Puhelu tuli äitienpäivänä aamuviiden aikaan. Sen sisältö oli jokaisen äidin pahin painajainen.

Jonna Shemeikka sai tietää, että hänen 17-vuotias poikansa ja ainoa lapsensa Niilo oli joutunut vakavaan onnettomuuteen. Palovammojen takia häntä piti hoitaa kotikaupunkinsa Seinäjoen sijaan Espoon Jorvin sairaalassa.

Niilo oli Jonna Shemeikan ainoa lapsi ja äidilleen korvaamattoman rakas. Kuva: Jonnan kotialbumi

Äiti löysi poikansa teho-osastolta hengityskoneessa. Hän vietti tämän vierellä kaiken mahdollisen ajan.

- Puhuin hänelle, ettei ole mitään hätää, pieni onnettomuus vain on tapahtunut ja sua tutkitaan.

Yhteistä aikaa ei ollut jäljellä paljon. Jonnan oli sitä vaikea hyväksyä.

- Häntä hoidettiin hyvin, mutta äitinä sain melkein porttikiellon koko Jorviin, sillä vaadin tekemään Niilolle testejä, joilla varmistetaan, ettei hänellä ole aivotoimintaa. Lääkärit pitivät asiaa selvänä. Tuntui vain niin kauhealta, kun ei ollut sananvaltaa ja nuorta ihmistä oltiin ottamassa irti hengityskoneesta.

Testi tehtiin. Lääkärien arvio piti paikkansa, ja Niilo poistettiin hengityskoneesta.

Vastan jälkeenpäin Jonna on käsittänyt, miksei Niilo herännyt ja mitä olisivat olleet vaihtoehdot, jos niin olisi tapahtunut.

- Hän ei olisi pystynyt puhumaan ja kävelemään tai hän ei olisi herännyt, vaan pysynyt koomassa ikuisesti. En ole uskovainen ihminen, mutta rukoilin kaikki väliajat ja pyysin, ettei hän kuolisi. Että vaikkei hän pystyisi koskaan kävelemään tai puhumaan, kunhan ei kuolisi.

- Nyt sellainen toive tuntuu itsekkäältä.

Myöhemmin Jonna on ihmetellyt sitä, miten oikein pystyi viettämään sairaalassa ne kuusi päivää itkemättä ja romahtamatta.

Talotekniikkaa toista vuotta opiskellut Niilo oli ystäviensä kanssa poikennut VR:n ratavarikolle Seinäjoella ja päättänyt kiivetä vanhalta ja hylätyltä näyttäneen junanvaunun katolle. Yllättäen voimajohdoista iski valokaari hänen päähänsä. Sähkö lävisti hänen sydämensä ja toisen jalkansa, ja hän putosi maahan.

Jonna on miettinyt paljon, miksi juuri Niilo kiipesi junanvaunun katolle.

- Hän oli luonteeltaan porukan hauskuttaja, juuri sellainen, joka meni edellä ja kiipeili joka paikkaan. Hän ei ymmärtänyt, että voisi saada sähköiskun, vaikka varmasti siellä jossakin luki "hengenvaara". Pojat olivat tulossa kaverin luota, kun poikkesivat sinne varikkoalueelle.

Ystävä yritti elvyttää Niiloa. Toinen lähti opastamaan paikalle ambulanssia. Ambulanssin tulo kesti kauan, 20 minuuttia, sillä onnettomuuspaikkaa oli vaikea löytää. Niilon sydän ehti olla pysähdyksissä noin puoli tuntia.

Kuva: Jonnan kotialbumi

Tuskaansa Niilon kuoleman jälkeen Jonna kuvailee niin raskaaksi ja painavaksi, että se suorastaan peitti hänet alleen.

- Hakkasin itseäni päähän nyrkeillä. Se ikävä ja henkinen kipu tuntui niin hirveältä. Tunsin pahaa oloa, katkeruutta, vihaa, yksinäisyyttä, epätoivoa ja kaikkea.

Ihmiset yrittivät lohduttaa häntä sanomalla, että suru muuttaa muotoaan. Siinä vaiheessa se vain ärsytti.

- Tiesin heidän ajattelevan hyvää, mutta silloin tuntui, että niin puhuvat ihmiset, joilla on kaikki hyvin ja onnelliset perheet.

- Minulle sanottiin myös, että olen niin vahva. Sekin ärsytti. Kyse oli siitä, että minun oli pakko päättää, jatkanko vai luovutanko oman elämäni kanssa. Mietin sitä vaihtoehtoa, että menisin Niilon perässä. Kävin läpi kaikki mahdolliset keinot, miten sen tekisin. Sitten tajusin, kuinka paljon Niilo minua vihaisi, jos päätyisin riistämään hengen itseltäni.

Jonna päätti jatkaa elämäänsä ja tehdä siitä mahdollisimman hyvän: elää terveellisesti, nukkua hyvin ja tehdä asioita, joista saa iloa, jotta olisi helpompaa olla ja kestää kaikki jäljellä olevat päivät.

Jos itkettää, hän antaa itselleen luvan itkeä vaikka koko päivän ja syödä suklaata aamusta iltaan. Koska on yrittäjä, sairauslomalle ei ole voinut jäädä. Jonna tekee työtä hyvinvointialalla henkilökohtaisena valmentajana ja liikunnanohjaajana.

- On onni, että olen yrittäjä. Monelle on varmasti haastavaa palata 8-16-työhön. Tiedänkin, että monet lapsensa menettäneet äidit ja isät ovat joutuneet jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle. Itse tulisin hulluksi, jos en tekisi töitä.

Silti asiakkaiden eteen palaaminen tuntui raskaalta. Hän stressasi, onko tarpeeksi iloinen ja pirteä, tai pystyykö antamaan itsestään sata prosenttia, kuten kuuluu.

Niilon täti Sanna pyysi Jonnan luokseen Turkuun viikonlopuksi syksyllä 2021. Sanna harrasti Kangoo Jumps -jumppaa, ja halusi esitellä lajin myös Jonnalle.

Jonna jäi saman tien koukkuun.

- Minulla on korkean paikan kammo ja pelkään nilkan nyrjähtämistä. Yhtäkkiä jaloissani oli 20 senttiä korkeat, huteralta näyttävät pomppukengät, ja piti keskittyä kehonhallintaan ja askeleisiin. Tuli hiki ja endorfiinit lähtivät liikkeelle. Se oli rakkautta ensi pompulla, aivan kuin olisi päässyt takaisin pikkulapsen ikään.

Hän tunsi löytäneensä uuden kipinän ja elämänilon, mikä johti siihen, että Jonna kouluttautui itsekin ohjaajaksi. Ensimmäiset Kangoo Jumps -tuntinsa hän piti Seinäjoella alkuvuodesta 2022.

- Joka päivä edelleen itkettää. Toki monet päivät ovat helpompia, mutta tulee aamuja, jolloin pitää tehdä itsensä kanssa töitä, että saa rytmistä kiinni ja pääsee koiran kanssa lenkille, Jonna Shemeikka kuvailee ikäväänsä tänä päivänä. Kuva: Jonnan kotialbumi

Nyt hänestä tuntuu, että uusi laji nosti pään takaisin pinnalle. Ulkona pomppiminen on saanut muutkin innostumaan niin, että parhaimmillaan tunneilla on ollut 30-40 osallistujaa.

- Sekin on onni, että työni on liikunnallista. Vaikka ei huvittaisi mennä töihin, pakko on. Ei haittaa, jos vettä tihuuttaa taivaalta tai lämmintä olisi vain kymmenen astetta, sillä tunnin jälkeen on aina hyvä mieli.

Joka viikko hän pitää kaksi tai kolme pompputuntia.

- Joudun kyllä psyykkaamaan itseni joka kerta, jotta jaksaisin lähteä töihin, vaikka ei huvittaisi. Olen kuitenkin päättänyt, että vaikka tuntuisi miten pahalta, en peru tunteja. Tämä on niin valtavan iso lääke mielelleni. Kun laitan kengät jalkaan ja näen ne naiset, ja kun musiikki alkaa soimaan, mikään ei enää murehduta. Fiilis on käsittämättömän hyvä.

Myös kuntosalitreenistä Jonna on nauttinut.

- Siinä olen kontrollissa sen yhden tunnin verran ja keskityn tekemiseen. Treenin jälkeen on aina helpompi olla ja hengittää.

Jonna uskoo päässeensä elämässään eteenpäin keskivertoa paremmin. Liikunnan lisäksi myös terapiasta on ollut valtavasti apua.

- Yritin etsiä psykoterapeuttia, mutta jonot olivat pitkät, enkä heti löytänyt. Kunnes lopulta onnisti ja pääsin harjoituspotilaaksi hoitajalle, joka opiskelee psykoterapeutiksi.

Jonna tarvitsi terapeuttia myös äitinsä kuoleman jälkeen yli 10 vuotta sitten. Hänellä oli äidin kanssa erittäin läheiset välit, ja työpaikkakin oli sama, joten äidin kuolema oli valtava shokki.

Siitä selviytyminen on auttanut häntä käsittelemään Niilon kuolemaa.

- Tein äidin kuoleman jälkeen hulluna töitä, kunnes romahdin. Sairastuin masennukseen ja kävin terapiassa, jossa opettelin tunteiden säätelyn taitoa. Sieltä tuli se oppi, että ei anneta surun musertaa alleen, vaan tunnetaan tunteet ja annetaan niille aikaa, mutta osataan rajata ja kontrolloida niitä. Jos näitä taitoja ei minulla olisi ollut, en tiedä, olisinko ikinä tästä selvinnyt.

Jonna katsoo kuvaa, jossa hän on Niilon reppuselässä. Vaikka äidillä ja pojalla oli läheiset välit, Jonna arveli, ettei teini-ikäinen poika suostuisi ehdotukseen.

Yhteiset kuvat ovat äidille arvokkaita muistoja. Kuva: Top Focus/Jani Pihlaja

- Kysyin, mentäiskö tällaiseen joulukuvaan. Hän vastasi, että kyllä se käy. Kun tuttu kuvaaja Jani kuvasi, esitin Niilolle, jos hän voisi ottaa minut reppuselkäänsä. Siihenkin hän suostui, vaikka vähän meinasi hermostua, kun kuvia otettiin niin paljon.

Ne kuvat ovat arvokkaita muistoja.

- Meillä oli tiiviit ja läheiset välit senkin vuoksi, että äidin kuoleman jälkeen jäimme Niilon kanssa kahden. Hän oli isällään joka toinen viikonloppu, ja silloinkin soittelimme tai viestittelimme päivittäin. Jouduimme luottamaan tosi paljon toisiimme. Olimme hyvä tiimi.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana Jonna on suojellut itseään asioilta, jotka muistuttavat häntä Niilosta. Äitienpäivänä, samoin Niilon syntymäpäivänä ja jouluna hän on lähtenyt matkalle.

- Pyhät ovat olleet pahimpia ja kevät vaikea, kun äitienpäivä lähestyi, ja syksy, kun oli Niilon syntymäpäivä. Hän olisi täyttänyt 19.

Äitinsä kuoleman jälkeen Jonna inhosi jouluja kauan, kunnes oppi taas nauttimaan niistä Niilon viimeisenä jouluna.

- Nyt minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä ulkomaille jouluksi. Välttelen myös kohtaamisia teini-ikäisten kanssa: ajoitan arkiaskareet niin, etten mene paikkoihin, joissa näkisin kouluun meneviä skoottereita aamulla. En ole halunnut kokkailla ruokia, joista Niilo piti. Enkä mennä koiran kanssa Paukanevalle, jossa kävin lenkillä aina aamuisin ennen kuin herätin Niilon.

- Aluksi en pystynyt menemään salillekaan, jossa olin aiemmin käynyt ja jossa Niilo ja tämän kaverit kävivät. Tuntui, että ihmiset tuijottavat, juttelevat ja kuiskuttelevat, että tuo on se nainen, jonka poika meni junan katolle. Nyt olen kuitenkin jo palannut sinne.

Jonna ei myöskään enää postaile kuvia ja muistoja Facebookiin eikä kerro siellä tuskastaan ja ikävästään, sillä jokainen kommentti ruokkii surua ja ahdistusta.

- Jos olen seuraavana päivänä jo päässyt yli siitä tuskasta, jokainen uusi kommentti saa aikaan uuden hyökyaallon. Itseni kannalta on parempi käsitellä tunteita pääasiassa joko yksin, ystävien kanssa tai terapiassa.

Surutyötä hän on tehnyt myös silloin, kun muutti uuteen kotiin ja tyhjensi varastoja. Asunnosta kaupungin keskustassa tuli kuitenkin "itkuluukku", jossa hän hautautui sohvalle itkemään.

- Se ei tuntunut kodilta yhtään. Nyt asumme koiran kanssa rauhallisemmassa paikassa, jossa koirakin viihtyy paremmin.

Äiti ja poika olivat tiivis parivaljakko. Kuva: Jonnan kotialbumi

Välillä Jonnalla on huono omatunto siitä, että hän näyttää liian reippaalta ollakseen äiti, joka on menettänyt lapsensa.

- Moni varmasti ajattelee, että olen päässyt hienosti yli poikani kuolemasta. Totuus on kuitenkin se, ettei siitä koskaan pääse yli, mutta koko ajan oppii elämään paremmin ja toimimaan niin, että asian kanssa pärjää.

Tähän haastatteluun hän suostui voidakseen auttaa muita lapsensa menettäneitä vanhempia.

- Viestini on se, että kannattaa hakeutua terapiaan. Vaikka tuntuu työläältä ja raskaalta käsitellä viikosta toiseen niitä asioita, terapian jälkeen on aina parempi olla. Suosittelen myös etsimään elämään jotakin uutta sisältöä, heittäytymään ja tekemään asioita, jotka eivät millään tavalla muistuta lapsen menettämisestä.

Nyt hän tietää, että suru todella muuttaa muotoaan.