Ihmiskunta taisi ryssiä pahemman kerran, kirjoittaa Ilta-Sanomien kolumnisti Teemu Keskisarja.

Nivalan Crazyland-puistossa on realistinen nukkeasetelma.

Supervaltojen johtajat tekevät maailmanhistoriaa: pelaavat shakkia ja painavat nappia, lähettyvillään pakkopaitainen kannibaali ja ulostava kaunotar. Näinhän se menee uutisissakin.

Onko järkee vai ei, olisi hullu kysymys.

Sivistyssanat "geostrategia", "doktriini" ja "eskalaatio" eivät sotia selitä. Sota on älyttömän koukuttava älypeli. Voiton hinta on älyvapaa ja tappion riski mielipuolinen. Pääpeluri saa laakerit otsalleen tai korpit nokkimaan silmiään. Raatokärpästen pörinän kuulivat toki jo peloponnesolais- ja puunilaissotien sytyttelijät.

Tieto vain ei ikinä menoa haittaa, päinvastoin. Itsetuho on väkänen sotimisvietin koukussa.

Jopa ensimmäisen maailmansodan alkuhuumassa oli aistittavissa, että köpelösti käy vähintään toiselle osapuolelle, mutta entä sitten. Liekkeihin heittäytymisen hetkessä mikään muu kuin heittäytyminen itsessään ei merkitse mitään. Joskus sotahulluus valtaa massat. Yleensä riittää muutama kruunupääkohjo, kenraaleja ja ylimyksiä kätyreinään.

Parahin suomalainen sotaviisas, varmaan toppuuttelet: Venäjä menettäisi Kiinan ja Intian kauppakumppanuuden, paikkansa turvallisuusneuvostossa ja putoaisi paariavaltioksi. Turva-ajatelmastasi puuttuu sielutiede tykkänään.

Minä en usko, että nuo seikat ja Naton vastapelote kiinnostavat napinpainajaa villisian viiksikarvan vertaa. Antaa mennä vaan -momentumissa ei puntaroida, menevätkö radioaktiivisen pesuveden mukana lapset ja maanmiehet ja koko kulttuuri ikoneista homopornoon ja luomakunta kotkasta kihomatoon.

Etteikö kukaan aloita ydinsotaa, joka varmuudella tuhoaisi jokaisen. Väärin. Maailma ei ole liian suuri kaatumaan. Sen kaataa joku, joka ajattelee Tosi Isosti. Voimme nimitellä häntä hulluksi, mutta nimittely ei mitään auta.

Ei auta ennustelelukaan, varsinkaan jälkikäteen. Mutta jos tästä yllättäen selviämme historiaa jatkamaan ja kirjoittamaan, mikä on opetus?

Putin ei ole itsetuhoisempi ja hullumpi kuin lukemattomat valloittajat, joiden menestys on vaihdellut sotahistorian saatossa. Eron tekee tietysti universumin mestari -leikkikalusarja.

Jollei veli venäläinen, niin joku muu oli sillä jysäyttävä absoluuttisen hulluntyön, ennemmin tai myöhemmin.

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Länsi ei ponnistellut ydinaseiden riisuntaan entisessä vihollisleirissä (paitsi Ukrainassa) saati omassaan. Se virhe oli pahempi kuin Putinin valloitusten sietäminen ja energiapolitiikka.

Rauhanliike jotenkin käpertyi 1990-2010-luvuilla.

Fokus hukkui pienten ja keskikokoisten tappotantereiden tasoitteluun. Ydinvoimalatkin nostattivat vastarintaa enemmän kuin ydinaseet. Jälkimmäisten uhasta vapautuminen ei juuri liikuttanut vapaata maailmaa. En väitä, että pasifismi taikka tarjoukset Venäjälle olisivat mitään hyödyttäneetkään, mutta noin periaatteessa, tarinamme kannalta.

Olikohan olemassa edes globaaleja ydinsodan vastaisia someilmiötä tai polvistumisia potkupallo-otteluissa.

Sori vaan siitä, syntymättömät jälkipolvet.

Kirjoittaja on historioitsija.