittaa, ketä jokin ominaisuus parhaiten kuvasi. Kilpailuhenkisen kohdalla kaikki osoittivatkin minua. Voitosta taisteleminen oli ollut niin luontevaa, etten ollut edes tunnistanut sitä piirteekseni.

Kilpailuviettini on aiheuttanut nolouden hetkiä. Aikuisten ja lasten leikkimielisissä olympialaisissa kaikki muut aikuiset tietenkin pelasivat niin, että lapset voittaisivat. Mutta en minä, ehei. Minulla käy päässä 'pim!', alan vain tuhota niitä nuoria, ja lopuksi kuulutetaan, että kisan voitti Minna.

Kun minut hiljattain pyydettiin Suurmestari-ohjelmaan, sanoin vitsillä, että tulen sitten vain voittamaan. Oikeasti tiesin, että niin siinä käy.

Olen myös sitoutujatyyppiä. Olen sitoutunut pitkiin ihmissuhteisiin, äitiyteen, ystäviini, työhöni ja nyt koiramme hoitajaksi. Kun perheessä on koira, en voi vain lennähtää Balille ja jättää kaikkea kuukaudeksi."

"Ilman rakkautta elämässä ei olisi mitään mieltä. Tärkeintä on saada rakastaa ja tietää olevansa rakastettu. En tiedä, miten sietäisin elämää ilman sitä.

En ole juurikaan elänyt yksin tai ilman parisuhdetta - ehkä lyhyesti jonain lukiokesänä. Jatkuva yksinäisyys olisi mahdotonta, en ole yksineläjä.

Aloin seurustella HP:n kanssa, kun olin 19-vuotias, ja Joannan kanssa perustimme yhteisen kodin aikuisiällä. Se muodostui luontevasti ja toisiimme mukautuen, eikä kummallakaan ollut jyrkkiä käsityksiä, millainen kodin pitäisi olla. Meillä on samanlainen maku. Tykkään vaihdella sisustusta, mutta Joanna tuskin muistaa, minkä väriset verhot keittiössämme on.

Nautin olla lähekkäin, halaan ja koskettelen ja viljelen läheisilleni sanoja rakas ja kulta. Puhun niin myös koirallemme. Kumppanina ja äitinä olen välillä myös etäinen ja autistinen, mikä on varmasti ärsyttävää. Kun keskityn kirjaan, kaikki muu katoaa."

"Ilman rakkautta elämässä ei olisi mitään mieltä", Minna sanoo. Kuva: Piia Arnould

"Uskon elämän kiertokulkuun ja siihen, että jokin osa meistä jatkaa muualla tai muussa muodossa. Mitä hengelle ja sielulle tarkalleen tapahtuu, on yllätys. Aistin kuolleita läheisiä ympärilläni ja koen häivähdyksiä heidän läsnäolostaan. Uskon, että on monia todellisuuksia, jotka risteävät aistikentässämme.

Ylipäätään uskon valintoihin elämässä. Osa vie pidempään, osa syntyy helposti, ja joskus ne voivat olla vääriä. Kaikki valintani teen kuitenkin ehdottomasti ja kun kerran päätän jotain, en enää pallottele sitä.

Nuorena kävin painin sellaisten kysymysten kanssa, kuten miksi olemme ja uskoako Jumalan olemassaoloon. Päätin silloin uskoa Jumalaan, sillä se tekee minut onnellisemmaksi. Minulla ei ole tarvetta vakuuttaa muita enkä ahdistu heistä, jotka eivät usko. Minulle toimii tämä."

Fakta

Kuva: Piia Arnould

49-vuotias näyttelijä, tuottaja asuu Helsingissä.

Puoliso näyttelijä Joanna Haartti. Pojat Eliel ja Luukas liitosta näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin kanssa. Perheeseen kuuluu myös samojedi Khairon, 9 kk.

Kupla-elokuvan tuottaja ja näyttelijä, ensi-ilta 25.11. Aleksi Salmenperän ohjaaman elokuvan muissa pääosissa mm. Stella Leppikorpi ja Tommi Korpela.