Anita Löfberg, 36, mietti jopa itsemurhaa vaikean raskauspahoinvoinnin takia. Sairaudesta selvittyään hän tajusi, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.
"Pahinta ei ollut oksentaminen, vaan ympärivuorokautinen pahoinvointi, jota kesti raskauden loppuun asti", Anita kertoo. Kuva: Satu Kemppainen
"Maanpäällinen helvettini alkoi yhdessä yössä reilu viisi vuotta sitten. Odotin toista lastani viidennellä raskausviikolla, kun heräsin yöllä pahoinvointiin. Luulin, että kyseessä oli normaali raskauspahoinvointi. Mutta siitä lähtien oksensin 30 kertaa päivässä seuraavat kuusi viikkoa. Pahinta ei ollut silti oksentaminen, vaan ympärivuorokautinen pahoinvointi, jota kesti raskauden loppuun asti.
Työskentelin tuolloin esihenkilö- ja johtotehtävissä, ja työ oli ollut minulle kaikki kaikessa ennen raskauksiani. Tunsin olevani tärkeä ja arvokas, kun tein paljon töitä. Pahoinvointi kuitenkin pakotti minut sänkypotilaaksi ja aloitti tietämättäni matkan itseeni.
Pahoinvoinnin akuutti vaihe kesti kuusi viikkoa, ja vietin sen sairaslomalla. Jos olin syönyt pari lusikallista jogurttia tai yhdenkin haukkauksen leipää, ne tulivat saman tien ulos. Pystyin juomaan vain äitini tekemää sekamarjamehua ja syömään vähän suklaata ja mehujäätä.
En voinut istua, kävellä tai pitää kaksivuotiasta esikoistani sylissä. En voinut katsoa edes tv:tä. Mieheni teki ruuan, siivosi, hoiti lapsen ja jopa syötti minua, kun en jaksanut nostaa haarukkaa suuhun asti. Onneksi myös äitini ja mieheni äiti tulivat auttamaan arjessa. Suihkussa käydessäni pystyin vain makaamaan lattialla oksennusämpäri vieressäni. Koska en päässyt pahaa oloa pakoon, aloin tehdä kehorentoutusharjoituksia, jotka auttoivat nukahtamaan.
Kuva: Satu Kemppainen
Kuusi viikkoa makasin sängyssä ja laskin kattopaneeleita. Päässäni pyöri synkkiä ja ahdistavia ajatuksia. Mietin, että olen epäonnistunut äitini ja heikko nainen, kun en jaksanut kantaa lastani. Syytin itseäni niin sairastumisestani kuin siitä, etten päässyt töihin. Tärisin ja kakoin oksennusta 24/7. Olo oli niin kamala, että leikittelin jopa ajatuksella, että tekisin itsemurhan tai abortin. Tiesin kuitenkin, etten toteuttaisi ajatusta, sillä halusin taistella lapseni puolesta.
Kun parin viikon jälkeen aloin oksentaa verta, pelästyin niin paljon, että laitoin viestiä lääkäriksi opiskelevalle ystävälleni. Hän kehotti minua menemään heti Naistenklinikalle. Pääsin klinikalle päiväksi tiputukseen ja sain reseptin pahoinvointi- ja vatsansuojalääkkeelle. Se vähensikin oksennuskertoja kymmeneen päivässä, mutta ei auttanut pahoinvointiin. Tuntui pahalta, että oloani vähäteltiin. Lääkäri kehotti vain syömään lämpimiä aterioita pitkin päivää, vaikka mikään ei pysynyt sisällä.
En ymmärtänyt, mikä minua vaivasi enkä saanut vastauksia terveydenhuollostakaan.
Sitten samainen ystäväni tuli katsomaan minua osastolle ja kertoi, että hän oli juuri luennollaan kuullut sairaudesta nimeltä hyperemesis gravidarum. Se tarkoittaa vaikeaa raskauspahoinvointia, johon sairastuu vuosittain noin 1-2 prosenttia odottajista. Hyperemeesi alkaa yleensä raskausviikoilla 4.-6., ja toisin kuin tavallisessa raskauspahoinvoinnissa, pahoinvointi on jatkuvaa ja lamaannuttavaa.
Olin kärsinyt pahasta pahoinvoinnista jo ensimmäisen raskauden aikana, mutta se oli helpottanut puolivälin jälkeen. Tämäkin kuului hyperemeesiin: pahoinvointi saattoi loppua raskauden puoliväliin mennessä, mutta myös jatkua raskauden loppuun asti.
Olin vihdoin saanut diagnoosin, mutta minulta kesti kuukausia ymmärtää, millainen sairaus oli kyseessä.
Kävin kolmella eri lääkärillä, mutta jostain syystä vain yksi heistä uskoi, että minulla voisi olla hyperemeesi. Neuvolassakaan ei tiedetty tästä sairaudesta, joten aloin itse hakea tietoa netistä. Vasta kun löysin vertaistukiryhmän Facebookista, tunsin tulevani kuulluksi ja ymmärretyksi. Oli ihanaa viestitellä naisten kanssa, jotka olivat kokeneet saman.
Vaikka pahoinvointi jatkui, pakotin itseni takaisin töihin kuuden viikon sairasloman jälkeen. Jatkoin töissä entiseen tapaan, vaikka oksentelin yhtenään ja muut ihmettelivät, mikä minua vaivasi. En halunnut tuottaa pettymystä työnantajalleni, joten yritin olla töissä parhaani mukaan.
Lopulta kerroin työkavereilleni raskaudesta ja hyperemeesistä, ja he tukivat minua parhaansa mukaan.
Kamalasta raskaudesta alkoi myös itseni kehittämisen matka. Pääsin esihenkilöiden valmennukseen ja sain oman mentorin. Valmennuksessa aloin tulla tietoisemmaksi niistä haasteistani, joita olin paennut jatkuvalla suorittamisella. Tajusin, etten ollut tuntenut itseäni ja sitä, mikä minulle on hyväksi.
Vasta seitsemännellä kuukaudella ruoka alkoi pysyä sisälläni ja pystyin syömään, vaikka pahoinvointi jatkuikin raskauden loppuun asti. Kun tyttäreni syntyi, koko elämäni muuttui. Tuntui, kuin olisin löytänyt itseni uudelleen ja tajunnut, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Olin pidempään kotona ja palasin töihin lyhyeksi aikaa vasta lähes kahden vuoden äitiysloman jälkeen. Totesin, ettei työpaikkani ole enää minua varten ja anoin opintovapaata. Aloitin positiivisen psykologian opinnot, jotka auttoivat minua kirkastamaan arvoni ja olemaan lempeämpi itseäni kohtaan.
Olin aiemmin syyttänyt itseäni sairaudestani, ja sisäinen puheeni oli ollut kamalaa kuunneltavaa: "olen tyhmä/läski/laiska." Aloin tietoisesti muuttaa ajatteluani ja loin itselleni itsemyötätunto-mantran. Kun epämiellyttäviä ajatuksia tulee, sanon itselleni mielessäni: "Nyt minuun sattuu. Monet ihmiset maailmassa ovat samankaltaisissa tilanteissa. Haluan olla itselleni ystävällinen ja auttaa itseäni." Sanat saavat kehoni rauhoittumaan.
Oivalsin myös, että olin yrittänyt taistella sairauttani vastaan. Jos olisin hyväksynyt sen, olisin voinut antaa itselleni luvan levätä enkä olisi pakottanut itseäni töihin toipilaana ja kärsinyt niin paljon.
Hyperemeesi pakotti minut pysähtymään itseni äärelle ja miettimään, mikä on oikeasti tärkeää. Olin aiemmin arvostanut eniten rahaa, titteliä, ulkonäköä ja materiaa. Halusin olla tietyn painoinen ja treenasin vähintään kymmenen tuntia viikossa, mutta näin silti itseni aina lihavana. Halusin hienon tittelin ja päteä töissä. Ostelin laukkuja ja kenkiä pönkittääkseni itsetuntoani.
Selvittyäni jatkuvasta pahoinvoinnista ulkoiset asiat menettivät merkityksensä, ja tärkeimmäksi nousi oma ja muiden hyvinvointi. Ennen raskauksia olin suorittanut liikuntaakin ja treenannut useita tunteja viikossa jumpissa ja juoksulenkeillä. Nyt aloin kävellä luonnossa, joogata kehoani kuunnellen ja käydä hieronnoissa. Aloin myös käydä terapiassa. Haluan näyttää myös lapsilleni, miten tärkeää on pitää huolta itsestä.
Arvojen muuttumisen myötä koko elämäni meni uusiksi, työni mukaan lukien. Olin miettinyt kauan yrittäjäksi ryhtymistä, mutta minulla oli ollut pelkoja ja epäilyksiä. Olin aina uskonut, ettei yrittäminen kannata. Mietin, kenen ajatus tämä oikeasti olikaan. Mikä minua pidättelee? Miksi en voisi edes kokeilla? Joko onnistun tai opin!
Reilu vuosi sitten päätin uskaltaa ja perustin oman valmennusyrityksen. Valmentajana autan ihmisiä tutustumaan itseensä ja vahvuuksiinsa, koska uskon, että itsetuntemus on omannäköisen ja hyvän elämän edellytys. Nykyisessä työssäni saan itsekin käyttää omia vahvuuksiani, kuten kauneuden ja erinomaisuuden arvostusta. Näen hyvän muissa ihmisissä ja pystyn auttamaan myös heitä näkemään sen. Omien haasteiden ansiosta osaan helposti samaistua muiden elämänhaasteisiin. On ollut ihana saada hyvää palautetta ja tuntea, että olen omassa elämäntehtävässäni.
Nykyisin osaan arvostaa myös kehoani eri tavalla kuin ennen. Kiitän päivittäin kehoani siitä, mistä kaikesta se on selvinnyt ja siitä, että olen edelleen hengissä. Olen kiitollinen, että pystyn istumaan ja nauttimaan ruuasta. Olen kiitollinen jopa vesilasillisesta, jonka pystyn nyt juomaan ilman tarvetta oksentaa. Ennen raskauksia join itseni humalaan vähintään kerran viikossa, mutta nyt alkoholi on jäänyt kokonaan. Enää ei tulisi mieleenkään hankkiutua krapulaan. Päiväkodista tulevat vatsataudit riittävät hyvin."
Lue lisää: 13 naista kertoo kipeän gynekologikokemuksensa - "Lääkäri kyseli jatkuvasti, haluatko nyt varmasti tappaa tämän vauvan"
TetraSys Oy.