Chelsea Conaboy ei tunnistanut itsestään äidinvaistoa ja ryhtyi tutkimaan, mihin se oikein perustui. Lopputulos: ei oikeastaan mihinkään.

Kuva: Shutterstock

Vuonna 2015 Chelsea Conaboyn maailma oli muuttumassa. Hän saisi pian lapsen, esikoisensa. Pienen pojan.

Chelsea oli valmistautunut: Hän oli käynyt äitiysvalmennuksessa ja lukenut kaikki äitiysoppaat, jotka hän vain sattui löytämään. Samaan aikaan Chelsea luotti siihen, että lapsen synnyttyä hän kyllä tietäisi, mitä tehdä. Niinhän äidinvaisto toimi.

Mutta kun Chelsean ja hänen puolisonsa poika syntyi, varmuus ja odotetut vaistot loistivat poissaoloaan.

Niiden sijaan Chelsea oli täynnä huolta.

- Olin huolissani, että en osaisikaan huolehtia hänestä. Olin huolissani siitä, että hän ei kasvaisi tai että hän ei saisi tarpeeksi ravintoa, Chelsea luettelee kotoaan Yhdysvaltain Mainesta videopuhelun välityksellä.

- Pelkäsin, että huoleni oli ongelma. Ajattelin, että kaikki se huoli oli merkki siitä, että jokin sisälläni oli rikki ja väärin. Että olin jo alkanut epäonnistua hänen äitinään.

Chelsea Conaboy innostui tutkimaan, mihin käsitys äidinvaistosta perustuu. Kuva: YOON S. BYUN

Epämääräisessä huolessa kärvistelyn sijaan Chelsea päätti ottaa asioista selvää. Pulitzer-palkittuna terveystoimittajana hän oli tottunut etsimään tietoa tutkimuksista ja suoraan tutkijoilta.

Chelsea havaitsi, että vanhemmuuden vaikutuksia aivoihin on tutkittu jo pidemmän aikaa. Silti synnytyslaitoksella puhuttiin edelleen "ohimenevästä" hormonimyrskystä, ja varoiteltiin baby bluesista, eli synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

- Aloin tutkia erityisesti äitiyteen liittyvää ahdistusta oman huoleni kautta. Löysin pian tutkimuksia siitä, kuinka esimerkiksi ylivalppauteen ja motivaatioon liittyvät sekä merkitystä antavat osat aivoissa aktivoituvat vanhemmilla lapsen syntymän jälkeen, Chelsea kertoo.

Esimerkiksi ylivalppautta pidetään perinteisesti yhtenä äidinvaiston ominaisuuksista. Todellisuudessa kyse on muutoksesta, joka koskee kaikkia: biologisten äitien lisäksi myös isiä ja muita vanhempia.

Chelsea havaitsi, että lasten saaminen muovasi merkittävästi vanhempien aivoja. Muutoksia tapahtui vanhempien aivoissa siitä huolimatta, olivatko lapsen vanhemmat biologisia vai eivät. Muutokset tapahtuivat hieman eri tavoin, mutta lopputulokset olivat samoja.

- Kukaan ei ollut koskaan kertonut minulle siitä. Muistan toistelleeni löydöksistäni ystävillenikin! Että miettikää: aivomme ihan oikeasti muuttuvat vanhemmuuden myötä.

Chelsea päätyi kirjoittamaan aiheesta artikkelin Boston Globeen. Kirjoitus osoittautui supersuosituksi. Sitä luettiin ja jaettiin ympäriinsä enemmän kuin kukaan olisi varmasti osannut odottaa.

Chelsean virtuaaliset postilaatikot täyttyivät viesteistä äideiltä, jotka kokivat hänen ensi kertaa sanoittaneet heidän ajatuksiaan. He eivät olleetkaan epäonnistuneita vanhempina - heidän aivonsa olivat vain keskellä muutosta.

Kirjoituksensa innoittamana Chelsea laajensi näkökulmaansa. Erityisesti hän kiinnostui äidinvaiston käsitteestä - siihen kun tuntuivat kiteytyvän paljon äitiyteen liitetyistä oletuksista ja uskomuksista.

Chelsean havainnot olivat niin mullistavia, että niistä syntyi kokonainen kirja: Syyskuussa ilmestynyt Mother Brain (Henry Holt and Co.).

Pikkuruinen punarinta tilkitsee pesäänsä väsymättä mudalla ja ruoholla. Pesän tulee olla täydellinen pienille sinisille munille, joista huolehtiminen on punarinnan ensisijainen tehtävä. Kun ne syntyisivät, punarinta tietäisi tarkkaan, mitä tehdä, vaikka se ei varmasti ollut lukenut yhtäkään äitiysopasta.

Juuri eläimiin ja niiden vaistoihin luonnontieteilijä Charles Darwin (1809-1889) suuntasi katseensa muuttaessaan sukupuolen narratiivin uskonnollisesta biologiseen 1800-luvulla.

Siis Aatamista ja Eevasta evoluutioon.

Uraauurtavan teoriansa lisäksi Darwin jätti jälkeensä muutakin. Useat valheelliset oletukset, joita naisiin liitetään yhä tänäkin päivänä, ovat Darwinin peruja, Chelsea kertoo.

Darwinismin vaikutuksia feminismiin on tutkinut muun muassa antropologi Sarah Blaffer Hrdy (s.1946), jonka työhön Chelsea perehtyi laajalti myös omassa kirjassaan.

Darwin repi alas ihmisten ja eläinten välille rakennetun seinän, Chelsea sanoo. Jos ihminen oli myös eläin, sillä täytyi olla myös eläimille tyypillisiä vaistoja.

Darwin ja hänen aikansa tutkijat heijastivat omia oletuksiaan naisista jo tehtyyn tutkimukseen eläinten vaistoista. Syntyi teoria pelkoakin voimakkaammasta äidinvaistosta, joka auttaisi naista hänen suurimmassa tehtävässään: lasten hankkimisessa ja hoivaamisessa. Äidinvaistoon ohjelmoitu herkkyys ja hoivavietti tekivät siis naisista miehiä heikompia.

Teoriaa kritisoitiin varsinaiseksi mutuiluksi jo 1800-luvulla. Darwinin ajan feministeillä ei kuitenkaan tuohon aikaan ollut sosiaalista asemaa, koulutusta tai resursseja haastaa teorian takana olevia miestutkijoita.

- Olemme uskoneet äidinvaiston olevan jokin tieteellisesti todistettu juttu, vaikka se on vuosisatoja kestänyttä disinformaatiota. Sarah Blaffer Hrdya lainaten: Nämä miehet tarttuivat toiveikkaaseen ajatteluun ja tekivät siitä tiedettä, Chelsea toteaa ja jatkaa:

- Emme voi tehdä tilaa tutkitulle tieteelle, jos jatkamme näiden satujen kertomista toisillemme.

Tiede on jo vuosikymmeniä sitten kumonnut teorian siitä, että äitiys olisi jokin katkaisijan lailla toimiva vaisto. Miksi se on edelleen niin keskeisessä osassa vanhemmuutta?

Tätä Chelsea Conaboy on miettinyt paljon.

- Harha äidinvaistosta on kestänyt vuosisatoja, koska se tuntuu todelta. Me muutumme hyvin perusteellisesti vanhemmuuden myötä: Toisilla aivoissa tapahtuva muutos on nopeampi kuin toisilla, mutta kyse ei ole vaistosta.

Siksi äidinvaiston käyttäminen synonyyminä vanhemmissa tapahtuvaan muutokseen on haitallista. Kyse ei ole vaistosta, vaan pysyvästä muutoksesta vanhemman aivoissa. Muutoksesta, joka tapahtuu, oli ihminen synnyttänyt itse lapsensa tai ei.

Kuva: Shutterstock

Kyse on myös siitä, kuinka puhumme vanhemmuudesta. Keskustelu vanhemmuudesta ei rajoitu pelkästään äiteihin - se vaikuttaa myös isiin, kaikkiin sukupuoliin, työhön, tasa-arvoon, sosiaalipolitiikkaan ja aikaan, jonka käytämme lastemme kanssa ja erossa heistä.

- Äidinvaistoon pohjautuva ajattelu jättää paljon pois, sillä se samalla sisältää ajatuksen siitä, että tietyt biologiset ominaisuudet - esimerkiksi imettäminen - tekisivät hyvän vanhemman. Se ei vastaa totuutta todellisesta vanhemmuudesta tai huolenpidosta.

Chelsean mukaan valheellinen ajatus äidinvaistosta on tärkeää kumota, jotta vanhemmat saisivat tarvitsemaansa apua ja tukea. Oli kyseessä sitten esimerkiksi lapsen biologinen tai adoptoinut äiti, biologinen isä tai perhe, jossa on kaksi isää.

- Moni vanhempi jää täysin pimentoon siitä, mitä heille oikeasti tapahtuu lapsen myötä. Meidän pitäisi tukea sitä muutosta sen sijaan, että kehotamme vanhempia odottelemaan asioiden palaamista normaaliin.

Suuri rooli keskustelussa on myös miehillä, Chelsea huomauttaa.

- Olen toiveikas tästä uudesta sukupolvesta, jonka isät ovat selvästi omaksuneet roolinsa vanhempana ja lapsen hoivaajana. Sillä on merkitystä, kun tehdään vanhemmuutta koskevia päätöksiä.

Lue lisää: Eetu, 27, kertoo Instagram-tilillään perhearjesta isän näkökulmasta - eniten tykkäyksiä keräävät postaukset, joissa isällä on pinna kireällä

Kaksi vuotta esikoisensa syntymän jälkeen Chelsea ja hänen puolisonsa saivat toisen lapsensa. Kokemus oli täysin erilainen kuin ensimmäisen lapsen kohdalla, vaikka tunteet olivat aluksi kovin samanlaisia: epävarmuutta huomion jakamisesta, toisen lapsen tarpeista ja voinnista.

Silti Chelsea ei enää pelännyt epäonnistuvansa äitinä.

- Vakuutuin tieteestä. Vakuutuin siitä, että en ollutkaan rikki. Pystyin luottamaan itseeni ja siihen, että kokemani huoli ei ollut enää vaistoni puuttumista, vaan aivojeni muutosta uuteen, loppuelämäni rooliin, Chelsea sanoo ja pitää pienen tauon.

- Meitä ei ole ohjelmoitu tähän rooliin, siis vanhemmuuteen. Meidän täytyy kasvaa siihen.