Helmikuussa Venäjä pommitti rajusti Asovanmeren rannalla olevaa satamakaupunkia. Julia Grigor, 35, oli kuitenkin päättänyt jäädä kotiinsa Mariupoliin Etelä-Ukrainaan. Sota alkoi 24. helmikuuta, kun Venäjä teki täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaan.

Tilanne paheni päivä päivältä, ja pommitukset kiihtyivät. Julia ymmärsi, ettei hän voi jäädä omaan asuntoonsa. Se sijaitsi Azovstalin terästehtaan lähellä. Taistelut vaikuttivat keskittyvän sinne, ja kaupungin viimeiset puolustajat linnoittautuivat terästehtaaseen.

Julia pakkasi tavaransa pariin matkalaukkuun ja muutti sukulaistensa omakotitaloon kaupungin itäiseen osaan. He eivät halunneet paeta Mariupolista - eikä helppoa vaihtoehtoa pakoon edes näyttänyt olevan. Turvallisia humanitaarisia käytäviä ei avautunut.

Julian mies oli lähtenyt taistelemaan Ukrainan armeijaan. Julia ei tiennyt, oliko hänen puolisonsa vielä elossa vai ei.

- En saanut yhteyttä mieheeni 2. maaliskuuta jälkeen. Olin tuskissani, Julia kertoo syyskuun lopussa Lvivin kaupungissa.

Julia ja hänen sukulaisensa piiloutuivat omakotitalon kellariin. He menivät harvoin ulos, sillä ympärillä oli jatkuvasti pommituksia ja kaduilla käytiin taisteluita.

- Soitin usein pianoa rauhoittaakseni itseäni ja muita. Jos minulla olisi ollut lapsia, olisin lähtenyt pois Mariupolista heti, kun hyökkäys alkoi. Lasten ei pidä elää raunioissa eikä nähdä kuolemaa.

Kun Venäjä oli saanut vallattua Mariupolin Azovstalin terästehdasta lukuun ottamatta, Mariupolissa alkoi olla aavistuksen rauhallisempaa.

Venäjän valtaamassa kaupungissa ei ollut kaasua, juotavaksi kelpaavaa vettä eikä sähköä. Puhelinta ei ollut mahdollista ladata eivätkä yhteydet toimineet.

- Joimme sadevettä - se pelasti meidät.

Julia ja hänen sukulaisensa uskaltautuivat ulos katsomaan, miltä alueella näytti pommitusten jäljiltä. Pian he huomasivat, että kaupungissa oli vaikea liikkua.

Julia kertoo, että tsetseenit ja Venäjä-mieliset ukrainalaiset eli separatistit olivat perustaneet tarkastuspisteitä tiheästi ympäri Venäjän valtaamaa kaupunkia. Pisteiden tarkoitus oli valvoa vallatun kaupungin asukkaita.

Helmikuussa alkanut hyökkäys on jatkoa vuonna 2014 alkaneelle Itä-Ukrainan sodalle. Sen aikana separatistit ottivat haltuunsa osan Donbassista eli Donetskin ja Luhanskin alueista. Venäjän tuella ne julistautuivat "itsenäisiksi kansantasavalloiksi". Mariupol kuuluu hallinnollisesti Donetskin alueeseen, mutta separatistit eivät saaneet sitä haltuunsa kahdeksan vuotta sitten.

Julian mukaan tarkastuspisteillä oli lähinnä Donetskin kansantasavallan DNR:n edustajia.

- DNR:n tarkastuspisteillä oli tarpeen riisua vaatteet kadulla, vaikka oli -10 astetta pakkasta. Ei ollut väliä, oliko mies tai nainen. Nuoriin naisiin ja miehiin kiinnitettiin erityistä huomiota. Tarkastajat halusivat varmistaa, ettei meillä ollut mitään tekemistä armeijan kanssa.

Julia kertoo, että kerran tarkastuspisteellä joku mies väitti, että hänen kätensä näyttivät siltä kuin hän olisi pitänyt asetta kädessään.

- Käteni saattoivat näyttää siltä siksi, että olin yrittänyt selviytyä Mariupolissa yli kuukauden verran ilman sivilisaatiota: ilman kaasua, valoa ja vettä.

Julia sanoo, että tarkastuspisteet olivat usein melko lähellä toisiaan.

- Silti ihan jokaisessa tarkastuksessa täytyi riisuutua osoittaakseen, että oli oikeus liikkua kaupungissa. Tarkastajat olivat aseistettuja, ja pelkäsin, mitä heillä oli mielessään.

Huhtikuussa ruoka oli loppumaisillaan. Julia totesi sukulaistensa kanssa, että heidän oli mentävä toiseen kaupunkiin ostoksille. He aikoivat lähteä Novoazovskiin, joka on myös Asovanmeren rannalla.

- Pääsy sinne oli kuitenkin estetty - ensin meidän oli läpäistävä venäläisten suodatusleiri.

Julia ja hänen sukulaisensa matkasivat Shirokinen suodatusleirille. Se oli perustettu Shirokinen kylään Asovanmeren rannalle, noin 20 kilometrin päähän Mariupolin kaupungista.

Julia kertoo, että hän oli Shirokinen suodatusleirillä puoli päivää, mikä oli verrattain lyhyt aika. Hän liittyi jonottamassa olleiden ystäviensä joukkoon.

Venäläisten perustamat suodatusleirit tarkoittavat pakollista turvallisuustarkastusta vallattujen alueiden ukrainalaisille. Leirillä kerätään ihmisistä kaikki tiedot ja tentataan heidän poliittisista näkemyksistään.

- Minulta kysyttiin muun muassa siitä, mitä mieltä olen Mariupolin vallitsevasta tilanteesta. Olin onnekas, että tarkastaja puhui minulle suhteellisen lempeästi. Hän ei tykännyt siitä, mitä suodatusleirillä tapahtui.

- Kuulusteluja tekivät ihmiset, jotka olivat asuneet viime vuodet Donetskin alueella Venäjän vallan alla. Venäläiset upseerit osallistuivat kuulusteluun, jos tarkastajat eivät pitäneet jostain, mitä kuulusteltava sanoi.

Suodatusleirillä miehet joutuivat riisuutumaan kehon tarkistusta varten, Julia kertoo. Naisten ei tarvinnut riisua kaikkia vaatteita.

Julian mukaan tarkastajat etsivät merkkejä, kuten tatuointeja, isänmaallisuudesta sekä Azovin vapaaehtoisrykmenttiin tai Ukrainan armeijaan kuulumisesta.

Azovin rykmentti syntyi alun perin noin kahdeksan vuotta sitten äärioikeistolaisen liikehdinnän pohjalta. Azovin johdossa on ollut uusnatseja.

Venäjän presidentti Vladimir Putin on propagandassaan nostanut Azovin yhdeksi esimerkiksi siitä, että Ukrainassa on uusnatseja. Putin on oikeuttanut hyökkäystä Ukrainaan muun muassa sillä, että maa on vapautettava uusnatseista.

Julia läpäisi suodatuksen, mikä tarkoitti sitä, että hän sai luvan liikkua entistä vapaammin Venäjän valtaamalla alueella.

Julia kertoo, että hän sai todisteeksi tästä vain pienen vaaleanpunaisen paperin. Paperissa oli leima, ja siihen oli kirjoitettu käsin hänen nimensä ja syntymäpäivänsä.

Suodatusleiri oli Julialle viimeinen pisara. Novoazovskin kaupungin sijaan Julia ja hänen sukulaisensa palasivat Mariupoliin. He pakkasivat tavaransa ja jättivät kaupungin taakseen seuraavana aamuna.

- Kokemus oli nöyryyttävä. Niin kutsutun DNR:n edustajat sanoivat, että olimme ansainneet sen, mitä kaupungissamme tapahtui.

Julia ymmärsi, ettei voi jatkaa elämäänsä Mariupolissa Venäjän hallinnon alla.

- Näin mielivaltaista kohtelua ympärilläni. Myös minut olisi voitu viedä vankilaan tai minua kohtaan olisi voitu käyttää väkivaltaa. Mitään lakeja ei ollut, Julia kertoo.

- Venäläiset tekivät useita epäinhimillisiä tekoja, kuten tappoivat koiran ja laittoivat sen lähteeseen, josta olisimme voineet juoda vettä. Ja he muka olivat tulleet omien sanojensa mukaan "pelastamaan" meidät!

Huhtikuun lopussa ei ollut mahdollista paeta Mariupolista Ukrainan puolelle. Ainoa vaihtoehto oli Julian mukaan lähteä Venäjälle.

- Rajalla jouduin Venäjän tullin kuulusteluun. Tilanne oli vaarallinen, koska mieheni palvelee Ukrainan armeijassa. Onneksi venäläisillä ei ollut ajantasaista nimilistaa sotilaista.

Julialta kysyttiin hänen yrityksestään ja asiakkaistaan. Julia oli perustanut Mariupoliin yrityksen, joka myi rakennusmateriaaleja Ukrainassa. Venäläisten mielestä se oli erityisen epäilyttävää, että Julian yritys oli toimittanut materiaaleja Azovstalin terästehtaalle.

Terästehdas yhdistyi venäläisten mielissä uusnatseina pidettyihin Azov-joukkoihin. Heitä oli myös tehtaaseen linnoittautuneiden viimeisten Mariupolin puolustajien joukossa.

- Venäläiset eivät olleet ymmärtää, että tehtaan liiketoiminta ei liity mitenkään Azov-joukkoihin. Olin onnekas, että minun annettiin lopulta mennä Venäjän puolelle.

Julia sukulaisineen matkusti bussilla Venäjältä Armeniaan, missä hänen vanhempiensa ystävät asuvat. Reitti kulki muun muassa Kaukasuksen vuoriston kautta.

- Venäjä oli minulle vain kauttakulkumaa. Tapasin matkalla joitakin venäläisiä tuttujani. Kerroin, että Venäjä pommitti meitä Mariupolissa. He eivät uskoneet minua, vaan väittivät, että Ukraina levittää propagandaa.

Julia vietti Armeniassa kuukauden päivät. Hän lepäsi ja rauhoittui. Armeijassa taistelleesta puolisosta kuului pitkän hiljaisuuden jälkeen: mies oli elossa, mutta haavoittuneena Dnipron kaupungin sairaalassa.

Julia lensi sukulaistensa kanssa Armeniasta Puolaan ja matkusti bussilla läntiseen Ukrainaan. Julia asettui Ivano-Frankivskin kaupunkiin ja lähti katsomaan miestään Dniproon.

Ivano-Franskivskissa Julia ryhtyi auttamaan muita Mariupolista paenneita sopeutumaan uuteen tilanteeseen. Hän aloitti työt "Minä olen Mariupol" -keskuksessa. Eri kaupungeissa sijaitsevat keskukset tarjoavat mariupolilaisille humanitaarista, lääketieteellistä ja psykologista apua sekä lakineuvontaa ja tukea työllistymiseen.

Mariupolin kaupungin pormestari Vadym Boytsenko teki aloitteen "Minä olen Mariupol" -keskusten perustamiseksi. Viranomaisten, lahjoittajien, sponsoreiden ja vapaaehtoisten tuella keskuksia on lokakuuhun mennessä perustettu 13.

Elokuun lopulla Julia muutti Lviviin johtamaan paikallista paikallista keskusta, johon on rekisteröitynyt Julian mukaan noin 3000 mariupolilaista.

Julia kokee, että muiden tukeminen auttaa myös häntä itseään kuntoutumaan. Puhuminen ja yhdessäolo toisten naisten kanssa vahvistaa tunnetta siitä, että kukaan ei ole yksin.

- Niin minä kuin monet muutkin ukrainalaiset aloittavat kaiken taas alusta. Venäläiset sanoivat, että "vapautimme teidät". Niin - he vapauttivat meidät omasta elämästämme.

Vuonna 2012 Julia oli muuttanut töiden perässä Mariupolista Donetskin kaupunkiin Itä-Ukrainaan. Kun Itä-Ukrainan sota alkoi vuonna 2014, Julia jätti kaiken Donetskissa ja palasi takaisin kotikaupunkiinsa.

Mitään ei ole enää jäljellä Julian Mariupoliin perustamasta yrityksestä. Toimisto kaikkine tavaroineen tuhoutui pommituksissa.

- Menetin taloudellisesti kaiken: yritykseni, työni ja taloni. Mutta olen iloinen siitä, että perheeni on elossa. Emme asu samassa paikassa, mutta elämme suhteellisen turvallisissa kaupungeissa Ukrainassa.

Julian mies on edelleen kuntoutuksessa Dniprossa, ja hänellä on traumaperäinen stressihäiriö. Viimeksi pariskunta näki toisensa Lvivissä, kun mies tuli Julian luo vierailulle. Julian mukaan puoliso ei ole vielä kykene palaamaan taisteluihin.

Julia on vuokrannut itselleen pienen asunnon Lvivistä.

- Se on paljon pienempi kuin minulla oli Mariupolissa. Siellä ei ole tilaa pianolle.

Lvivissä oli rauhallista useiden kuukausien ajan, mutta lokakuussa Venäjä teki ohjusiskuja kaupungin insfrastruktuuriin. Osa kaupungin asukkaista jäi ilman sähköä ja lämmintä vettä.

Julia lähti Lvivistä turvaan Ivano-Frankivskin kaupunkiin.

- Täällä on tällä hetkellä rauhallista. On ollut ikävää käydä läpi tällaista jälleen kerran, Julia kommentoi Whatsapp-viestillä 11. lokakuuta.

Hän kaipaa yhä kotiinsa Mariupoliin. Julia pelkää, että ihmiset unohtavat, mitä hänen kotikaupungissaan on tapahtunut ja tapahtuu.

- Venäläiset asuvat siellä nyt niissä kodeissa, jotka selviytyivät pommituksista. Mariupolissa on yhä perheitä, joilla ei ole varaa lähteä sieltä pois.

Julia ei vielä osaa suunnitella tulevaisuuttaan.

- Jokaisen ukrainalaisen elämä on muuttunut, mutta mariupolilaisten elämä tuhottiin maan tasalle.

Kaiken kokemansa jälkeen Julia toteaa ymmärtäneensä, että elämä on korvaamaton.

- On elettävä tässä ja nyt.

Mariupol on edelleen Venäjän vallan alla. Vahvistettuja viranomaistietoja tapahtumista on tällä hetkellä mahdoton saada.

Venäjä hyökkäsi Ukrainaan täysimittaisesti 24. helmikuuta. Mariupolin kauhut alkoivat heti sodan ensimmäisenä päivänä.

Venäjä pommitti kaupunkia, ja venäläisjoukot etenivät sitä kohti sekä Itä-Ukrainan kapinallisalueilta että Krimiltä.

Venäjä oli piirittänyt Mariupolin maaliskuun alussa, ja yhteydet muuhun maailmaan katkesivat.

Toukokuun lopussa Azovstalin terästehtaan viimeiset puolustajat antautuivat Venäjälle.

Syyskuussa Venäjä vapautti 215 ukrainalaista vankienvaihdon yhteydessä. Joukossa oli muun muassa Azovstalin terästehtaalla taistelleita.

Mariupol on edelleen lokakuussa Venäjän vallan alla.