Ilta Sanoma

Kuva: Paula Kaskimaa / IS

Kuoleman lähestyessä rakkaimmat tulevat entistä rakkaammiksi ja yksi asia alkaa usein kaduttaa, tietää 15 vuotta saattohoidossa työskennellyt sairaanhoitaja Miina-Liisa Flinkkilä.

Miina-Liisa Flinkkilä käänsi sängyssä makaavan miehen kylkiasentoon.

Aamulla hän oli huomannut, että lähdön hetki on lähellä. Hän päätteli sen heikentyneestä, vaivalloisesta ja haukkovasta hengityksestä.

Kuolema oli alkanut.

- Sen huomaa kokemuksen kautta, kun näkee paljon kuolemia, Flinkkilä sanoo.

Miehen keho yritti tehostaa hengitystä aktivoimalla apulihaksia, joiden nykivän liikkeen näki erityisesti selkäpuolella. Keho teki parhaansa viimeiseen asti, vaikka keuhkoihin ei virrannutkaan enää paljon ilmaa.

Flinkkilä oli tuntenut työikäisen miehen Terhokodin kotisairaanhoidosta asti ja ollut mukana tämän elämän loppupuolen hoidossa jo pidemmän aikaa.

Nyt oli aika jättää hyvästit.

Hän pyysi toisaalla huoneessa seisovan puolison siirtymään miehensä vierelle.

Minna-Liisa Flinkkilä on työskennellyt Terhokodissa 15 vuotta.

Minna-Liisa Flinkkilä on työskennellyt Terhokodissa 15 vuotta. Kuva: Paula Kaskimaa / IS

Surun ja luopumisen hetkillä Flinkkilä pysyy ammattiroolissaan. Hänen tehtävänsä on tukea omaista.

- Siinä täytyy ymmärtää, että mä en ole menettämässä omaa rakasta ihmistä, vaan olen tukemassa.

40-vuotias Flinkkilä on sairaanhoitaja ja terveystieteiden maisteri, joka teki gradunsa saattohoidon sairaanhoitajien osaamisesta ja koulutustarpeesta. Hän on työskennellyt 15 vuotta Helsingin Lassilassa sijaitsevassa saattohoitokoti Terhokodissa, tällä hetkellä kouluttajana ja varainhankinnassa.

Potilaita on tämän jutun kirjoitushetkellä 13. Kun yksi heistä kuolee, hoitajat sytyttävät talon eteisaulassa sijaitsevaan kansliaan tuohuksen, mutta juuri nyt ne seisovat liekkiä vailla.

Toiset potilaista viipyvät Terhokodissa kuukausia, toiset vain päiviä. Tyypillisesti saattohoito kestää hieman alle pari viikkoa.

Toiset potilaista viipyvät Terhokodissa kuukausia, toiset vain päiviä. Tyypillisesti saattohoito kestää hieman alle pari viikkoa. Kuva: Paula Kaskimaa / IS

Tuohuksia sytytetään vuoden aikana satoja kertoja, sillä potilaan aika Terhokodissa on tyypillisesti lyhyt, vain päiviä tai joitakin viikkoja. Keskimäärin hoidossa ollaan hieman alle kaksi viikkoa.

Kaksi kolmasosaa potilaista on työikäisiä. Suurin osa saattohoitoon tulevista sairastaa parantumatonta syöpää tai lihasrappeumaa aiheuttavaa ALS-tautia.

Fakta

Palliatiivinen hoito on parantumatonta, etenevää sairautta sairastavan potilaan hoitoa, jonka tavoitteena on vähentää kärsimystä ja vaalia elämänlaatua.

Saattohoito on palliatiivisen hoidon viimeinen vaihe viimeisinä elinviikkoina ja -päivinä.

Terhokoti valmistui vuonna 1996 ja sitä ylläpitää voittoa tavoittelematon Terho-säätiö. Säätiön taustajärjestöinä ovat Syöpäsäätiö ja Etelä-Suomen Syöpäyhdistys.

Terveydenhuollon ammattilaisten lisäksi Terhokodin potilaiden ja heidän läheistensä tukena on kymmeniä vapaaehtoistyöntekijöitä.

Suomessa on Terhokodin lisäksi kolme muuta saattohoitokotia: Karinakoti Turussa, Pirkanmaan hoitokoti Tampereella ja Koivikko-koti Hämeenlinnassa.

Lisäksi saattohoitoa ja palliatiivista hoitoa annetaan yliopistosairaaloissa ja joidenkin terveyskeskusten vuodeosastoilla.

Viime vuosina Suomen saattohoitokodit ovat olleet vaikeissa tilanteissa. Esimerkiksi Terhokodissa on järjestetty YT-neuvottelut ja Kaarinakoti siirtyi säätiöltä Turun kaupungille.

Kuva: Terhokodin potilashuoneissa on tilaa myös potilaiden omaisten yöpymiselle.

Lähes kaikki potilaista haluavat miettiä ja muistella elettyä elämäänsä, Flinkkilä sanoo. Ei välttämättä mitenkään erityisen syväluotaavasti, vaan hyvin arkisesti. Missä asuttiin, missä käytiin töissä. Keitä perheeseen kuului, mitä kotona tehtiin.

Toisaalta moni vielä hetki sitten tärkeänä pidetty asia ei enää tunnukaan tärkeältä, kun elinaikaa on jäljellä enää vähän. Yksi tällainen teema näyttää olevan työelämä, Flinkkilä kertoo.

- Toki on myös niitä, jotka ovat ammattinsa edustajia viimeiseen saakka. Useammin näkee kuitenkin sen, että työ ei ole enää niin tärkeää. Ei kukaan harmittele, että voi, kun olisin tehnyt enemmän töitä. Jos jokin kaduttaa, niin se liittyy ihmissuhteisiin.

Miia-Liisa Flinkkilä kertoo, että viimeisinä viikkoina saattohoitopotilaan elinpiiri usein pienenee ja tärkeät asiat ja ihmiset korostuvat.

Miia-Liisa Flinkkilä kertoo, että viimeisinä viikkoina saattohoitopotilaan elinpiiri usein pienenee ja tärkeät asiat ja ihmiset korostuvat. Kuva: Paula Kaskimaa / IS

Usein juuri läheiset ihmiset ovat se, mikä nousee kuoleman lähestyessä kaikista tärkeimmäksi asiaksi.

Flinkkilä sanoo, että kuolemansairaisiin perheenjäseniin, ystäviin ja tuttaviin kannattaa pitää rohkeasti yhteyttä. Moni toivoo ja ilahtuu lähes minkälaisesta yhteydenotosta tahansa ja pian on liian myöhäistä.

- Mieluummin menee, tekee ja kyselee, kuin ettei uskalla kohdata. Aina voi pyytää anteeksi ja sanoa, että ei ollut tarkoitus, jos tulee mokattua.

Suuri osa toivoo myös sitä, että läheiset näkisivät heidät samoina ihmisinä kuin ennen sairauttakin; kukaan ei halua olla yhtä kuin sairautensa.

Terhokodissa on panostettu siihen, että potilaat voivat mahdollisuuksien mukaan tehdä itselleen mielekkäitä asioita yhdessä läheistensä kanssa. Terhokodissa on menty naimisiin ja järjestetty grillijuhlia. Esimerkiksi saunaankin pääsee porukalla, vaikka potilas itse ei enää pääsisi ylös sängystään.

Enemmin tai myöhemmin elämä kääntyy kohti loppuaan. Sen aiheuttaman pelon ja ahdistuksen lievittäminen ja omaisten tukeminen on kivunlievityksen ohella saattohoidon tärkeimpiä tehtäviä.

Kuolevan lohduttamiseksi voi olla vaikeaa löytää sanoja, mutta se ei haittaa, Flinkkilä kertoo. Usein jo pelkkä läsnäolo ja kuunteleminen auttaa.

- Jos oma kuolema pelottaa, voidaan keskustella siitä, mikä siinä pelottaa. Onko se jotain kuolemiseen liittyvää, vai jotain sen jälkeiseen liittyvää.

Jos potilaan nieleminen tai syöminen on hankalaa, niin jo se, että suuta vähän kostuttaa, auttaa janon tunteeseen. Hoitajat käyttävät tähän usein mehua.

Jos potilaan nieleminen tai syöminen on hankalaa, niin jo se, että suuta vähän kostuttaa, auttaa janon tunteeseen. Hoitajat käyttävät tähän usein mehua. Kuva: Paula Kaskimaa / IS

Flinkkilä yllättyy usein siitä, minkälaisia taakkoja ihmiset jaksavat kantaa.

- Pienten lasten vanhemmat. Toinen hoitaa lapset päiväkotiin, käy töissä ja katsoo, että lapsilla on ruokaa ja pestyt kuravaatteet. Sitten tulee tänne, kun toinen on kuolemassa. Kuoleman jälkeen sitten lähtee täältä kotiin itkusilmäisten lasten kanssa ja pesevät ne seuraavankin päivän pyykit, vaikka toinen on kuollut, hän hahmottaa.

- Ei heillä tietenkään ole vaihtoehtoja, mutta kyllä minulla on hiljainen kunnioitus näitä ihmisiä kohtaan.

Tärkein työn opettama asia on kuitenkin muistutus elämän ainutkertaisuudesta.

- Hoidan täällä itseni ikäisiä ja nuorempiakin potilaita, joten elämän ainutkertaisuus pysyy mielessä eri tavalla kuin jossain muussa ammatissa. Omiakin rakkaita kannattaa yrittää kohdella ainutkertaisesti, vaikka se ei aina toteutuisikaan.

Jokainen ihminen on yksilöllinen, samoin jokaisen kuolema on erilainen. Useimmiten lähestyvä kuolema antaa itsestään merkkejä.

Ruokahalu alkaa heikentyä ja nieleminen voi olla vaikeaa. Vuoteessa vietetty aika lisääntyy. Hengitykseen voi tulla muutoksia. Verenkierto keskittyy tärkeimpien elinten ympärille, ja raajat voivat muuttua viileiksi.

Tajunnan taso laskee. Ihminen muuttuu uneliaammaksi, kunnes vaipuu kokonaan unenomaiseen tilaan, eikä ole enää heräteltävissä tai reagoi kosketukseen.

Hengitys hidastuu, kunnes lakkaa lopulta kokonaan Pian sen jälkeen sydän lopettaa lyömisen ja aivotoiminta pysähtyy. Ihminen hiipuu pois.

- Olemme jollain tavalla kuin rakennettuja kuolemaan, Flinkkilä sanoo.

Potilaan elämän loppupuolen hoidossa tarvitaan aktiivista otetta, Flinkkilä kertoo. Potilaan toiveista ja peloista täytyy uskaltaa keskustella ennen kuin on liian myöhäistä.

Potilaan elämän loppupuolen hoidossa tarvitaan aktiivista otetta, Flinkkilä kertoo. Potilaan toiveista ja peloista täytyy uskaltaa keskustella ennen kuin on liian myöhäistä. Kuva: Paula Kaskimaa / IS

Kuolevan miehen vaimo pyysi Miina-Liisa Flinkkilää jäämään kanssaan huoneeseen. Flinkkilä otti askeleen taaksepäin ja teki avioparille tilaa.

Vaimo otti miehen syliinsä ja kertoi tämän olevan elämänsä rakkaus. Vaimo kiitti yhteisestä ajasta ja siitä, että he olivat tavanneet. Yhteisiä vuosia oli takana jo useita kymmeniä, lapset aikuisia ja yhteiset eläkevuosien suunnitelmat tehty.

Vaimo sanoi, että hän ja lapset kyllä pärjäävät.

Mies kuoli vaimonsa syliin samalla, kun vaimo kuiskutteli miehen korvaan muistoja ja kauniita sanoja. Flinkkilä poistui huoneesta sen jälkeen, kun hän ja vaimo olivat siirtäneet miehen hyvään asentoon selälleen, sulkeneet silmät, vaihtaneet päälle puhtaat vaatteet ja asettaneet pienen kukan rinnan päälle.

- Kun lähdin huoneesta, kyyneleet valuivat poskilla, koska olin ollut todistamassa jotain samalla niin surullista sekä kaunista.

Flinkkilä otti hetken itselleen. Sen jälkeen hän meni kertomaan tapahtuneesta lääkärille ja muulle henkilökunnalle.

Sitten hän sytytti tuohuksen kansliaan.

Terhokodin hoitajien kansliassa sytytetään tuohus aina silloin, kun joku potilaista on kuollut.

Terhokodin hoitajien kansliassa sytytetään tuohus aina silloin, kun joku potilaista on kuollut. Kuva: Paula Kaskimaa / IS

Ilta Sanoma
dimanche 6 novembre 2022 08:00:00 Categories: Ilta Sanoma Terveys

ShareButton
ShareButton
ShareButton
  • RSS

Suomi sisu kantaa
NorpaNet Beta 1.1.0.18818 - Firebird 5.0 Initial LI-T6.3.0.40

TetraSys Oy.

TetraSys Oy.