Kun Eerik Lukkari pelasi ensimmäisiä virallisia otteluita teininä, lestadiolaisuudesta sai kuulla.

27-vuotias Eerik Lukkari kasvoi lestadiolaisena ja on SM-sarjatason salibandypelaaja.

Yhdistelmä, joka ei kuulosta mahdolliselta.

Eikä se sitä olekaan.

Siksi hän teki ratkaisun, jota moni tavoitteellisesta urheilusta kiinnostunut lestadiolaisnuori on harkinnut, mutta ei ole uskaltanut. Erosi uskostaan. Urheilu vei.

Pelaaminen tuntui jo nuorena luontevalta, uskonyhteisön tiukat normit eivät.

-?Urheilu oli suurin syy, miksi en ole enää lestadiolainen, Lukkari sanoo.

Tiettyä hetkeä lestadiolaisuudesta irtautumiselle hän ei osaa nimetä. Uskon voi kieltää teoilla.

-?Kun lähti pelaamaan, se oli näkyvää eikä tarvinnut enää selitellä kenellekään, että en ole enää lestadiolainen, Lukkari sanoo erottuvalla Oulun murteella.

Porista takaisin pohjoiseen muuttanut Lukkari on kotoisin Oulun kupeesta Haukiputaalta. Hän on seitsemänlapsisen vanhoillislestadiolaisen perheen vanhin lapsi.

Nuorempana jääkiekkoharrastuksesta haaveillut Lukkari innostui salibandysta yläasteella. Koulun liikunnanopettaja oli paikallinen lajivaikuttaja, jonka ansiosta moni nuori innostui reikäpallosta.

Ensimmäisen virallisen salibandyottelunsa Lukkari pelasi 17-vuotiaana, kymmenen vuotta sitten. Salibandyseura Rankkoihin Ankkoihin kerättiin B-juniorijoukkue, jonka pelaajista valtaosa oli vanhoillislestadiolaisista perheistä. Joukkue eteni aina SM-sarjaan asti.

-?Totta kai kaikki tiesivät, että oltiin lestadiolaisia ja siitä sai kentillä kuulla aina Etelä-Suomea myöden. Sitä ei silloin niin ajatellut. Haluttiin vaan mennä pelaamaan ja näyttämään, että osataan, Lukkari muistelee.

Kuva: Ville Honkonen

Lukkarin oma perhe, jonka kanssa hän on edelleen läheisissä väleissä, ei harannut vastaan. Palo pelaamiseen oli niin kova.

Lähipiirin ulkopuolella, kilpaurheiluun kielteisesti suhtautuneessa vanhoillisessa uskonyhteisössä teinipoikien harrastusta kuitenkin paheksuttiin.

-?Tutuilta ja vanhemmilta ihmisiltä tuli joissakin yhteyksissä kyseenalaistamista, että onko tuo ihan soveliasta. Eikö se pihapiirissä ja koulun saleissa pelaaminen riitä? Ne jotka kyselivät, pelkäsivät, että pojat joutuvat helvettiin, kun lähtivät tavoittelemaan maita, mantuja ja mammonaa, Lukkari muistelee.

-?En henkilökohtaisesti ymmärrä noita ajatuksia, enkä ymmärtänyt silloinkaan.

Myös pyhäpäivinä (sunnuntaisin) pelaamista ihmeteltiin. Lukkari sanookin, että moni innokas lestadiolaispoika jäi rannalle.

-?Todellakin jäi, hän hymähtää.

-?Ja on jäänyt kautta historian. Sellaisiakin, jotka ei myönnä että intoa oli, mutta ei vaan uskallusta.

Lukkari kertoo tienneensä aina, ettei tulisi kuulumaan uskonyhteisöön enää aikuisena.

Häntä hämmensi jo nuorena ristiriita omakohtaisen uskon ja syntiseksi mielletyn kilpaurheilun kieltämisen välillä. Omassa päässään Lukkari ei kokenut arvoristiriitaa.

-?Jos sanotaan että usko on omakohtainen asia, niin kai sählyäkin sitten saa pelata. En tiedä, mikä on se perimmäinen syy, mutta niin se vaan on ollut. Tuskin kovin moni muukaan osaa antaa siihen vastausta.

Lukkari puhuu lestadiolaisuudesta avoimesti, mutta myös sanojaan punniten. Vaikka hän kyseenalaisti yhteisön tiukkoja normeja jo nuorena, katkeruutta ei ole jäänyt.

-?Sain hyvät arvot. Kaikista tärkein asia oli se, kun oli paljon kavereita. Siksi sählyn pelaaminenkin oli niin mukavaa. Isoja perheitä, paljon lapsia ja saman ikäisiä tyyppejä. Sieltä on vieläkin suurin osa kavereista.

Kuva: Veera Korhonen

Viime kaudella Porin Karhuissa salibandyliigaa pelannut, mutta tulevaksi kaudeksi Limingan Niittomiehiin toiseksi korkeimmalle sarjatasolle palannut Lukkari pohtii, että kilpajoukkueeseen olisi voinut liittyä aiemminkin.

Joukkueessa toimimisen normit ja pelitavat olivat aluksi hepreaa. Toisaalta lestadiolaisten pihapelit olivat sellaisia, joista nykypäivän liikuntatieteilijät saavat enää haaveilla. Pelikavereista ei ollut koskaan pulaa.

- Olen saanut?koko nuoruuden pelailla isolla kaveriporukalla. Siksi kai niitä (lestadiolaisia) on niin paljon, jotka ovat hyviä urheilussa, Lukkari pohtii.

Hän jatkaa ajatusta isommalle kehälle. Luontaista palloilulahjakkuutta hän on nähnyt lestadiolaisyhteisössä yllin kyllin. Huipputason kilpaurheilijoita on silti harvakseltaan.

-?Jostakin kai se kertoo. Miksi urhonissilöitä ei ole enemmän? Lukkari kysyy viitaten Huuhkajien keskikenttäpelaajaan, jonka lestadiolaistaustaa käsiteltiin HS:n laajassa henkilöjutussa viime syksynä.

Yhtäkään lestadiolaisyhteisössä varttunutta liigatason jääkiekkoilijaa hän ei tiedä, vaikka pipolätkää on hakattu vähintään yhtä tiuhaan kuin reikäpalloa.

Kuva: Ville Honkonen

Suomessa arvioidaan olevan noin satatuhatta vanhoillislestadiolaista. Heistä merkittävä osa asuu juuri Oulun seudulla. Alunperin lestadiolaispojat tulivat Oulun salibandykentille pelailemaan hallisarjaa omissa joukkueissaan.

Sittemmin joukkueita siirtyi aladivareihin, joista lahjakkaimpia poikia poimittiin aina pääsarjatasolle asti. Tänä päivänä lestadiolaisperheiden poikia pelaa jo alueen mahtiseurana tunnetun OLS:n juniorijoukkueissa.

Lukkarista tuntuu nykyään nurinkuriselta edes pohtia, että hän joutui aikanaan puntaroimaan niin paljon, mitä muut salibandyharrastuksesta ajattelivat. Tänä päivänä lestadiolaisten - uskoa yhä tunnustavien tai yhteisöstä irtautuneiden - liittyminen salibandyjoukkueeseen ei ole enää mikään juttu, Lukkari sanoo.

-?Mutta silloin se joukkueessa pelaaminen tuntui kaukaiselta. Ikään kuin olisi pitänyt mennä Jumalan selän taakse, hän toteaa ja huokaisee syvään.

Esimerkin voimaa ei sovi vähätellä, mutta enemminkin Lukkari näkee, että uskonlahkon suopeampi asenne kilpaurheilua kohtaan johtuu yhteiskunnallisesta muutoksesta.

-?Maailma muuttuu kokoajan suvaitsevampaan suuntaan. Vanhoillisista ja konservatiivisista jutuista poistuu terävimmät kulmat. Se näkyy lestadiolaisuudessakin.

Lukkari pohtii, mikä pointti on kieltää aiemmin kirotut television katselu ja musiikin kuuntelu älylaitteiden kyllästämässä maailmassa.

-?Hekin ovat vihdoin tajunneet, että pojat pysyvät paremmin uskossa kilpakentillä kuin Valkean ovilla notkuessa viikonloppuisin, Lukkari tuumaa viitaten oululaiseen kauppakeskukseen.

Silti lestadiolaisuudesta julkisesti puhuminen on edelleen hankalaa herätysliikkeestä etääntyneillekin urheilijoille. Lukkari ei ajatusta ymmärrä.

-?Ajattelen, että meillä kaikilla on oma historiamme. Siitä pitää olla ylpeä ja pystyä puhumaan. Kaikki saa olla siitä mieltä, mitä haluaa, mutta ei siinä mitään hävettävää.

-?Siellä on niin paljon hyvääkin, jos urheilua miettii.