Kun suhde toiseen tai molempiin vanhempiin on vaikea, sen vaikutukset voivat heijastua pitkälle aikuisuuteen. Me Naisten lukijat kertovat, kuinka he ovat ratkaisseet vaikean perhetilanteensa.

Monen huonot välit vanhempiin juontavat lapsuuteen, selviää Me Naisten kyselystä. "Pienempänä mietin, että minun ja isäni huonot välit olivat minun syytä, ja minun oli korjattava ne", Maria, 19, kertoo. Kuva: Shutterstock

Vanhemman ja lapsen välinen suhde on yksi elämän pitkäikäisimpiä ihmissuhteita. Ihannetilanteessa se on lämmin, tukeva ja välittävä myös aikuisena.

Aina suhde omaan vanhempaan tai vanhempiin ei kuitenkaan ole helppo. Ongelmat voivat alkaa jo lapsuudessa tai niitä voi syntyä vuosien varrella. Vaikealta tai ärsyttävältä voi tuntua esimerkiksi vanhemman liika puuttuminen aikuisen lapsensa elämään tai lastenkasvatukseen. Toisaalta sekin voi hiertää välejä, jos vanhempi ei ole kiinnostunut lapsensa elämästä.

Pyysimme Me Naisten lukijoita kertomaan kokemuksiaan vaikeasta suhteesta vanhempaansa. Yli 300 jakoi tarinansa, ja tähän juttuun on poimittu niistä yhdeksän.

"Olin perheemme iltatähti. Minulla oli aivan ihana lapsuus, ja ajattelin äitini olevan paras mahdollinen. Kun pääsin teini-ikään, äiti sairastui.

On ristiriitaista, kuinka niin rakastava ja huolehtiva ihminen muuttui niin täydellisesti. Mitkään tekemäni asiat eivät enää kiinnostaneet: sain osakseni vain negatiivista kommentointia ja vertailua 15 vuotta vanhempiin sisaruksiini. Tuntui, että vain äidin sairaus oli oleellista - minun asiat eivät olleet enää tärkeitä. Minulta odotettiin jatkuvaa ymmärrystä ja empatiaa äitiäni kohtaan.

Kukaan ei koskaan kysynyt, miltä äidin sairastaminen ja kaikki siihen liittyvä minusta tuntui. Kun muutin omilleni, äiti alkoi soitella: hän kertoi olevansa huolissaan asioistani, mutta enimmäkseen puhuimme siitä, kuinka aiheutan huolta hänelle, sairaalle ihmiselle. Olin syyllinen kaikkeen. Äiti kuoli, kun olin 23-vuotias. Isäni kanssa meillä oli onneksi ihana yhteys vielä vuosikymmenien ajan." Kaisa, 62

"Isäni ei ole ikinä ollut minulle isä. Minulla ei ole lapsuudestani yhtäkään muistoa, jossa isä olisi ollut mukana: hän valitsi aina uran ja työelämän ennen perhettä. Hän jätti perheemme, kun olin nelivuotias. Kävin teini-ikäiseksi asti isäni luona joka toinen viikonloppu, mutta silloinkaan yhteistä aikaa ei ollut kun ehkä pari tuntia. Isäni ei ikinä ollut läsnä.

Tuntuu että jotain puuttuu. Suren monesti sitä, että en tunne häntä tai hänen sukuaan. Pienempänä mietin, että minun ja isäni huonot välit olivat minun syytä, ja minun oli korjattava ne. Nykyään olen aivan liian kiintynyt äitiini, joka on ollut ainut turvallinen aikuinen lapsuudessani.

Yritin teini-iässä parantaa välejämme, mutta se oli turhaa ja tuloksetonta. Yhteyden saaminen toiseen ihmiseen on mahdotonta, jos toista ei kiinnosta ollenkaan. Huomaan nykyään kohtaavani ongelmia kaikissa ihmissuhteissani miesten kanssa. Uskon asian varmasti selittyvän osittain sillä, että minulla ei ikinä ollut isää." Maria, 19

"Vanhempani laiminlöivät lapsuudessani perustarpeenikin: kotona ei ollut lämmintä ruokaa, kunnollisia talvivaatteita tai peseytymismahdollisuuksia. Me lapset jouduimme myös pienestä pitäen ottamaan täyden vastuun omasta koulunkäynnistämme.

Äiti oli epävakaa ja sai raivokohtauksia. Isä oli puolestaan etäinen, ja otti vastuuta vanhemmuudesta vielä äitiänikin vähemmän. Jouduin itsenäistymään hyvin nuorena ja kasvatin kuoren, jonka taakse minun on edelleen vaikeaa päästää ihmisiä. Toisaalta olen aina ollut vahva ja pärjäävä: koen selviäväni hyvin elämässä, kun olen joutunut ikään kuin kasvattamaan itse itseni. Raskasta se on tietenkin ollut.

Ainoa keino luoda suhde vanhempiini on ollut suhtautua heihin aikuisena ja sulkea lapsuuden tapahtumat mielestäni. Tuntuu silti, että minulla ei ole samalla lailla vanhempia kuin muilla, vaikka he ovat elossa ja olemme nykyään puheväleissäkin." Mari, 23

"Äitini on ollut tunnekylmä ja etäinen koko lapsuuteni. Tein kaikkeni, että olisin saanut rakkautta, huomiota ja hyväksyntää. Aikuisena tajusin, että tuollaista ei tarvitse sietää ja lopetin yhteydenpidon häneen. Äitini ei ole myöskään koskaan välittänyt lapsenlapsistaan - hoitamaan hän kyllä tuli, jos sai siitä rahaa tai tupakkaa.

Vanhetessaan äitiini on tainnut iskeä paniikki: hän on alkanut ymmärtää, että kukaan hänen neljästä lapsestaan ei ole kiinnostunut hänen voinnistaan. Itse en ainakaan aio mennä katsomaan häntä palvelutaloon, jos hän niin vanhaksi elää.

Lopulta pistin äitiini välit poikki. On helpompi olla, kun ei tarvitse kuunnella katkeran ihmisen nillitystä tai lainailla rahaa milloin mihinkin. Maailman paras ratkaisu. Niina, 41

Lue lisää: Oletko kasvanut tunnekylmässä perheessä? 8 merkkiä, joista voi tunnistaa emotionaalisen välinpitämättömyyden

"Äitini oli vain 18-vuotias saadessaan minut. Hän oli tullut raskaaksi yllätyksenä, ja harkinnut pitkään pitämistäni.

Äiti ei osannut oikein olla äiti: häntä kiinnostivat enemmän omat menot vauvavaiheen jälkeen. Isäni äitini oli pistänyt merkille, että äitini ei ollut luotettava vanhempi, ja oli halunnut isäni pitävän minut. Näin isästäni tuli yksinhuoltaja.

Minusta ei koskaan tullut äitini kanssa läheinen. Tavallaan pystyin kuvittelemaan äitini ihanaksi äidiksi, kun hän oli vain mielikuvissani. Tavatessa mielikuvani sitten aina romahtivat, koska äitini ei koskaan ole ollut kovin äidillinen. Toki äitini soitteli minulle välillä, mutta aina en halunnut edes tulla puhelimeen.

Suhde jatkui etäisenä kauan ja tavallaan se on sitä edelleen. Äitini on elänyt kovan elämän, johon aiemmin liittyivät alkoholi ja lääkkeetkin. Hänellä on ollut paljon miessuhteita. Varsinkin toinen avioliitto oli hänelle henkisesti ja taloudellisesti tuhoisa. Vasta kolmannen aviomiehensä kanssa äitini pääsi tasapainoon, mikä helpotti valtavasti meidänkin suhdettamme.

Kun isäni menehtyi äkillisesti kolme vuotta sitten, äitini lisäsi yhteydenpitoaan. Kun äitini kolmas puoliso menehtyi, pystyimme jakamaan keskenämme suuren surun. Ymmärrän nyt, että äiti on itsekin kokenut rakkaudettoman lapsuuden: hän oli itsekin sukunsa musta lammas. Nykyään välimme ovat hyvät. Eivät lämpimät, mutta hyvät. Ninni, 45

"Isäni petti äitiäni ennen kuin erosi hänestä keväällä 2020. Tämän jälkeen isäni on käyttänyt minun hyvyyttäni hyväksi: hän on syyttänyt, manipuloinut ja kaltoinkohdellut minua omista teoistaan ja ongelmistaan. En kestänyt hänen kohteluaan enää, enkä ole puhunut hänelle kunnolla ainakaan vuoteen.

Sairastuin syvään masennukseen hänen tekojensa takia, mutta pääsin siitä yli. Olen oppinut elämään sen kanssa, että minulla ei ole enää isää. Voin nyt paremmin kuin koskaan." Lotta, 18

"Tuntuu, että olen ollut äidilleni aina yhdentekevä. Lapsuusvuosinani en saanut äidiltäni lämpöä tai syliä - sain syyt niskoilleni kaikesta, vaikka en ollut edes paikalla.

Kokemani väheksyntä on jättänyt minut tunnekylmäksi, enkä ole myöskään osannut luoda luontevaa suhdetta omiin, nyt jo aikuisiin lapsiini. Harmittaa, kun omat lapseni kokevat minun olleen huono vanhempi. Parhaani olen heidän kanssaan yrittänyt, mutta omat lapsuudenaikaiset kokemukseni ovat varmasti vaikuttaneet minuun. En ole osannut muuta." Kirppu, 53

"Isäni on henkisesti epäkypsä, sellainen tyypillinen "hauska ja rento vanhempi". Hän on vastuuton, ailahteleva, itsekäs ja tekee mitä haluaa välittämättä siitä, millaisia seurauksia hänen teoillaan saattaa olla muihin. Hän myös juo liikaa alkoholia eikä ymmärrä huolehtia terveydestään. Kun olemme yhteyksissä, en koskaan tiedä, miten hän reagoi viesteihini.

Tuntuu, että olen meistä kahdesta kypsempi. On uuvuttavaa, että minulla on isä, joka käyttäytyy kuin lapsi. Olen yrittänyt parantaa itsessäni piirteitä, jotka olen huomannut lapsuudessa omaksuneeni isältäni siksi, että hän oli "kivempi vanhempi". On vaikeaa olla tekemisissä isän kanssa, joka ei näe näitä omia heikkouksiaan, eikä kykene kriittiseen itsetarkkailuun. Ehkä tässä tilanteessa olisi parasta olla mahdollisimman vähän tekemisissä isäni kanssa." Niina, 30

"Äitini puuttui elämääni jatkuvasti. Kun lopulta uskalsin nousta häntä vastaan, hän alkoi mustamaalaamaan minua sukulaisilleni, lapsilleni ja ystävilleni. Äitini on sotkenut myös minun ja lapsieni isän välit: hän on tehnyt lastensuojeluilmoituksia turhasta ja soitellut poliiseja oveni taakse kertoen, että olisin aikeissa tappaa itseni. Kaikki ilman syytä.

Katkaisin välit äitiini kaksi vuotta sitten, mutta annan lapsieni olla mummonsa kanssa tekemisissä. Elämäni on helpottunut, kun emme ole enää tekemisissä, mutta kaipaan sukulaisiani ja ystäviäni." Hannele, 53

Lue lisää: Moni suomalainen omaksuu jo lapsuudessa mallin, josta voi koitua monia ongelmia aikuisena - 7 piirrettä, joista sen tunnistaa omassa käytöksessä