Valde Kukkaro, 93, on urheilumiehiä. Kuva: Rio Gandara / HS

Rankat sotakokemuksetkaan eivät sammuttaneet Valde Kukkaron elämäniloa ja paloa urheiluun.

Vihti

Kesällä 1944 Lappeenrannan lähistöllä 14-vuotias poika vierittää tien reunalla hevoskärryn pyörää.

Poika on joutunut äitinsä ja sisarustensa kanssa lähtemään toisen kerran elämässään evakkotaipaleelle kotoa, joka sijaitsee Viipurin maalaiskunnassa.

Lähtö on ollut kiireinen, koska jatkosodan taistelut ovat tulleet yhä lähemmäksi.

Kun matkanteko on tyssännyt kärryn renkaan puhkeamiseen, poika on kyhännyt lankuista ikään kuin tunkin, irrottanut pyörän ja on viemässä sitä kolmen kilometrin päähän korjattavaksi.

Kun rengas on saatu kuntoon, poika vierittää pyörän takaisin ja asentaa sen paikoilleen peräkärryyn. Evakkomatka voi jatkua.

Pyörän korjauttaminen on yhden sortin urheilusuoritus. Pojasta kasvoikin kova urheilumies, joka on omakohtaisesti kokenut, miten suomalaisessa urheilussa on siirrytty eräänlaisesta yhtenäiskulttuurista kohti monipuolista lajien kirjoa.

Perhekuva vuodelta 1937 tai 1938. Valde Kukkaro seisoo edessä toisena oikealta. Vieressä seisoo isoveli ja takana vanhemmat. Mukana myös kaksi serkkua ja vieras. Kuva: Rio Gandara / HS

Tuo poika on nyt 93-vuotias Valde Kukkaro, jonka muistikuvat lapsuuden evakkotaipaleelta ovat kirkkaita ja yksityiskohtaisia. Ja hän kertoo niistä elävästi, silmät vilkkuen ja hyvin säilyneellä Karjalan murteella.

- Vähän kyyryssä joutui siinä pyörittämään ja katsomaan, että se pyörä pysyy tiellä, Kukkaro kertoo kotinsa kahvipöydässä Vihdin Jokikunnalla.

Kukkaro paljastaa, että kyseinen pyörä oli peräisin neuvostoliittolaisesta panssarintorjuntatykistä.

- Isä osti sen koko kumipyöräakseliston Viipurista. Meidän miehemme olivat pihistäneet venäläisen pst-tykin akseliston ja myivät sen luvattomasti. Sehän oli valtion omaisuutta, Kukkaro virnistää.

Kuuden kilometrin vieritysurakka ei ollut Kukkarolle fyysisesti mikään erityinen ponnistus, sillä hän oli jo siihen mennessä harrastanut urheilua.

Kukkaro oli 10-vuotias talvisodan syttyessä. Silloin hän lähti raskaana olevan äitinsä ja isoveljensä kanssa evakkoon aluksi junalla. Matka kulki Talin asemalta Jyväskylään ja kesti kolme vuorokautta. Sieltä perhe siirtyi myöhemmin Virtasalmelle Etelä-Savoon ja edelleen Valkealaan Kymenlaaksoon.

Perheen isä ei ollut rintamalla, mutta hän jäi aluksi hoitamaan kotitilan eläimiä.

Kotiin Yliveden kylään Viipurin pohjoispuolelle perhe palasi vasta jatkosodan alettua. Toinen ja lopullinen lähtö evakkoon tapahtui vuonna 1944 juhannuksen alla.

- Viipuria pommitettiin silloin ankarasti, ja rintamalinja oli jo melko lähellä. Pommituksia tehtiin 30-35 lentokoneen laivueissa. Pommituksen jälkeen ne tulivat sen verran ohi Viipurista, että kun meiltä oli kahdeksan kilometriä Viipuriin, nähtiin niiden kääntyvän takaisin ja pudottavan loput pommit mennessään. Niistä koneista tuli valtava jyrinä, Kukkaro kertoo.

Sitten tulikin määräys, että puolen vuorokauden kuluessa oli jätettävä koti. Perheen isä jäi sitä jälleen aluksi hoitamaan.

- Täytyi pakata kärry täyteen tavaraa. Kärryjä veti huutokaupasta ostettu sotasaalishevonen, ja sen varsa auttoi vetämisessä ylämäissä. Kärryjen perässä oli kaksi lehmää, ja äiti käveli niiden takana. Kärryjä ajoi sellainen pappa, ja talvisodan aikana syntyneet pikkuveljeni, kaksoset, olivat kuorman päällä.

Kukkaro itse ajoi pyörällä ja kävi välillä edellä katsomassa, missä olisi sellainen paikka, jossa eläimiä voisi syöttää ja juottaa.

- Päivävauhti lehmien kanssa oli pikkuista vaille 30 kilometriä.

Perhe päätyi tuttuun paikkaan Virtasalmelle. Sieltä tultiin sodan jälkeen vuonna 1946 Vihtiin.

- Vihti oli määrätty meille sijoituskunnaksi. Isä oli käynyt jo edeltä täällä katsomassa ja neuvottelemassa, mistä me saisimme paikan.

Se löytyi Jokikunnan kylästä Vihdin laajan kunnan länsiosasta. Siellä Valde Kukkaro rakensi isänsä ja veljensä apuna uuden kotitalon, johon perhe pääsi tilapäisen asuinpaikan jälkeen muuttamaan.

- Ei siinä mennyt kuin toista vuotta, kun meillä oli tupaantuliaiset.

Kukkaron työura alkoi rakennus- ja metsätöissä. Samalla pääsi oma urheilu-ura kunnolla vauhtiin.

Kuvia Valde Kukkaron varusmiesajalta. Kuva: Rio Gandara / HS

Jo Karjalassa Kukkaro oli pärjännyt hyvin koulun hiihtokilpailuissa. Hän muistaa, että palkinnoksi tuli kynänteroittimia ja pyyhekumeja.

Muualle hän ei omien sanojensa mukaan uskaltanut vielä silloin lähteä kilpailemaan.

- Mie pelkäsin, että mie eksyn. Varsinaisesti hiihto alkoi Virtasalmella.

Vihdissä Kukkaro liittyi kylän omaan seuraan Jokikunnan Urheilijoihin.

Hiihto oli Kukkaron päälaji, ja lisäksi hän kilpaili maastojuoksussa ja suunnistuksessa.

Hiihtäjänä Kukkaro oli hyvä kansallisen tason urheilija. Merkittävä osa hänen perusharjoitteluaan oli fyysinen työ.

- Metsätyöstä sai monipuolisen kunnon kehoon. Tuli käsivoimaa, jalkavoimaa ja kaikkea. Kun propsiakin tehtiin, niin joutui kuorimaan, ja se antoi voimaa käsille, sanoo Kukkaro.

Toki hän teki myös kymmenien kilometrien mittaisia lenkkejä juosten tai kävellen.

Hiihdossa Kukkaro voitti muutamia Uudenmaan piirin mestaruuksia. SM-kisoissa hän oli parhaimmillaan 40. sijan paikkeilla. Niihin aikoihin SM-ladulla saattoi kilpailla 250 miestä, ja mukaan päästäkseen piti olla silloisessa luokittelujärjestelmässä ykkösluokkaa. Silloin tällöin hän pääsi yllättämään maan kärkihiihtäjiä.

Maastojuoksussa Uudenmaan piirin mestaruuskisoissa Kukkaro hävisi kymmenellä kilometrillä kaksi kertaa vain Pentti Karvoselle, joka oli estejuoksun ME-mies ja olympiaedustaja.

Kukkaro myöntää, että kotimaisemissa hiihdon lajiharjoittelu jäi vähiin, koska lumi tuli melko myöhään, ja usein sitä oli liian vähän. Silloin ei ollut tykkilumilatuja.

Kevättalvisin Kukkaro olisi mielellään osallistunut Pohjois-Suomen isoihin hiihtokisoihin.

- Keväällä olin usein hyvässä kunnossa. Olisi ollut kiva mennä pohjoiseen, mutta siihen ei ollut varaa.

Kukkaron kilpaurheilijan ura päättyi 35-vuotiaana 1960-luvun alkupuolella.

Siihen mennessä hän oli perustanut perheen ja rakentanut itse Jokikunnalle talon. Työelämässä hän oli siirtynyt vakuutusasiamieheksi.

Urheilussa Kukkaro ehti vaikuttaa monipuolisesti myös valmentajana ja kisojen järjestelytehtävissä. Kun Jokikunnan Urheilijat järjesti hiihtokilpailuja, Kukkaro toimi aina ratamestarina.

Valde Kukkaro sanoo seuraavansa televisiosta itselleen tutuimpia lajeja, kuten hiihtoa ja yleisurheilua. "Jääkiekosta katson kaikki tärkeimmät ottelut, mutta jalkapallosta en ole kiinnostunut." Kuva: Rio Gandara / HS

Kukkarolla oli myös sormensa pelissä, kun Jokikunnalle rakennettiin hyppyrimäki, jossa järjestettiin aikoinaan tuhansia katsojia vetäneitä kilpailuja. Niissä oli mukana maan kärkihyppääjiä. Mäkiennätys 54 metriä on olympiavoittaja Veikko Kankkosen nimissä.

Kerran Kukkaro näki keväthangilla, kuinka kylän pikkupojat hyppäsivät peltorinteessä omatekoisesta hyppyristä.

- Sain siitä kipinän, että miksi emme rakentaisi tänne hyppyrimäkeä.

Kukkaro puhui ideasta eteenpäin. Aluksi mäkeä suunniteltiin toiseen paikkaan, mutta lopulta se alkoi nousta kylän seurojentalon viereen. Kukkaro oli itse rakentamassa muun muassa mäkitornin perustuksia ja ylämäen kaarretta.

Mäen juurelle rakennettiin sauna, johon tarvittavan puutavaran Kukkaro hankki huutokaupasta. Kukkaro ei itse ole harrastanut mäkihyppyä, mutta kerran hän on laskenut oikeasta hyppyrimäestä.

- Salpausselän kisoissa laskettiin kaverin kanssa keskisuuren mäen alastulorinteestä. Kun vauhti kiihtyi, suksi rupesi räpäjämään, mutta kyllä me pystyssä pysyimme.

Urheilu-uransa jälkeen Kukkaro ei jättänyt hiihtoa vaan osallistui muun muassa yhdeksän kertaa Finlandia-hiihtoon. Täyttäessään 60 vuotta hän sai perheeltä lahjaksi retkipyörän, ja sillä tuli ajeltua parhaimmillaan 2?000 kilometriä vuodessa.

Kun Kukkaron pyörälenkkireitillä liikenne lisääntyi, ja pientareet olivat lähes olemattomat, hän alkoi pitää sitä liian vaarallisena harrastuksena. Tämä osaltaan kannusti siirtymään aivan uuteen lajiin.

Nyt Valde Kukkaro pelaa golfia aivan kotinsa vieressä Hillsin kentällä, joka levittäytyy kauan sitten käyttökieltoon asetetun ränsistyneen hyppyrimäen ympäristössä.

Suomessa tuskin on monta ihmistä, jotka ovat aloittaneet lajin 75-vuotiaana sen seurauksena, että melkein ikkunan alle ruvetaan rakentamaan golfkenttää.

Valde Kukkaro oli runsaat 60 vuotta sitten rakentamassa Jokikunnan hyppyrimäen perustuksia ja vauhtimäen kaarretta. Kuva: Rio Gandara / HS

Kukkarolle kävi kuitenkin näin. 2000-luvun alussa Kukkaro kuuli, että sananmukaisesti hänen kotitalonsa eteen suunniteltiin golfkenttää.

- Mie ajattelin, että se on vain satua, eikä siitä mitään tule, mutta kyllä ne sitten päätyivät siihen.

Kukkaro seurasi aktiivisesti kentän rakentamista ja otti sen eri vaiheista paljon valokuvia.

- Parhaimmillaan tästä ikkunasta näkyi 14-15 konetta, kun kenttää rakennettiin. Ja jokaisella oli töitä.

Hillsin kentän lähimmälle viheriölle on Kukkaron talosta matkaa alle sata metriä.

Kun kenttä valmistui vuonna 2005, Kukkaro aloitti pelaamisen. Tosin green cardin eli harrastajan eräänlaisen ajokortin hän suoritti Vihdin vanhemmalla golfkentällä.

- Täällä pitivät kovempaa hintaa, niin menin sinne. Siitä se harrastus lähti. En ollut ikinä ennen pitänyt golfmailaa kädessäni. Aloitin sellaisessa iässä, jossa moni muu lopettaa.

Golfliitolla on tuoreen vuositarkastuksen mukaan runsaat 154?000 jäsentä. Liiton tietopalveluista vastaava asiantuntija Aarni Nordqvist kaivoi HS:n pyynnöstä jäsenrekisteristä esiin tiedon, että liitolla on 96 vähintään 90-vuotiasta jäsentä.

Se on kuitenkin eri asia ja vaikea selvittää, kuinka moni heistä edelleen pelaa.

Valde Kukkaro on kuitenkin edelleen aktiivinen pelaaja ja osallistuu erityisen mielellään seuran järjestämiin pienimuotoisiin seniorikilpailuihin.

Golf on hänelle mukavaa liikuntaa ja virkistystä.

- En mie välitä, vaikka mie jään viimeiseksi. Jonkun täytyy olla viimeinenkin, Kukkaro sanoo pilke silmäkulmassa ja esittelee mappia, johon hän on tallentanut jämptisti kilpailujen tuloksia ja muita golfiin liittyviä papereita.

Valde Kukkaro asuu 1950-luvulla rakentamassaan talossa, jonka ikkunasta avautuvaa maisemaa hallitsee golfkenttä. Kuva: Rio Gandara / HS

Kotiseutua Karjalassa Kukkaro ei ole unohtanut missään vaiheessa. Päinvastoin, hän on käynyt siellä myöhemmin yli 80 kertaa.

- Olen vetänyt sinne kotiseutumatkoja ja reissuja siellä taistelleille sotaveteraaneille.

Kukkaro kuuluu niihin ihmisiin, jotka oman kokemuksensa pohjalta tietävät jotain siitä, miltä tuntuu niistä lukemattomista ukrainalaisista, jotka ovat joutuneet lähtemään kotoaan Venäjän hyökättyä Ukrainaan.

- Ollaan kohtalotovereita. Samanlaisissa tilanteissa oltiin silloin aikoinaan. Suomen valtio toimitti asukkaat pois sieltä alueelta. Meidät kaikki evakuoitiin. Siitä täytyy antaa kiitos valtiolle, ja myös jälkihoidon valtio hoiti aika kunnioitettavasti ja kiitettävästi, Kukkaro sanoo.

Lopuksi Valde Kukkarolta lienee sopivaa kysyä, mikä on hänen vireytensä ja pitkän ikänsä salaisuus.

- En tiedä, mutta en ole koskaan tupakoinut enkä käyttänyt alkoholia. Jos niillä on jotain merkitystä. Olen yrittänyt vaikuttaa terveyteeni niin ruoan kuin kaiken muunkin puolesta. Olen pyrkinyt noudattamaan terveellisiä elämäntapoja.