Sinne meni. Viimeinen sotakorvausjuna lähti Neuvostoliittoon Vainikkalan asemalta syyskuun 19. päivänä 1952. Kuva: Sanoman arkisto

Suomi vapautui sotakorvausten ikeestä 70 vuotta sitten. Nykyrahassa sotakorvausten arvo olisi karkeasti arvioiden noin viisi miljardia euroa.

Ennen kuin pääministeri Urho Kekkonen nousi Messuhallin lavalle, Helsingin työväen mieskuoro esitti kappaleen "Elon taisto" ja Sibeliuksen sävellyksen "Isänmaalle".

Kekkosen ydinsanoma oli yksinkertainen.

-?Me emme ota sotakorvausten loppuunsaattamista erikoisena sankaritekona. Se on tosin ollut vaativa voimainponnistus, mutta meidän kannaltamme luonnollinen asia, koska rauhan saamiseksi olimme siihen sitoutuneet, pääministeri sanoi.

Paikalla oli Neuvostoliiton valtuuskunta. Elettiin jo aikaa, jona sellaisen kuullen puhuttiin rutiininomaisesti korulauseita kansojen ystävyydestä. Kekkonen oli tässä ylipappi.

Mutta 23. syyskuuta 1952 Messuhallissa ei esitetty vain neuvostoystävyyden litaniaa. Kansakunnan rinnalta vierähtäisi kivi.

Sotakorvausten päättymistä juhlittiin Helsingin Messuhallissa 23. syyskuuta 1952. Eturivissä mm. presidentti J. K.Paasikivi (2. oik.), eduskunnan puhemies K.A. Fagerholm (3. oik.) ja pääministeri Urho Kekkonen (4. oik). Kuva: Lehtikuva

Jo muutama päivä aikaisemmin viimeinen sotakorvausjuna oli ylittänyt Neuvostoliiton rajan. Nyt sotakorvausten loppumista juhlittiin virallisesti.

Kahdeksan vuoden ajan suuri osa suomalaisista oli kokenut Suomen maksavan korvausta sodista, joiden alkusyy oli Neuvostoliiton hyökkäyksessä vuonna 1939.

-?Ne tuntuivat katkerilta, kun oli jo menetetty ihmishenkiä, koteja ja alueita, sanoo apulaisprofessori Markku Jokisipilä.

Syksyllä 1944 välirauhansopimuksessa Suomi sitoutui maksamaan 300 miljoonan dollarin arvoiset korvaukset kuudessa vuodessa. Muitakin vaatimuksia oli kuten Suomessa olevan saksalaisen omaisuuden luovuttaminen.

Pirullisuus oli siinä, että Neuvostoliitto vaati, että käytettäisiin dollarina arvoa vuonna 1938, ennen sotaa. Tämän laskettiin vastaavan noin kaksikertaista määrää vuoden 1944 dollareita.

Kapearaidevetureita toimitettiin sotakorvauksena yhteensä 728 kappaletta. Kuva: Sanoman arkisto

Neuvostoliiton valvontakomission päällikkö Andrei Zhadanov selitti kärsivällisesti suomalaisille, että kyseessä oli "vain vero", joka nyt pitäisi sodan vuoksi maksaa. Zhadanov oli tottunut siihen, että häntä toteltiin. Zhadanov oli Stalinin lähimpiä miehiä, josta huhuttiin jopa tämä seuraajaa.

Valvontakomissio majaili hotelli Tornissa. Siitä tuli Helsingin pelätyin osoite.

Sotakorvausten toimitusta johtamaan perustettiin Suomessa Soteva, Sotakorvausteollisuuden valtuuskunta. Sotevan apulaispäällikkö Ilmari Harki muisteli ensi vierailuaan neuvostovallan Tornissa:

"Saapuminen neuvottelupaikalle oli jo elämys sinänsä. Ulko-ovella oli vastassa aseistettu venäläinen sotilasvartio ja oven avaaminen vaati todellista rohkeutta, koska etikettiä emme tunteneet."

Tapaaminen järjestettiin alakerran aulassa, samassa paikassa, johon myöhemmin perustettiin Tornin kuulu American Bar.

Sotakorvausten vaatimuslistalla oli kaikkiaan 52?500 sähkömoottoria. Kuvassa Strömbergin Pitäjänmäen-tehtaalla valmistuneen viimeisen erän siirrettävää sähkögeneraattoria tarkastavat etualalla asentajat Järvinen ja Andersson sekä heidän takanaan venäläinen insinööri Nikulin. Kuva: Sanoman Arkisto

Suomalaisia neuvottelijoita koeteltiin. Miesten otsille nousi hiki ja niskoja punoitti. Nyrkkiä puristeltiin taskussa.

Harkin mukaan "vastapuolen nopeus ja kategorisuus" yllätti suomalaiset. Neuvostoliitto vaati heti suomalaisten kauppa-alusten luovutuksia. Kauppalaivasto kärsi jo sodan menetyksistä. Yhteyden länteen vaikeutuisivat entisestään. Monelle merikarhulle tutun laivan menetys oli katkera.

Kun vanhoja laivoja olisi saatu, Neuvostoliitto halusi uusia. Lopulta erilaisia aluksia toimitettiin yli 500. Vetureita Neuvostoliitto halusi lähes 600. Sähkömoottoreita se tarvitsi 50?000. Kokonaisia tehtaita toimitettiin 30. Suomalaisia puutaloja haluttiin uusiksi neuvostokodeiksi ja datshoiksi.

Neuvostoliiton tarpeet olivat todellisia. Sen länsiosat olivat tuhoutuneet saksalaisten hyökkäyksessä. Tehtaat, kaupungit ja kylät olivat rauniona. Nälänhätä uhkasi.

Viimeisen, 18. syyskuuta 1952 lähteneen sotakorvausjunan lastia pantiin tullin kirjoihin ja kansiin Vainikkalan asemalla. Kuva: Lehtikuva Oy

Suomessa maan infrastruktuuri oli kärsinyt vain vähän, koska armeijat eivät olleet marssineet edestakaisin maan yli. Stalin tarvitsi Suomen sotakorvaustuotteita välttämättä. Hän oli valmis hillitsemään suomalaisten kommunistien kumous- ja lakkointoa, jotta toimitukset eivät häiriintyisi.

Vuosina 1945-1949 sotakorvauksiin käytettiin 5-6 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta, vuosina 19501-?952 noin kaksi prosenttia.

Neuvostoliitto antoi korvauksille lisäaikaa pari vuotta ja leikkasi korvausmäärää 227 miljoonaan vuoden 1938 dollariin. Laskentatavasta riippuen toimitettujen tuotteiden todellinen arvo toimitusvuosien rahan arvon mukaan oli 440-550 miljoonaa dollaria.

Kaikkea koordinoiva Soteva käytti Suomen taloudessa ennen näkemätöntä valtaa.

"Soteva jää valtionhallintomme historiaan varmasti yhtenä oudoimmista ja kiistatta myös tuloksekkaimmista instituutioista. Se edusti valtiota, mutta toimi käytännössä täysin muusta valtiokoneistosta irrallaan ja valtuuksin, joiden laajuus pelkästään paperilla tarkastellen hirvittää vieläkin", Ilmari Harki kirjoitti vuonna 1971.

Propuskat kunnossa. Konduktööri Erkki Olkinuora saa junanlähettäjä Aune Anttolaiselta lupalapun lähteä viemään viimeistä sotakorvausjunaa rajan yli. Kuva: Lehtikuva

Professori Henrik Meinander ei usko, että uutinen sotakorvauksista oli suomalaisten päällimmäinen huoli vuonna 1944.

-?Silloin oli monta asiaa: evakuointi, armeijan kotiuttaminen ja Lapin sota käynnissä, Meinander sanoo.

-?Sotien jälkeen oli valtava "babyboom". Voi arvata, mistä kodeissa oikeasti puhuttiin.

Sotakorvaukset olivat valtava uhraus Suomelta, mutta toisaalta ne tarjosivat osaltaan työtä kiireisen jälleen rakennuksen maassa. Pelättyä yhteiskuntaa horjuttavaa suurtyöttömyyttä ei koettu.

Meinanderin mielestä heti sodanjälkeistä Suomea ei kannata verrata muihin Pohjoismaihin.

-?Parempi verrokki on Itä-Euroopan maiden kohtalo. Suomi menetti sodissa lähes 100?000 miestä, mutta vältti sen.

Itä-Euroopan yli armeijat marssivat. Neuvostoliitto pystytti niihin yksipuoluediktatuureja. Muut poliittiset voimat tuhottiin armotta. Vuosikymmenten mittaan uusien sosialististen maiden taloudet osoittautuivat tehottomiksi.

Sotakorvauksena toimitettiin Neuvostoliittoon ainakin 90 puista kolmimastoista kuunarina. Kuva: Sanoman arkisto

Suomea Puna-armeija ei miehittänyt. Stalinin ulkoministeri Vjatsheslav Molotov totesi myöhemmin, että tämä oli hyvä, koska hankalasta Suomesta olisi vain tullut vuotava haava Neuvostoliiton imperiumin kylkeen.

Suomen tie oli helpompi kuin miehitettyjen maiden. Sitä ei vain vielä tiedetty.

-?Puolueissa keskustasta oikealle pelättiin, että sotakorvaukset ovat Stalinin Troijan hevonen Suomen alistamiseksi, Markku Jokisipilä sanoo.

Vuonna 2014 käytiin pientä huomiotakin herättänyt väittely sotakorvauksien merkityksestä Suomen taloudelle. Perinteinen käsitys oli, että ne auttoivat varsinkin Suomen telakka- ja metalliteollisuuden kehitystä.

Talousvaikuttaja Björn Wahlroos kirjoitti artikkelin, jossa hän kysyi "onko todellakin uskottavaa, että kommunistinen diktatuuri ohjasi maamme elinkeinoelämä kehitystä paremmin kuin mihin se olisi itse pystynyt?"

Wahlroosin mukaan sotakorvauksiksi tuotetut tarvikkeet olisi voitu myydä länteenkin. Tosin jo samassa artikkelikokoelmassa nyt jo edesmennyt professori Pekka Sutela totesi, että Suomen korkeat tuotantokustannukset olisivat ehkä estäneet länteen myymisen.

Myöhemmin professori Markku Kuisma lyttäsi Wahlroosin päättelyn vielä tylymmin.

-?Tietysti voi sanoa, että olisi pitänyt jättää sotakorvaukset maksamatta, mutta sitten olisi pitänyt jättää sodat käymättä. Ja sitten voi yhtä hyvin sanoa, että lehmä lentäisi, jos sillä olisi siivet, Kuisma sanoi vuonna 2015.

Sotakorvausten merkitystä "Suomen metalliteollisuuden luojana" on nykytutkimuksen valossa liioiteltu. Kiistämättä sotakorvaukset kuitenkin vauhdittavat alan kehitystä Suomessa. Kuva: Finlandia Kuva Oy

Kiista aiheesta jatkuu.

-?Taloushistorioitsijat käyvät tästä väittelyä. On kaksi täysin vastakkaista kantaa, Markku Jokisipilä sanoo.

Koska talous ei ole Jokisipilän historiansarka, hän ei ota asiaan kantaa. Jokisipilä kuitenkin arvelee, että ilman Neuvostoliiton painetta teollisuuden uudelleen organisoiminen olisi voinut jäädä tekemättä.

Henrik Meinanderin mielestä yksin sotakorvauksien seuraukseksi ei voi laskea ainakaan metalliteollisuuden laajenemista. Se alkoi jo 1930-luvulla, jolloin levikkiä lisäsi Euroopan valmistautuminen sotaan. Myöhemmin merkitystä oli myös lännestä tulleella rahoituksella. Meinanderin mielestä yhtä lähtöpistettä ei voi asettaa.

-?Se oli pitkä startti, hän sanoo.

Näkyvä ilmoitus sotakorvauksesta kiinnitetään vaunun oveen. Lyhenne Soteva tuli sanoista Sotakorvausteollisuuden valtuuskunta. Kuva: Sanoman arkisto

Meinanderin mielestä sodanjälkeisen ajan suuri murros tapahtui vuosina 1951-1953. Paljon tapahtui.

-?Vuonna 1951 kuoli Mannerheim. Vuonna 1952 pidettiin Helsingin olympialaiset ja sotakorvaukset päättyivät. Vuonna 1953 kuoli Stalin, Meinander luettelee.

Olympiavieraille haluttiin tarjota parasta ja sodanjälkeinen säännöstely alkoi muutenkin helpottaa.

Jokisipilä lisää listaan vielä yhden suomalaisille tärkeän aisan.

-?Vuonna 1952 valittiin Armi Kuusela Miss Universumiksi. Se vuosi oli henkinen käännekohta.

Talouden kehitykseen vaikutti jälleen sota, nyt kaukainen. Korean sota imi ihmishenkien lisäksi materiaaleja. Suomen vientikin meni kaupaksi.

Sotakorvausten käynnistämä neuvostokauppakaan ei ollut merkityksetöntä. Se tasapainotti länsikaupan vaihtelevia markkinoita.

Hyvinvointi-Suomi teki tuloaan. Sodan painajaisia näkivät yhä harvemmat. Mutta sotakorvauksia telakoilla ja konepajoilla toteuttaneet muistaisivat senkin ajan aina.

Lähteet: Ilmari Harki: Sotakorvausten aika. Pekka Visuri: Paasikiven aika. Antero Holmila ja Simo Mikkonen: Suomi-Sodan jälkeen. Hannu Rautkallio (toim.): Suomen sotakorvaukset. HS/IS arkisto.

Sotakorvausproomuja hinataan kohti uusia kotisatamia. Kuva: Kauno Peltola, Helios Oy

Suomi määrättiin Moskovan rauhanneuvotteluissa maksamaan Neuvostoliitolle sotakorvauksia 300 miljoonaa Yhdysvaltain kultadollaria vuoden 1983 kultadollarin kurssin mukaan.

Nykyrahassa sotakorvausten arvo olisi karkean arvion mukaan noin viisi miljardia euroa.

Korvaukset sovittiin toimitettaviksi tavarana, ei rahana.

Suomesta vietiin Neuvostoliitoon mm. 535 alusta, niistä 90 oli puisia purjekuunareita.

Sähkömoottoreita toimitettiin 52 500 kappaletta.

Täydellisiä tehdaskomplekseja voimalaitoksineen valmistui 30.

Kapearaidevetureita vietiin 728 kappaletta, niistä PT-4-malli on maailman valmistetuin kapearaidehöyryveturi. Niitä tehtiin 525 kappaletta.

Suomalaiset talotehtaan toimittavat valmiita puutalopaketteja kaikkialle Neuvostoliittoon ja myös muihin sosialistiblokin maihin.

Vuosina 1945-49 sotakorvauksiin meni 15-16 prosenttia kaikista valtion menoista. Vielä 1950-52 osuus oli 5-7 prosenttia.

Kaikkiaan Neuvostoliittoon toimitettiin tavaraa 340 000 junanvaunullista. Jos kaikki vaunut olisivat olleet peräkkäin, letka olisi ollut 3 600 kilometriä pitkä, yli kolme kertaa Hangosta Nuorgamiin linnuntietä.

Viimeinen sotakorvausjuna ylitti rajan Vainikkalassa 18.9 1952.