Suomen talouskunto on heikompi ja valtiokin velkaisempi olisi hyväksi. Mutta valtion velkaantuminen on talousanemian seuraus eikä syy, kirjoittaa erikoistoimittaja Jan Hurri.

Valtion ensi vuoden budjetti perustuu niin suurelta osin velkaan, että valtiontalous näyttää jo haastavan talouden painovoimaa. Kuva: Markku Ulander / Lehtikuva

Suomen julkinen talous on velkaantunut sellaista vauhtia ja velkamäärä paisunut niin hirmuisiin lukemiin, että kylmähermoistakin alkaa jo hirvittää.

Julkisen talouden piikkiin on kertynyt runsaan kymmenen viime vuoden kuluessa pyörein luvuin satakunta miljardia euroa lisää velkaa.

Kaikkiaan puhe on jo lähemmäs 170 miljardin euron veloista, kun samaan piikkiin lasketaan valtion, kuntien ja niin sanottujen sosiaalirahastojen eli koko julkisen talouden velat.

Moista hirviösummaa ei voi millään verukkeella vähätellä tai selitellä pois vakavien taloushaasteiden päiväjärjestyksestä. Se ei ole tämänkään kommentin tarkoitus.

Selittelyn tai vähättelyn sijaan tässä on tarkoitus palauttaa mieleen, että niin hirmuisia kuin velkaluvut ovatkin, Suomen talouden ja julkisen talouden kuntoon vaikuttaa iso joukko muitakin muuttujia kuin velka.

Ja että osa noista muista muuttujista on tärkeämpiä kuin valtion velkaisuus.

Toki julkisen talouden velkaisuus voi itsessäänkin muuttua vaikeaksi ongelmaksi, jos rahoittajien luottamus Suomen velanhoitokykyyn tai -haluun jostakin syystä sattuisi äkisti murenemaan.

Mutta tällaisesta luottamuksen murenemisesta ei näy muualla merkkejä kuin aika ajoin kiihtyvän kotimaisen velkakeskustelun tuohtumuksessa.

Maailman velkaisten valtioiden joukossa Suomi on edelleen yksi maailman suhteellisen vähälukuisista ja -velkaisista luottomaista eikä suinkaan rahoittajien karttama riskimaa.

Suomen vakavin taloushuoli ei ole valtion velkaisuus tai edes julkisen velan hurja kasvuvauhti vaan kansantalouden krooniseksi vähitellen jumittunut kasvuanemia.

Suomen talouskasvu on jo pitkälti toistakymmentä vuotta eli finanssi- ja eurokriisistä lähtien ollut enimmäkseen heikkoa tai olematonta.

Talouden "hukattu vuosikymmen" on kestänyt pian 15 vuotta, ja sen mittaan on koettu kolme taantumaakin, joiden aikana talous supistui eikä vain lakannut kasvamasta.

Kansantalouden kokonaisuutta mittaava bruttokansantuote on nyt suurin piirtein yhtä suuri kuin se oli vuonna 2007. Talous on toisin sanoen jo pitkän aikaa polkenut paikoillaan samaan aikaan kuin velkaa on kertynyt lisää.

Talouskasvun puute on se Suomen varsinainen ongelma, jonka takia julkinenkin talous velkaantuu - ja jonka takia valtion velkaisuuden suhdeluvut paisuvat pelottavaa tahtia.

Kun velkamäärä kasvaa mutta kansantalous ei, tai kun velkaa kertyy lisää kovempaa tahtia kuin talous kasvaa, velkaisuuden suhdeluku kasvaa automaattisesti.

Suomen julkisen talouden velkaisuus oli velan bkt-suhteella mitaten 15 vuotta sitten vain vähän yli 30 prosenttia, mutta viime vuonna jo vähän yli 60 prosenttia suhteessa kunkin tilastovuoden bkt:n arvoon.

Eikä siinä vielä kaikki, sillä tänä ja ensi vuonna velkaisuuden suhdeluku kasvaa vielä suuremmaksi.

Julkista velkaa kertyy paraikaa lisää esimerkiksi puolustus- ja energiamenojen paisumisesta - ja siitä, että Suomen ja muun euroalueen talous näyttää painuvan piakkoin ainakin lyhytaikaiseen talvitaantumaan.

Julkista velkaa kertyy paraikaa lisää samaan tapaan kuin on käynyt tähänkin asti.

Osa velkamäärän kasvusta on johtunut - ja johtuu - vuorollaan vallassa olleiden hallitusten aktiivisista talouspoliittisista valinnoista, mutta isohko osa velasta on kertynyt - ja kertyy - julkisen talouden piikkiin automaattisesti.

Totuttua heikomman talouskasvun ja varsinkin taantuman oloissa julkiset menot kasvavat ja tulot supistuvat automaattisesti, kun työttömyyskorvausten kaltaiset lakisääteiset menot kasvavat samaan aikaan kuin verotulot supistuvat.

Näiden niin sanottujen julkisen talouden automaattisten joustojen lisäksi hallitukset ovat vuoron perään kasvattaneet julkista velkaantumista omilla aktiivisilla päätöksillään, joista osa on tosin pyrkinyt vähentämään velkaantumista.

Eurokriisin vuosina kymmenkunta vuotta sitten vallassa olleet hallitukset yrittivät silloisten EU-oppien ja talouspolitiikan vastuullisuusharhan ja -myytin mukaisesti estää julkista velkaantumista kiristämällä julkista talousvyötä jopa kesken muutenkin vaikean talouskriisin.

Vyönkiristysten vaikutukset olivat johdonmukaisia mutta surkeita - ja tasan vastakkaisia kuin oli tarkoitus.

Kesken talouskriisin toteen pannut julkisen talouden kiristykset pitkittivät ja pahensivat kriisiä ja supistivat kansantaloutta enemmän kuin julkisen talouden alijäämiä, ja siksi julkinen velkaantuminen voimistui eikä supistunut.

Tämänkertainen hallitus on vuorostaan kerryttänyt valtiolle lisää velkaa julkista talousvyötä varta vasten höllentävillä päätöksillään - eli tarkoituksella eikä vahingossa.

Viimeaikaisessa velkakeskustelussa "holtittomaksi" moitittu valtion velkaantuminen on herättänyt tuohtumustakin, mutta se lienee silti pienempi paha kuin talouspolitiikan äkkijarrutus olisi.

Viime vuosien budjetteja on rasittanut kriisi toisensa perään, mutta näissä viime kriiseissä julkista velkaa on kertynyt lisää kriisejä lievittävistä eikä niitä pahentavista talouspolitiikan linjauksista.

Velkaa on kertynyt lisää hirmuiset määrät, mutta hirmuisia ovat olleet myös päälle kaatuneet koettelemukset, ensin vuosikymmeniin ankarin pandemia ja siitä leimahtanut talouden koronakooma ja heti perään Venäjän hyökkäyssodan ja siitä kärjistyneen energiakriisin koettelemukset jättimäisine kustannuksineen.

Tällaisissa talouskriiseissä tappioita syntyy takuuvarmasti, eikä minkään lajin talouspolitiikka mahda sille mitään.

Mutta siihen talouspolitiikan valinnat vaikuttavat, kuinka paljon ja kenen piikkiin tappioita kertyy - ja onko tappioita kärsittävä saman tien vai vasta ajan mittaan talouden toivon mukaan jo toivuttua.

Kriisitoimet keventävät kansalaisten ja yritysten tappioita siirtäen niitä julkiseen piikkiin, ja siitä hyvästä kansantalous selviää näistä kriiseistä todennäköisesti vähäisemmin vaurioin kuin kävi eurokriisin vyönkiristysten jälkeen.

Kriisitoimet kriisitoimien perään kerryttävät toki valtion piikkiin velkaa velan päälle, mutta velkaantumista muka estävät vyönkiristykset voimistaisivat velkaantumista vielä enemmän - niin kuin kävi eurokriisin "hoidossa".

Velkajarrutuksen tarkoitusta vastaan kääntyvät tahattomat haittavaikutukset ovat hyvä syy välttää liiallista velkaan keskittymistä ja tukahduttaa tuohtumusta.

Jos velkatuohtumus johtaa talouspolitiikan äkkijarrutukseen, siitä koituisi taas melkoisen varmasti enemmän ja kalliimpaa vahinkoa kuin isostakaan velkamäärästä.

Valtion ja muun julkisen talouden velkaantumista on helpompi paheksua kuin osoittaa uskottavia keinoja sen välttämiseksi.

Samoin julkisen talouden menojen ja tulojen tasapainottamista on helpompi vaatia velkaantumisen kuin taikaiskusta taittavaksi keinoksi kuin luetella tarkalleen tuon tapainotuksen toteen panevat toimet seurauksineen.

Tasapainotempun vaatiminen muuttuu samalla hetkellä vaikeaksi, kun havaitaan ja hyväksytään, että kaikki toimet julkisten tulojen kasvattamiseksi tai menojen supistamiseksi synnyttävät yleensä vastakkaisia vaikutuksia kansantalouden muihin osiin, kuten kotitalouksien ja yritysten yksityiseen talouteen.

Julkisen talouden ali- tai ylijäämä on omanlaisensa peilikuva yksityisen (ja ulkoisen) talouden yli- tai alijäämästä, ja tässä julkisen, yksityisen ja ulkoisen talouden kolmiodraamassa mukautujan osa jää yleensä julkiselle taloudelle.

Äkkiyritys julkisen talouden tasapainottamiseksi esimerkiksi julkisia menoja leikkaamalla olisi kuin yllättävä palleaisku kansantaloudelle, sillä se tarkoittaisi ainakin yhtä suurta yksityisten tulojen supistumista.

Samoin julkisen velkaantumisen taittaminen verotusta äkisti kiristämällä vetäisi taloudesta suunnilleen saman verran pois kysyntää ja investointeja kuin se kerryttäisi lisää verotuloja.

Tuollaisten äkkikäänteiden jälkeen julkisen talouden tasapaino näyttäisi ehkä hetkeksi kohenevan ennen kuin haittavaikutukset alkaisivat heikentää ensin kansantalouden kuntomittareita - ja heti perään julkisen talouden velkaisuusmittareita.

Velkaantuminen ei ole Suomen valtion suurin taloushuoli edes nyt, kun korot ovat kohonneet aiemmin oletettua enemmän ja nopeammin.

Kun velkamäärä kasvaa ja korot kohoavat samaan aikaan, se tietää vääjäämättä julkisen velkarahoituksen kallistumista entistä kalliimmaksi, siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Mutta edes korkojen kohoaminen ei horjuta julkisen talouden kokonaisuutta - johon vaikuttaa edelleen suuri määrä muitakin muuttujia kuin edes velkamäärä ja korkojen kohoaminen yhdessä.

Yksi tärkeä muu muuttuja on korkoja entistä korkeammalle ajava inflaatio eli kuluttajahintojen kohoaminen, jolla on suuria epäsuoria vaikutuksia julkiseen talouteen.

Korkokulujen kasvamista säikkyessä voi jäädä huomaamatta, että inflaation monenlaiset vaikutukset kasvattavat paraikaakin valtion verotuloja ehkä jopa enemmän kuin korkojen kohoaminen kasvattaa valtion velanhoitokuluja.

Samoin voi jäädä huomaamatta, että vaikka valtion velastaan maksamat nimelliskorot ovat kohonneet, on valtiovelan reaalinen korkorasitus kutistunut sitäkin enemmän.

Valtion pitkäaikaisen velan nimellinen markkinakorko on lyhyen ajan kuluessa kohonnut noin nollasta prosentista kahden prosentin paikkeille. Samaan aikaan vuotuinen inflaatiovauhti on kiihtynyt vain vähän yli nollasta prosentista kahdeksaan prosenttiin ja ylikin.

Valtionvelan reaalinen korkorasitus on kutistunut karkeasti laskien nollan prosentin tuntumasta miinus kuuden prosentin paikkeille. Samaa tahtia kutistuu koko velkamäärän reaaliarvo.

Edes korkojen nimellinen kohoaminen ei ole Suomen julkiselle taloudelle yksiselitteisesti haitaksi, sillä Suomen julkisella taloudella on eläkelaitokset ja muut sosiaaliturvarahastot mukaan luettuna enemmän varoja kuin velkaa.

Kun varoista vähennetään velat, Suomen julkisen talouden nettoasema on tuntuvasti plussan eli saamapuolella, joten korkojen kohoaminen voi jopa kohentaa koko julkisen talouden tasapainoa.

Yksistään julkiseen talouteen luettavia eläkevaroja on koossa runsaammin kuin koko muulla julkisella taloudella on velkaa.

Ainakin periaatteessa korkojen kohoaminen kasvattaa esimerkiksi eläkevastuiden katteena olevien varojen tuotto-odotusta ja supistaa kattamattomienkin eläkevastuiden nykyarvoa.

Tästäkin velka-ahdistusta kenties lieventävästä huomiosta huolimatta on toki selvä, että julkisen tai sen puoleen muunkaan velan määrä ei voi kuin aikansa kasvaa kovempaa vauhtia kuin talous eli velanhoitokyky kasvaa.

Ennen pitkää talouden ja velan epäsuhtainen kasvutahti on pakko tasoittaa - tai se tasoittuu jonkin velkakriisin kaltaisen onnettomuuden kovakouraisin ottein.

Mutta koska taloutta on vaikea puskea kasvuun julkista velkaa väkisin leikkaamalla, ehkä olisi parempi yrittää hillitä velkaantumista taloutta kasvattamalla.