Kylmänä helmikuun aamuyönä kaikki muuttui, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Oksana Dudar ja Olena Pihulja ovat jääneet sotaa käyvään maahan omasta tahdostaan. Suru, huoli ja pelko kalvavat, mutta naiset eivät luovuta.
Oksana Dudar keskusteli puolisonsa Viktorin kanssa usein muun muassa politiikasta. He olivat naimisissa 22 vuotta. "Viktor ryhtyi toimeen, jos hän näki vääryyttä ympärillään." Kuva: Timo Marttila
- Olin pelännyt, että sota alkaa ja jotain pahaa tapahtuu rakkailleni. Nyt sota on täällä ja olen menettänyt mieheni Viktorin. En pelkää enää mitään, sanoo Oksana Dudar, 47.
Hän istuu työpöytänsä ääressä Lvivin kaupungissa Länsi-Ukrainassa ja lukee uutisia. Ulkona on hämärää, vaikka on keskipäivä. Kaatosateen ropina kuuluu toimistoon.
Oksana on työskennellyt journalistina yli 20 vuotta, ja nykyisin hän on Lvivin paikallisen uutisnettisivuston päätoimittaja. Dyvys.info on keskittynyt talousasioihin, mutta tänä vuonna sotauutiset ovat vallanneet palstatilan.
Oksana ei ole ainoa sotaleski. Lvivissä on sotilashautajaiset lähes joka päivä. Keskustan läpi ajavat hautajaissaattueet pysäyttävät arjen. Ihmiset polvistuvat kadulle kunnioittamaan sodassa henkensä menettäneitä. Suru on yhteinen.
Kuva: Oksana Dudarin kotialbumista
Yli 20 vuotta sitten Oksana ja Viktor Dudar kohtasivat toisensa opiskelija-asuntolassa Tshernivtsin kaupungissa. Oksana opiskeli ukrainalaista filologiaa Tshernivtsin kansallisessa yliopistossa, Viktor lakia yksityisessä instituutissa.
- Olimme vielä hyvin nuoria, kun järjestimme häät ravintolassa. Olimme erottamattomat.
Jo opiskeluaikanaan Oksana tiesi haluavansa toimittajaksi. Yliopistosta valmistuttuaan hän alkoi työskennellä paikallislehdessä. Pian Viktor seurasi hänen jalanjälkiään.
Toimittajapariskunta muutti Tshernivtsistä Lviviin vuonna 2008. Viktor teki töitä Express-sanomalehdessä, Oksana uutistoimistossa. Myös heidän tyttärestään Sophiasta kasvoi toimittaja.
Arki soljui tavalliseen tapaan, kunnes Venäjä anasti Krimin niemimaan Ukrainalta vuonna 2014. Samana vuonna alkoi myös Itä-Ukrainan sota, jossa Venäjä-mieliset separatistit ottivat haltuunsa osan Donbasista eli Donetskin ja Luhanskin alueista. Venäjän tuella ne julistautuivat "itsenäisiksi kansantasavalloiksi".
Vaikka Viktorilla ei ollut aiempaa sotilaskokemusta, hän tarjoutui vapaaehtoissotilaaksi. Koulutuksen jälkeen hän palveli lähes vuoden päivät Luhanskin rintamalla.
- En uskaltanut vastustaa Viktorin lähtöä. Ymmärsin hänen päätöksensä suojella maatamme: miehenä hän koki sen velvollisuudekseen.
Keväällä 2015 Itä-Ukrainan sodan aktiiviset taistelut hiljenivät ja Viktor palasi toimittajantyöhön Lviviin. Oksana kertoo, että puoliso kävi vuosittain sotilasharjoituksissa, joissa harjoiteltiin muun muassa laskuvarjohyppyjä.
- Viktor oli varma, että Venäjä hyökkää Ukrainaan. Minä en uskonut, että niin voisi tapahtua.
19. syyskuuta haudan lepoon saatettiin yhtä aikaa kaksi sotilasta, Oleg Kursky ja Andriy Romanov. Sotilaat laskivat arkut valmiiksi kaivettuihin hautoihin Lytshakivin hautausmaalla Lvivin kaupungissa. Läheisten kyyneleet säestivät haudankaivajien lapioiden iskuja. Kuva: Timo Marttila
Kun kahdeksan vuotta oli kulunut Itä-Ukrainan sodan alusta, Venäjä hyökkäsi Ukrainaan täysimittaisesti.
Sodan ensimmäisenä päivänä, 24. helmikuuta, reservissä ollut 44-vuotias Viktor värväytyi laskuvarjojääkäriksi Ukrainan armeijaan. Hän lähti taistelemaan Mykolajivin alueelle Etelä-Ukrainaan.
Oksanan tietojen mukaan Viktor vietti öitä metsässä ja paleli kylmässä talvisäässä. Mies kuitenkin muisti hänen syntymäpäivänsä 27. helmikuuta.
- Viktor soitti minulle ja käski hakemaan lahjat postista.
Oksana sai lahjaksi kirjoja, muun muassa Ayn Randin romaanin Kun maailma järkkyi.
Keskiviikkoaamuna 2. maaliskuuta Oksana puhui miehensä kanssa puhelimessa. Tuolloin Viktor oli Voznesenskin pikkukaupungissa Etelä-Ukrainassa.
- Viktor oli iloinen. He olivat päässeet nukkumaan sisätiloihin koulurakennukseen. Hän kertoi, että paikalliset asukkaat olivat olleet avuliaita ja tarjonneet ruokaa sotilaille.
Tuon puhelun jälkeen Oksana ei kuullut Viktorista mitään kolmeen päivään. Pariskunta oli sopinut, että Viktor soittaisi Oksanalle aina pystyessään.
Oksana seurasi tiiviisti uutisia ja tiesi, että Voznesenskissa käytiin raskaita taisteluita venäläisiä vastaan. Hän ei saanut nukutuksi.
Kun Oksana näki kotinsa portilla kaksi sotilasta ja papin, hän arvasi, mitä oli tapahtunut. Suru-uutinen saapui sunnuntaina 6. maaliskuuta.
Kuva: Kuva Oksana Dudarin kotialbumista
Oksana tahtoi selvittää, miten hänen puolisonsa oli kuollut. Hän kuuli Viktorin kuolemasta useita versioita. Lopulta Oksana tapasi miehen rinnalla taistelleen komentajan, jonka mukaan Viktor oli kuollut tarkka-ampujan luotiin asemapaikallaan koulun katolla Voznesenskissa.
- Mieheni kuoleman jälkeinen aika on ollut tuskallista. Olen ollut masentunut.
Oksana ei hetkeen pystynyt tekemään töitään, mutta hänet valtasi halu auttaa toisia ihmisiä. Oksana työskenteli vapaaehtoisena keräten tarvikkeita rintamalle lähetettäväksi. Myös läheisten tuki auttoi häntä saamaan jälleen elämästä kiinni.
Kun Oksana nykyään herää aamuisin, hän laittaa lenkkarit jalkaan ja alkaa juosta. Hän juoksee pidempiä matkoja kuin ennen.
- Siten saan itseni nousemaan ylös sängystä. Mutta kipu on läsnä koko ajan - tähän kipuun ei ole lääkereseptiä.
Oksana ja Viktor ehtivät olla naimisissa 22 vuotta. Pariskunnan yhteinen koti on Zhovkvan kylässä Lvivin lähellä. Oksanalla on huolehdittavanaan puutarha, koira ja kolme kissaa. Yksinäisyyden tunne on silti pohjaton.
- Olimme Viktorin kanssa yhtä, ja nyt osa minusta on poissa.
Syyskuisena iltana ukrainalaiset juhlivat Lvivin keskustassa kuin sotaa ei olisikaan. Mies laulaa ja soittaa kitaraa kadulla, ja ohikulkijat kerääntyvät kuuntelemaan häntä. Ihmiset hymyilevät. Ajoittain vastaan kävelee maastopukuinen nuori mies tyhjin katsein.
Puolan rajaa lähellä oleva Lviv on tunnettu kulttuuristaan ja baareistaan. Tunnelmallisesti valaistussa Gasova lampassa, suomennettuna Kaasulampussa, pöytiin tarjoillaan koeputkitelineitä. Koeputkista voi maistella erivärisiä likööreitä.
Kaksoset Veronika Kalashnyk (pinkki huppari) ja Kristina Tkatshenko joivat likööriä ja olutta Gasova lampa -baarissa Lvivin keskustassa. He olivat tapaamassa Ukrainaan jääneitä puolisoitaan. Kuva: Timo Marttila
Baarin lasitetulla kattoterassilla Veronika Kalashnyk ja Kristina Tkatshenko juovat olutta. 29-vuotiaat identtiset kaksoset ovat kotoisin Harkovasta, mutta asuvat tällä hetkellä Varsovan kaupungissa Puolassa.
Veronika ja Kristina ovat olleet tapaamassa Ukrainaan jääneitä puolisoitaan. Veronikan mies taistelee armeijassa, Kristinan puoliso työskentelee vesihuoltoyhtiössä.
Kristina on ensimmäistä kertaa baarissa imetyksen jälkeen. Hän lopetti rintaruokinnan noin kolme viikkoa sitten. Sodan puhjetessa Kristinan vauva oli kahdeksan kuukauden ikäinen.
- Heräsimme siihen, että räjähdyksiä oli kaikkialla ympärillämme. Koska olemme sotilasperheestä, ajattelimme, että jos venäläiset valtaavat kaupunkimme, olemme ensimmäiseksi tapettavien joukossa.
Kaksoset pakenivat Harkovasta heti sodan ensimmäisenä päivänä, mutta monet sukulaiset jäivät koteihinsa. Siskokset pelkäävät heidän henkensä puolesta.
- Vain viidessä minuutissa kaikki voi olla toisin.
Riskeistä huolimatta Veronika on käynyt Harkovassa pariin otteeseen sodan aikana. Hänestä, niin kuin monista muistakin ukrainalaisnaisista, on tullut fatalisteja.
- Ajattelen, että jos minut on pakko ampua, toivottavasti minut ammutaan kotikaupungissani.
Veronika ja Kristina toivovat, että he voisivat muuttaa pian takaisin Harkovaan.
- Emme anna tätä sotaa venäläisille koskaan anteeksi.
Kaksoset juovat tuoppinsa tyhjiksi. Valopilkku tulee kello 22, sillä ulkonaliikkumiskielto alkaa kello 23. Kadut hiljenevät vähitellen.
Ilmahälytyssireenit soivat puolenpäivän aikaan. Syyskuussa paikalliset suhtautuivat hälytyksiin rauhallisesti, sillä sodan alun jälkeen Venäjä ei ollut moneen kuukauteen kohdistanut iskujaan Lvivin kaupunkiin. Tuhannet pakolaisnaiset olivat löytäneet kaupungista turvapaikan sodan kauhujen jälkeen.
Syksyinen rauha ei kuitenkaan tullut jäädäkseen: lokakuussa Venäjä teki ohjusiskuja Lviviin ja pariin muuhun kaupunkiin Länsi-Ukrainassa.
Kolmen kuukauden ikäinen tyttövauva, Solomija Foliush, nukkuu sikeästi vaunuissa, kunnes ilmahälytyssireenit alkavat soida. Solomija syntyi heinäkuussa Lvivin äitiysklinikalla. "Mieheni sanoo, että meidän tehtävämme on nyt synnyttää lisää ukrainalaisia", sanoo tuore äiti Julija Zarytska, 28. Kuva: Timo Marttila
YK:n humanitaaristen asioiden koordinointitoimiston (OCHA) mukaan maansisäisiä pakolaisia on kaikkiaan seitsemän miljoonaa. Suurin osa heistä on Itä- ja Etelä-Ukrainasta paenneita naisia ja lapsia. Lvivissä he asuvat parakkikylissä, yhteis- ja kotimajoituksissa sekä yksityisissä vuokra-asunnoissa.
Sodan aikana haavoittuvimmassa asemassa ovat olleet sosiaalisesti ja taloudellisesti osattomat, vammaiset, vanhat ja psyykkisesti sairaat naiset sekä naiset, joilla on useita lapsia. Näin sanoo Lvivissä toimivan Women's Perspectives -naisjärjestön yksi perustajista, varajohtaja ja psykoterapeutti Marta Tshumalo.
Ennen sotaa naisjärjestö oli keskittynyt ensisijaisesti perheväkivallan uhrien auttamiseen. Helmikuussa järjestön seitsemän turvakotia täyttyivät nopeasti maansisäisistä pakolaisista.
- Turvakodeissamme asuvat naiset ovat traumatisoituneita. Tarjoamme heille psykoterapiaa ja tuemme elämän uudelleen aloittamisessa, Tshumalo sanoo.
Opettajana työskennellyt Anzhelika Solianyk, 53, on joutunut väkivallan uhriksi Ukrainan sodan aikana. Hän pakeni tyttärensä Naryna Onyshenkon, 31, ja äitinsä Nina Melnitshenkon, 70, kanssa Bahmutin kaupungista Itä-Ukrainasta. Nyt he asuvat Women's Perspectives -naisjärjestön turvakodissa Lvivissä. Kuva: Timo Marttila
Myös perheväkivalta on lisääntynyt sodan aikana. Tshumalo kertoo, että monet naiset kärsivät rintamalta palanneiden puolisoidensa aggressiivisuudesta. Useilla haavoittuneilla sotilailla on traumaperäinen stressihäiriö, joka voi aiheuttaa muun muassa hallusinaatioita.
- Turvakotiin muutti äskettäin nainen, jonka puoliso uskoi hänen ja lasten olevan vihollisen palveluksessa.
Tshumalo sanoo, että Ukrainan sosiaali- ja terveysjärjestelmä on jo nyt ylikuormittunut. Loukkaantuneet sotilaat eivät hänen mukaansa saa riittävästi tarvitsemaansa kuntoutusta. Tshumalo uskoo, että tilanne pahenee entisestään talven myötä ja sodan pitkittyessä.
Sota ei ole tuhonnut kaikkien ukrainalaisnaisten elämää, mutta se on vaikuttanut jokaiseen.
Olena Pihulja, 43, asui 12-vuotiaan poikansa ja kahden kissansa kanssa lähellä Kiovan Boryspilin lentokenttää. Kun hän heräsi sodan ensimmäisen aamuyön pommituksiin, hän suuntasi autolla pitkäaikaisen ystävänsä ja joogaopettajansa luokse Lviviin.
Ystävä oli aiemmin tarjonnut paitsi kotiaan myös töitä Olenalle, jos sota syttyisi. Olenan ystävä on Lvivissä sijaitsevan jooga- ja tanssistudion Shakti Yoga Shalan johtaja.
Kuva: Timo Marttila
Olena asettui läntiseen kaupunkiin, mutta lähetti poikansa sukulaisten luokse Saksaan. Hän halusi varmistaa lapsensa turvallisuuden.
- Meillä on hyvät välineet etäyhteyksiin, ja olen myös käynyt katsomassa poikaani Saksassa.
Olena olisi voinut itsekin lähteä lähes minne tahansa Ukrainan rajojen ulkopuolelle, mutta monien ukrainalaisnaisten tavoin hän halusi tehdä oman osansa kotimaansa eteen. Useat naiset auttavat muita haavoittuvassa asemassa olevia ja tukevat sotilaita rintamalla monin tavoin. Lisäksi naisia on sotimassa: medioissa olleiden arvioiden mukaan jopa kymmeniätuhansia naisia palvelee Ukrainan armeijassa.
- Tunsin, että minun kuuluu jäädä Ukrainaan. Joogassa ei ole kyse vain hienoista asennoista, vaan myös sosiaalisesta vastuusta, Olena sanoo.
Jooga- ja tanssistudio toimi muutaman kuukauden ajan turvapaikkana pakolaisille. Studio tarjosi heille majoituksen lisäksi maksuttomia joogatunteja ja itsepuolustuskursseja.
- Joogan harjoittaminen rauhoitti mieltä kaaoksen keskellä ja vei ajatukset pois sodasta.
9. toukokuuta juhlittavaa Venäjän voitonpäivää odotettiin jännittynein tuntein. Pommittaisiko Venäjä entistä intensiivisemmin Ukrainan kaupunkeja?
Kun niin ei käynyt, monet tulkitsivat, että tilanne on entistä turvallisempi. Kesäkuun alussa suurin osa studiolla majoittuneista palasi takaisin koteihinsa Kiovaan ja Keski-Ukrainaan.
- Emme voi kuitenkaan palata takaisin siihen elämään, joka meillä oli ennen sotaa. Olemme muuttuneet: sota on tehnyt ukrainalaisista entistä yhtenäisemmän kansan.
Ukrainalaisnaiset eivät suunnittele tulevaisuuttaan päivää pidemmälle, sillä he tietävät, että elämä voi olla ohi jo huomenna.
- Kun pelkää tulevansa ammutuksi, on korkea aika tehdä asioita, joita on halunnut kokea.
Sodan sytyttyä Olena Pihulja tunsi, että hänen kuuluu jäädä Ukrainaan auttamaan muita ihmisiä. Olena lähetti poikansa Saksaan turvaan. "Uskon, että pojalleni tekee hyvää tutustua erilaisiin kulttuureihin. Matkustelu kasvattaa avarakatseiseksi." Kuva: Timo Marttila
Toisin kuin useat muut kiovalaiset, Olena on jäänyt Lviviin. Hän viettää ystäviensä kanssa aikaa sekä ohjaa tribal fusion -vatsatanssia ja hathajoogaa joogastudiossa. Aiemmin Olenalla oli menestyksekäs työ yritysmaailmassa, mutta onnen elämäänsä hän löysi joogasta. Olena on eronnut aviomiehestään, jonka kanssa hän oli yhdessä kymmenisen vuotta. Avioero ei ollut tragedia.
- Olen iloinen, että sain lapsen juuri hänen kanssaan. Olemme hyvissä väleissä ja vaihdamme kuulumisia viikoittain.
Olena on kotoisin Zaporizzjan kaupungista, läheltä Euroopan suurinta ydinvoimalaa. Hänen vanhempansa asuvat siellä yhä.
Sodan aikana ydinvoimalan alueella on ollut pommituksia, ja ydinkatastrofin riski pelottaa monia. Syksyllä venäläiset ovat tehneet ohjusiskuja Zaporizzjan kaupunkiin ja sen lähelle.
- Olen pyytänyt vanhempiani muuttamaan turvaan, mutta he ovat valinneet jäädä kotiinsa toistaiseksi. He haluavat jatkaa töiden tekemistä.
Olena yrittää kunnioittaa vanhempiensa päätöstä, vaikka huoli kalvaa hänen mieltään.
Eniten Olena pelkää itsensä menettämistä. Sitä, että hän ei saa enää tehdä haluamiaan asioita haluamiensa ihmisten kanssa. Olenan ilme synkkenee hänen kertoessaan, kuinka venäläistuttava ihmetteli, miksi Ukraina taistelee Venäjää vastaan.
- Vastasin hänelle, että me ukrainalaiset tiedämme, mitä vapaus on - toisin kuin venäläiset.
Yksi tanssi- ja joogastudion huoneista muistuttaa intialaista temppeliä. Seiniin käsin maalatut mytologiset hahmot valvovat itämaisten tanssien opetusta. Olena muistelee ensimmäistä matkaansa Intiaan. Se oli inspiroiva.
- Kun tämä kauhea sota loppuu, matkustan Intiaan. Haluan olla myös jälleenrakentamassa maatamme. Uskon, että Ukrainasta tulee vielä entistä parempi paikka elää.
Lue myös: Ukrainalainen Julia kertoo selviytymistarinansa: Joi sadevettä pysyäkseen hengissä - venäläisten julmuudet saivat pakenemaan rajan yli
Lue myös: Kiovalainen lastenlääkäri Oksana oli juuri vienyt lapsensa päiväkotiin - sitten pahin tapahtui
Lue myös: Ukrainalainen Ljudmila, 59, on itkenyt viime aikoina myös ilosta - kertoo nyt, mitä ajattelee Suomeen pakenevista venäläisistä
TetraSys Oy.