Sattuma kuljetti Eija Ollikaisen ja Kalle-Ville Ruohosen yhteen 52 vuoden jälkeen. Kuva: Kalle Parkkinen

Eija Ollikainen ja Kalle-Ville Ruohonen ihastuivat toisiinsa jo lapsina, mutta sitten elämä vei eri suuntiin. Koskaan he eivät unohtaneet toisiaan, ja 52 vuoden jälkeen tapahtuikin jotain ihmeellistä.

Juttusarjassa kerrotaan ihan tavallisista suomalaisista, jotka ovat löytäneet suuren rakkauden. Haluatko kertoa oman tarinasi? Voit tehdä sen tämän jutun lopussa.

Tumma­tukkainen tyttö astui linja-auton kyytiin aina samalta pysäkiltä. Joka aamu Eija Ollikainen näki ensimmäisenä Kalle-Ville Ruohosen kasvot.

Poika istui pitkän käytävän päässä linja-auton takim­maises­sa penkissä. Kalle-­Ville tuijotti häntä ja hän tuijotti takaisin.

Pian nuoret olivat selvittäneet toistensa nimet. Eijan paras ystävä oli Kalle-Villen luokkakaveri.

He olivat 14-vuotiaita ja kävivät eri kouluja. Kalle-Ville matkusti linja-autolla Vehmaisiin, Eija Tampereen Ristinarkkuun.

Yhtenä syysaamuna Eija istui täysin yllättäen Kalle-Villen viereen linja-auton takapenkille. Poika ei uskaltanut sanoa sanaakaan.

- Kai siinä heti oli jotain ihastumista. Sellaista molemminpuolista vilkuilua, Eija sanoo.

- Joka päivä toivoin, ettei kukaan teiskolainen ehtisi istahtaa viereeni ennen kuin Eija tulee.

Kalle-Ville Ruohonen esittelee tietokoneelta nuoruuskuvaansa. Kuva: Kalle Parkkinen

Eijalla oli tapana pitää kavereitaan kädestä kiinni. Niinpä hän nappasi Kalle-Villen sormet omiensa lomaan, kun he lähtivät tarpomaan Aitolahden vanhalta kirkolta kohti järven rantaa.

He olivat istuneet linja-autossa tuntikausia vierekkäin ennen kuin Eija ehdotti, että he tapaisivat koulun jälkeen.

Kumpikaan ei ollut koskaan aiemmin ollut ihastunut.

- Jos minä tulen puoleenmatkaan, tule sinä puoleenmatkaan, Eija sanoi Kalle-Villelle.

Puolimatka sijaitsi Aitolahdella.

Sinä talvena satoi valtavasti lunta. Matkaa ei ehtinyt kulua kilometriäkään, kun Kalle-Ville veti kätensä pois. Häntä ujostutti. Mutta kun Eija juuttui talvisaappaissaan lumikinokseen, hän tarjosi tytölle kättään.

Eija Ollikaisella oli nuorena pitkät hiukset, jotka olivat usein leteillä tai saparoilla. Kuva: Kalle Parkkinen

1960-luvulla Tampereen Kaukajärvelle alettiin rakentaa ensimmäistä lähiötä. Sinne Kalle-Ville muutti perheensä kanssa marraskuun ensimmäisenä päivänä 1970.

Koulu sijaitsi vain muutaman sadan metrin päässä kotoa, eikä hän enää matkustanut linja-autolla.

Se tarkoitti, ettei hän enää nähnyt Eijaa.

Betonisen yhdeksänkerroksisen talon ikkunoista näki kauas. Kalle-Ville ei kuitenkaan istunut ikkunalla, vaan puhelimen vieressä ja odotti soittoa.

Samaan aikaan Eija tarpoi lumihangessa ulkona. Hän oli kuullut ystävältään, missä Kalle-Ville asuu ja matkannut linja-autolla Kaukajärvelle.

Hän kulki kerrostalojen pihojen halki pitkässä talvitakissaan ja odotti törmäävänsä poikaan, johon oli palavasti ihastunut.

- Ei siihen aikaan vielä mitään kännyköitä ollut, Eija sanoo.

- Mutta ovikellot ja lankapuhelimet oli keksitty, Kalle-Ville nauraa.

Kalle-Ville odotti sisällä ja Eija ulkona. Kun toista ei näkynyt, yhteiset hetket alkoivat vähitellen hiipua pois mielestä.

- Kai se oli tarkoitettu niin, että tästä tuli 52 vuoden mykkäkoulu, Kalle-Ville sanoo.

Syksy 2021 oli synkkä ja pimeä. Avioeron jälkeen Kalle-Ville Ruohonen muutti yksiöön Ruovedelle. Hän myi tavaroitaan Ruoveden Facebook-kirpputoriryhmässä.

Yksinäisyys painoi mieltä ja vei kauas muistoihin. Tulevaisuus näytti harmaalta peitolta, jota vedettiin hänen päälleen aivan liian aikaisin.

- Mietin, että alanko koluta läpi niitä paikkoja, joissa isän kanssa joskus kalastettiin. Asunko kohta jo jossain vanhainkodissa?

Samaan aikaan Pälkäneellä Eija Ollikainen tuskaili ystävälleen, miten korona-aika oli vienyt elämästä kaiken hauskuuden. Ei voinut enää käydä edes tansseissa.

Miten sitä voisi löytää miehen, jonka kanssa rupeaisi seurustelemaan?

Missään tapauksessa hän ei enää muuttaisi miehen kanssa yhteen, mutta he voisivat vierailla toistensa luona, Ollikainen ajatteli.

Tuttu nimi lävähti tietokoneen ruudulle sattumalta. Eija Ollikainen kuului Ruoveden Facebook-kirpputoriryhmään, sillä hänen entinen miehensä oli paikkakunnalta kotoisin.

Kalle-Ville oli käynyt hänen mielessään joskus, kun hän oli ajanut tämän lapsuudenkodin ohi tai nähnyt televisiossa juontajan, jolla oli sama harvinainen etunimi.

Nyt hänen nuoruudestaan tuttu Kalle-Ville kysyi kirpputoriryhmässä, mihin kannattaisi majoittua asuntovaunulla.

- Sillä on varmaan iso perhe, kun se tuollaista kyselee, Eija mietti.

Helmikuussa samassa ryhmässä oli taas postaus Kalle-Villeltä. Mies oli antanut sänkynsä Ukrainasta tulleille pakolaisille.

- Ei tänne yksiöön paljoa mahdu.

Eija Ollikainen ja Kalle-Ville Ruohonen kohtasivat toisensa 52 vuoden jälkeen keväällä, kun Eija lähetti Kalle-Villelle viestin Facebookissa. Kuva: Kalle Parkkinen

Toukokuun alussa jäät lähtivät Tornionjoesta. Pala kerrallaan valtavat jäälautat antoivat periksi veden voimalle. Eija matkusti mökilleen vain nähdäkseen luonnon vaikuttavan näytelmän.

Iltaisin hän istui verannalla ja mietti Kalle-Villeä. Hän ryhtyi kirjoittamaan - ja pyyhki viestin pois. Kerta toisensa jälkeen.

Sitten yhtenä aamuna hän päätti: mitään pahaa ei voisi tapahtua. Hän painaisi "lähetä" ennen kuin ehtisi muuttaa mielensä.

- Oletko sinä se Kalle-Ville Eerolan suoralta, jonka toinen puoli talosta oli Teiskossa ja toinen Aitolahden puolella?

- Nyt ei ihan aukene, anna vinkki, Kalle-Ville vastasi hänen viestiinsä heti.

- Hän esitti, ettei muka tiennyt, kuka minä olen. Varmasti tiesi, Eija naurahtaa.

Ensimmäisestä viestistä lähtien Eija tiesi, että ainakin Kalle-Villen huumori oli ennallaan. Kalle-Ville ehdotti, että he voisivat soitella ensi viikolla.

Mitä tässä nyt odotellaan, Eija mietti. Kun Kalle-Ville laittoi puhelinnumeronsa, hän soitti heti. He puhuivat neljä tuntia.

Kun Eija ajoi pohjoisesta kotiinsa Pälkäneelle he juttelivat puhelimessa kuusi tuntia. Puhelu päättyi Kalle-Villen kysymykseen:

- Mihin aikaan olet kotona?

Kahdeksalta, kun Eija kaartoi autonsa kotipihaan, linja oli jälleen auki.

Mummu on rakastunut.

- Kyllä vanhatkin ihmiset voivat rakastua, Eijan tyttärentytär tuumasi, kun kuuli Kalle-Villestä.

Kuukauden tiiviin viestittelyn ja puhelimessa puhumisen jälkeen Eija ehdotti Kalle-Villelle, että he tapaisivat kesäkuun alussa.

- En jaksa pitkiä jonoja juhannuksena.

- Mitä? Kalle-Ville vastasi.

- Niin, että jos ei heilaa helluntaina, niin juhannuksena on jono, Eija kuittasi.

Kun he olivat yhdessä, molemmilla oli tunne, että näin kaiken pitikin mennä. Toisen seura tuntui maailman luonnollisimmalta. He juttelivat kaikesta, mitä 52 vuoden aikana oli tapahtunut. Yhteisistä tutuista, elämästä.

Nuorena alkanut tarina jatkui, mutta erilaisena: nyt he molemmat tiesivät elämästä enemmän.

- Tähän väliin on mahtunut valtavan paljon. Eija on nähnyt eri asiat kuin minä. Vanha elämä on jättänyt monenlaisia jälkiä. Opettelua tämä on tässäkin iässä, Kalle-Ville miettii.

Eija sanoo, että vaikka ikä alkaa jo painaa, ehkä he lähtevät vielä ensi kesänä johonkin yhdessä telttailemaan. Kuva: Kalle Parkkinen

Elokuussa he asettuivat asumaan Kaukajärvelle vain muutaman sadan metrin päähän siitä kerrostalosta, johon Kalle-Ville perheineen muutti 1970-luvulla.

Kun Kalle-Ville lähtee töihin, Eija pakkaa eväät mukaan. Hän sanoo, että Eija on valtavan sydämellinen ja huolehtivainen ihminen.

Eija rakastui Kalle-Villessä samaan piirteeseen, joka näkyi jo nuorena. Mies saa hänet nauramaan.

Viime viikolla he ajoivat Tornionjokilaaksoon Eijan mökille. Yhtenä iltana Kalle-Ville koputti mökin ikkunaan. Taivas oli täynnä revontulia.

Rakkaus luontoon yhdistää pariskuntaa. He marjastavat ja sienestävät yhdessä ja tekevät metsäretkiä.

- Eija vetää siikaa Tornionjoesta. Se onkin taloussiikaa eli särkeä, Kalle-Ville vitsailee ja saa Eijan nauramaan, taas kerran.