Ilta Sanoma

Haimasyövän parissa työskentelevä lääkäri Hanna Seppänen on myös tutkija, jotta voisi tehdä sairastuneiden eteen edes vähän enemmän. Ura on vaatinut istumalihaksia ja asiakeskeisyyttä.

Lääkäri Hanna Seppälä työskentelee huonoennusteisen haimasyövän parissa ja yrittää löytää siihen uusia apukeinoja tutkijana.

Lääkäri Hanna Seppälä työskentelee huonoennusteisen haimasyövän parissa ja yrittää löytää siihen uusia apukeinoja tutkijana. Kuva: Milka Alanen

Piano soi taustalla, kun Hanna Seppänen vastaa kotonaan videopuheluun. Tytär treenaa illan konserttia varten, jota Seppänen on menossa katsomaan.

- Luulen, että siellä työasiat karisevat mielestä.

Seppäselle työasiat tarkoittavat haimasyöpää. Hän on gastroenterologisen kirurgian erikoislääkäri, joka hoitaa HUS:issa haimasyöpäpotilaita.

Haimasyövällä on maine toivottomana syöpänä. Maine on totta, valitettavasti, Seppänen sanoo.

- Kuolleisuus on melkein sama kuin ilmaantuvuus, eli suurin osa potilaista ei parane haimasyövästä kokonaan. Hoidoilla pystytään auttamaan ja lisäämään elinaikaa.

Tautiin sairastuu noin 1?200 suomalaista joka vuosi. Vain noin 7-8 prosenttia sairastuneista on elossa viisi vuotta diagnoosin jälkeen. 2000-luvulla eliniän ennuste on kuitenkin hiukan noussut.

Seppäsen työaika on viikossa 38 tuntia ja 15 minuuttia, mutta kun työpäivä sairaalassa on ohi, hän yleensä jää työhuoneelleen ja jatkaa päivää toisessa roolissaan tutkijana. Seppänen tutkii haimasyöpää ja pyrkii kehittämään sen diagnostiikkaa ja hoitoa.

Kuva: Milka Alanen

Tutkimusryhmänsä kanssa Seppänen esimerkiksi kasvattaa laboratoriossa syöpäkasvaimen palasta syöpäsoluja ja tutkii, mikä lääkehoito niihin tehoaa parhaiten. He tutkivat myös uusia hoitoja, joista ei vielä tiedetä, auttavatko ne potilaita. Halukkaat potilaat voivat osallistua tutkimushoitoihin.

Työ on vaativaa ja päivät usein pitkiä.

- Joskus saatan herätä keskellä yötä siihen, että jokin työasia pulpahtaa mieleen. Joskus taas, kun suljen sairaalan oven, keskityn vain siihen, mitä muuta tekemistä illalla on.

Kuva: Milka Alanen

"17-vuotiaana, lukion vanhojentanssipäivänäni, jouduin sairaalaan umpilisäkkeen tulehduksen vuoksi. Tanssiaiset menivät pilalle, mutta toivuttuani ajattelin, että tavallaan paraneminen oli hieno kokemus. Ehkä se rohkaisi kohti lääkärin työtä.

Aloitin lääketieteen opinnot vuonna 1988. Halusin psykiatriksi, koska minua kiinnosti hirveästi, miksi ihminen käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Kesätöissä psykiatrialla totesin, että ehkä työnkuva ei ole minulle sopiva. Myöhemmin kiinnostuin kirurgiasta ja erikoistuin kirurgiksi.

Syöpä tuli mukaan kuvioihin, kun aloin 1990-luvun laman aikoihin tehdä väitöstutkimusta. Ajattelin, että voin ainakin tehdä väitöskirjaa, jos jään työttömäksi. Niin ei onneksi käynyt. Väitöskirjani käsitteli haimatulehduksia ja olin sitä kautta töissä haimasyöpäosastolla.

2000-luvulla olin pari vuotta Yhdysvalloissa tutkijana laboratoriossa, jossa tutkittiin syöpää. Laboratoriossa tehtiin erilaisia löydöksiä ja huomattiin, mitkä asiat vaikuttavat syövän kehittymiseen. Aika Coloradossa loi ajatuksen, että toivoa on, ja että voin itsekin olla kehittämässä parempia keinoja auttaa ihmisiä.

Kun tulin takaisin Suomeen, minulle oli selvää, että haluan tehdä syöpätutkimusta ja työskennellä syöpäkirurgina.

Lääkärin ja tutkijan työt ovat minulle yhtä ja samaa kokonaisuutta. Koska tauti on niin vaikea, potilaiden kohtaaminen herättää tarpeen miettiä, mitä voisin tehdä enemmän. Ehkä se, mitä lääkärin roolissa voi tarjota, on vajavaista, ja tutkijana voin yrittää löytää uusia keinoja auttaa."

Kuva: Milka Alanen

"Myötätunto ja sääli heräävät, kun kohtaan työssä vaikeita sairauksia ja tilanteita. Jotta tunteet pysyvät hallinnassa ja tätä työtä pystyy tekemään, täytyy suhtautua hyvin asiakeskeisesti. Kokemus, ikä ja toistuvat kohtaamiset potilaiden kanssa ovat tuoneet kykyä käsitellä asioita.

Kun nuorena lääkärinä vasta opettelee ammattirooliaan, kaikki energiaa menee itse sairauden hoidon käsittelemiseen ja osaamiseen. Potilaalle se voi vaikuttaa siltä, että lääkäri olisi epävarma, vaikka hän ei hoidon suhteen sitä olisikaan. Kokemuksen myötä tulee enemmän kapasiteettia käsitellä ihmisten asioita ja enemmän inhimillisyyttä potilaiden kohtaamiseen."

Kuva: Milka Alanen

"Urani on vaatinut ainakin istumalihaksia: että jaksan nököttää tietokoneen äärellä, milloin kirjoittamassa artikkelia, milloin tekemässä tilastoanalyyseja.

Olen tehnyt pitkää päivää. Virka-ajan lisäksi päivystyksiä, sairaalapäivän päälle tutkijan töitä ja viikonloppuisinkin usein tutkimusta toisena päivänä.

Olen miettinyt, että olisinko äitinä toisenlainen, jos minulla olisi vain virka-aikainen työ. Olisinko jotenkin enemmän lapsen kanssa läsnä ja aktiivisesti, eikä niin, että äiti on pitkän päivän töissä tai kotonakin usein tietokoneella?

Jos lapsella on jokin tarve, se tulee ensin, sitten vasta muut asiat. Mutta aina ei ole yksioikoista, että niin voi vain tehdä.

Ja onhan lapsella myös toinen vanhempi. Se, että mies on ollut tukemassa minua urallani, on ollut valtava voimavara. On tosi arvokasta, että kodin asioiden pyöriminen ei ole vain äidin tai vaimon töitä, vaan molempien töitä."

Kuva: Milka Alanen

"Työpäiväni ovat vaihtelevia, ja se on kivaa. Tyypillisesti menen töihin varttia vaille kahdeksan. Tykkään ennen päivän alkua vähän katsoa, miten potilaat ovat voineet ja minkälainen päivä on tulossa.

Aamuisin meillä voi olla erilaisia kokouksia tai teemme osastolla potilaskiertoa, jossa käydään läpi esimerkiksi hoitoa tai edellisen päivän leikkauksia. Sen jälkeen alkavat päivän leikkaukset tai on poliklinikkapäivä, jolloin tapaan potilaita kasvotusten tai hoidan vastaanottoa puhelimitse tai kirjeitse.

Vähän kaikki työni osa-alueet ovat mielenkiintoisia. Tutkimuspuolella on upeaa löytää jotain uutta, mistä voi olla potilaille hyötyä. On huikean hienoa, jos pystyn tekemään radikaalin syöpäleikkauksen, josta on potilaalle apua.

Leikkauksia saattaa olla aamuyhdeksästä iltaseitsemään. Ne ovat rankkoja fyysisesti ja henkisesti. Yleensä seison niissä pitkään paikallani ja keskityn valtavan intensiivisesti. Adrenaliini pitää huolta, että ei ole nälkä, jano tai vessahätä. Kun tulee tauko, adrenaliini laskee ja iskee kauhea nälkä. Se on ehkä rankkaa, mutta toisaalta myös työn suola.

Leikkauksissa ei ole koskaan kiire, ellei potilaalle tule jokin hätä. Se on yksi leikkaustyön hienouksia: voi tehdä vain yhtä asiaa, ei multitaskata.

Suurimmaksi osaksi leikkaukset menevät niin kuin on suunniteltu, mutta joskus tulee yllätyksiä. Kurjinta on todeta, että tauti on karannut kirurgisen hoidon ulkopuolelle. Silloin harmitus ja pettymys potilaan puolesta on suuri. Yleensä olen tavannut potilaan edellisenä päivänä ja keskustellut hänen kanssaan."

"Kun kerron ihmisille, että olen kirurgi, saan joskus vähän häkeltyneen vastaanoton. Ehkä siksi, että olen nainen. Vaikka naiskirurgit ovat nykyään yleisiä, saattaa se yhä yllättää. Joskus kirurgin työtä on pidetty niin raskaana, että se kuuluisi 'miesten töihin'.

Itse olen pohtinut, että kirurgiassa joutuu tekemään aika nopeita päätöksiä ja toteuttamaan ne saman tien. Johtajan työssä on samaa, ja sitäkin on pidetty miesten puuhana.

Kuva: Milka Alanen

Kun 1990-luvulla hakeuduin kirurgiaan, naisia oli kirurgeista varmaan vähemmistö. Uran alkuaikoina joskus tuntui, että jokin asia ei mennyt ihan oikein siksi, että olin nainen. Ajattelen, että enää sukupuolella ei ole kirurgiassa merkitystä. Enää asiat eivät ole niinkään rakenteista, vaan henkilöistä kiinni."

"Ajoittain työni on rankkaa, jos on esimerkiksi pitkiä päiviä ja raskaita, isoja leikkauksia. Henkinenkin puoli voi olla rankkaa, jos on paljon huonoennusteisia potilaita. Joskus taas on samaan aikaan monta deadlinea ja tutkimusten apurahanhakua edessä yhtä aikaa.

Jos teen pitkiä päiviä vaikka kuukauden, voi tulla uupumusoireita. Työ alkaa maistua vähän puulta tai saatan nukkua huonommin. Jos aistin uupumusoireita, yritän pitää taukoa sitten, kun deadlinet ovat ohi tai siirtää myöhemmäksi asioita, joita ei ole ihan pakko tehdä heti. Koetan seurata aktiivisesti sitä, että en uupuisi.

Liikkuminen auttaa jaksamaan, vaikka en ole siinä orjallinen tai edes säännöllinen. Yritän liikkua aina kun jaksan tai ehdin. Murtomaahiihto on suosikkini.

Nuorempana tykkäsin käydä aerobicissa. Sitten sain lapsen ja mietin, että jumppareissu vie illasta vähintään kaksi tuntia, ja se on aika paljon aikaa. Nyt mietin, voisinko aloittaa jumpan uudestaan. Toisaalta säännöllinen harrastus ehkä vain rasittaisi. Tavallaan ymmärrän, kun lapsi joskus rutisee harrastuksiinsa menosta - ei minuakaan huvittaisi mennä jonnekin joka ikinen maanantai-ilta.

Kuva: Milka Alanen

Voimavaroja tuo myös se, kun vietän aikaa perheen kanssa ja panen muut asiat syrjään. Toisaalta yhdessäoloa on sekin, kun jokainen puuhailee kotona omiaan, mutta olemme saatavilla toisillemme. Ehdimme viettää aikaa yhdessä päivittäin.

Puolison kanssa käymme usein lenkillä koiria ulkoiluttamassa, siinä hoituu liikunta ja yhdessäolo samalla kertaa.

Olen kristitty, ja myös henkilökohtainen usko on voimavara."

Kuva: Milka Alanen

"En ajatellut rahaa, kun valitsin uran lääkärinä. Silloin olin niin nuori ja vähän naiivikin. Ajattelin vain, että tärkeintä on, että teen kivaa ja mielekästä työtä. Ansio oli toissijainen asia.

Kun lääkäri valmistuu, hänellä on vielä aika iso spektri, josta valita tarkka työnkuva. Jos haluaisin ensisijaisesti tienata rahaa, en tekisi juuri tätä lääkärin työtä vaan olisin valinnut jotain ihan muuta."

"Urani on ollut hirveän mielekäs ja mielenkiintoinen. Olen saanut paljon siitä, että olen pystynyt auttamaan ihmisiä edes vähän.

Sinä aikana, kun olen työskennellyt haimasyövän parissa, on sen hoitoon tullut paljon lisää lääkemahdollisuuksia. Myös syövän hoidon keskittäminen on ollut hieno asia. Sitä ennen etenkin haimasyövän diagnostiikka ja hoitoon pääsy ei ole ollut kaikilla alueilla yhtä hyvää.

Haimasyövän hoidossa yksilöllistetty lääketiede ei ole vielä tehnyt läpimurtoa niin kuin monessa muussa syövässä. Tarvitaan vielä valtavasti tutkimusta, mutta on vain ajan kysymys, milloin se onnistuu haimasyövänkin hoidossa.

Tällä hetkellä ajatellaan, että hoitoa pitäisi pyrkiä kehittämään niin, että haimasyövästä tulisi krooninen sairaus eikä enää tappava tauti - vähän niin kuin aidsista on tullut.

Kuva: Milka Alanen

Tulevaisuudessa haluaisin enemmän kehittää sitä, miten potilaita voi auttaa ja tutkimustyötä hioa paremmaksi. Ehkä tutkimusta voisi ohjata voimakkaammin potilaslähtöiseen näkökulmaan.

Eläkeikäni taitaa olla 67 vuotta. Vaikka jättäisin silloin kirurgin työn, voin ehkä vielä jatkaa tutkimustyötä.

On hirveän tärkeää, että elämässä on muutakin kuin työ, ettei eläkkeellä yhtäkkiä putoa tyhjän päälle. Minulla on sitä muuta elämää, mutta koko ajan täytyy pitää huolta, että se myös jatkuu erilaisissa elämänvaiheissa, esimerkiksi kun lapsi kasvaa. Että olisi sellainen aktiivinen mieli koko ajan."

Gastroenterologisen kirurgian erikoislääkäri, joka hoitaa ja tutkii haimasyöpää. Syntynyt 1969 Lappeenrannan Nuijamaalla. Asuu Helsingissä, perheeseen kuuluu mies, tytär ja miehen aikuiset tyttäret. Väliaikaisesti kotona asuu myös ukrainalainen äiti ja poika.

Lue myös: Ulla-Maria päätyi heti häämatkan jälkeen sairaalaan - kuvat paljastivat parantumattoman rintasyövän etäpesäkkeen aivoissa

Ilta Sanoma
vendredi 28 octobre 2022 21:30:00 Categories: Ilta Sanoma Työ & raha

ShareButton
ShareButton
ShareButton
  • RSS

Suomi sisu kantaa
NorpaNet Beta 1.1.0.18818 - Firebird 5.0 Initial LI-T6.3.0.40

TetraSys Oy.

TetraSys Oy.