Anne-Maarit Koivuniemi annettiin lapsena lehti-ilmoituksella toiseen perheeseen. Hän on etsinyt omia juuriaan pitkään. Elokuussa hän pääsi vihdoin vierailemaan Jyväskylässä tilalla, josta hänen isoäitinsä on kotoisin. Kuva: Petteri Kivimäki, Lehtileikkeet

Anne-Maarit Koivuniemi annettiin lapsena lehti-ilmoituksella toiseen perheeseen. Menneisyydestään hän ei vuosiin saanut kuulla mitään. Vaikenemisen kulttuuri traumatisoi ja teki hänestä läheisriippuvaisen.

Anne-Maarit Koivuniemi tuijotti valkoista paperia epäuskoisena. Lomakkeessa olivat hänen biologisen äitinsä ja isänsä sekä heidän lastensa nimet ja osoitteet.

Yhdestä nimestä Koivuniemi ei saanut silmiään irti. Isä oli antanut uudelle tyttärelleen hänen nimensä.

Pettymys kulki väristyksinä läpi kehon. Hänet oli annettu pois, haluttu unohtaa, ja sitten toiselle lapselle oli annettu hänen nimensä.

Aamulla Koivuniemi oli lintsannut koulusta ja matkustanut salaa adoptiovanhemmiltaan Tampereelle. Hän halusi päästä piinaavasta salailusta, selvittää oikeiden vanhempiensa nimet, mutta nyt hänen elämänsä tuntui romahtaneen jälleen.

Pelastakaa Lapset ry:n toimistovirkailija yritti lohduttaa tuolloin 16-vuotiasta Koivuniemeä. Ehkä isä oli antanut toiselle tytölle saman nimen, koska halusi muistaa hänet.

Biologiseen äitiinsä Koivuniemi otti myöhemmin yhteyttä, mutta isäänsä hän ei ehtinyt tavata koskaan.

Olin menettänyt syntymäperheeni. Olisin halunnut tuntea heidät ja löytää heihin yhteyden, mutta pelkäsin loukkaavani adoptiovanhempiani.

"Älä puhu, älä tunne, älä luota."

Tällaiset ohjeet kulkivat Koivuniemen matkassa läpi lapsuuden ja nuoruuden. 1960- ja -70 luvuilla useita lapsia annettiin Suomessa pois lehti-ilmoituksilla.

Usein lapsista luovuttiin taloudellisista syistä. Avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi oli tuohon aikaan suuri häpeä.

Koivuniemen äidin ja isän suhde ei kestänyt kauaa. Äiti oli nuori. Hänen perheellään ei ollut varaa pitää lasta, joten isoisä tarttui kynään. Ilmoitus julkaistiin Keskisuomalainen-lehdessä vuonna 1965.

"Annetaan pieni tyttö täysihoitoon. Mielellään lähelle Kypärämäkeä. Nimim. Nuori äiti."

Vielä 1960- ja -70 -luvuilla lapsia tarjottiin annettavaksi pois tämäntyyppisten pienten lehti-ilmoitusten kautta. Kuva: Lehtileikkeet

Aluksi Koivuniemi oli vuoroin hoitovanhempien ja äitinsä luona. Kun hän täytti kolme, hoitovanhemmat adoptoivat hänet. He muuttivat Jyväskylästä reilun 200 kilometrin päähän Huittisiin.

Menneisyys piti unohtaa.

- Siihen aikaan ajateltiin, että lapsi ei ymmärrä mitään, Koivuniemi sanoo.

Vaikka Koivuniemi oli nuori, hän tiesi tulleensa hylätyksi. Neljävuotiaana hän etsi vimmatusti kirjahyllyn laatikoista todisteita salaisuuksista. Hän toivoi löytävänsä edes yhden valokuvan.

Adoptioäiti huomasi etsintäoperaation, mutta ei sanonut mitään. Vuosikymmeniin kukaan ei puhunut.

Salaisuuksien verho raottui vain kerran. Kun Koivuniemi aloitti koulun, äiti kertoi yhtäkkiä, että hänet on adoptoitu.

Tyttö järkyttyi. Mielessä risteili kysymyksiä, mutta asiasta ei puhuttu enempää.

Anne-Maarit Koivuniemi tiesi jo lapsena, että hänet on hylätty. Tuskallinen tunne vaivasi häntä pitkään. Vasta kirjan kirjoittaminen on Koivuniemen mukaan vapauttanut hänet ajattelemaan, että kaikki on nyt käsitelty. Kuva: Petteri Kivimäki

Selvittämättömät salaisuudet pitivät minua öisin hereillä. Tuntui, että aikuiset juonittelivat selkäni takana.

Luokka hiljeni, kun rehtori astui sisään kesken oppitunnin. Hän pyysi Koivuniemeä seuraamaan. Tytölle olisi puhelu äidiltä.

Lyhyen kävelymatkan aikana Koivuniemi ehti huolestua, mitä pahaa on tapahtunut. Äiti ei koskaan soittanut hänelle kouluun.

Hän seurasi rehtoria kansliaan ja tarttui seinäpuhelimen luuriin. Toisesta päästä kuului vieraan ihmisen ääni.

"Hei Anne, täällä on oikea äitisi."

Se oli ensimmäinen kerta, kun Koivuniemi kuuli biologisen äitinsä äänen sitten lapsuuden.

Hän järkyttyi, laski luurin ja sanoi rehtorille, ettei puhelimessa ollut hänen äitinsä.

Yllättävän puhelun jälkeen Koivuniemen yölliset painajaiset pahenivat. Selvittämättömät salaisuudet piinasivat, eikä hän uskaltanut ajatella biologista äitiä ja isäänsä. Hän ei halunnut joutua adoptiovanhempiensa hylkäämäksi.

- Lapsena pelkäsin yli kaiken sitä, että äiti ja isä hylkäävät minut, Koivuniemi kertoo.

Olin jähmeä ja poissaoleva, syvällä omassa sisäisessä maailmassani. Tunsin itseni ulkopuoliseksi muiden seurassa. Yksinäisyys ja erilaisuuden tunne kaihersivat mieltä.

Yläasteella Koivuniemi alkoi viettää enemmän aikaa yksinään. Vanhemmat eivät vieläkään puhuneet hänen menneisyydestään, eikä hän uskaltanut kysellä. Hän ei halunnut tuottaa pettymystä.

Vähitellen masennus ja itsetuhoiset ajatukset valtasivat mielen. Koulumatkalla hän ohjasi pyörän yli valkoisen viivan. Vastaantulevat autot ja rekat huudattivat äänitorviaan.

Kun kukaan ei ollut näkemässä, hän nousi sillankaiteelle seisomaan ja huojui tuulessa. Välillä hän kuvitteli, miten hukuttautuisi mökkijärveen tai työntäisi leipäveitsen sydämeen.

Jos huomaat itselläsi tai läheisilläsi itsetuhoisia ajatuksia, älä jää asian kanssa yksin.

Hätätilanteessa soita aina yleiseen hätänumeroon 112.

Mieli ry:n valtakunnallinen kriisipuhelin 09 2525 0111 päivystää 24 tuntia vuorokaudessa suomen kielellä. Numeroon voi soittaa nimettömänä.

Verkossa keskusteluapua tarjoaa Tukinet. Solmussa-chat ma-to kello 15-19 ja nuorille suunnattu Sekaisin-chat arkisin kello 9-24 ja viikonloppuisin 15-24.

Tukea voi hakea myös kasvotusten omasta terveyskeskuksesta tai Mieli ry:n kriisikeskuksesta.

Paha olo alkoi näkyä myös fyysisesti särkyinä ja tuntopuutoksina. Vasemman jalan puutuminen ja heikkous veivät hänet sairaalaan.

Vasta aikuisena Koivuniemi alkoi miettiä, oliko hän tuolloin sairastunut konversiohäiriöön.

Konversiohäiriössä tahdonalaisen lihaksen tai aistien toimintaan liittyvän oireen tai vajauksen syntyä ei pystytä selittämään ruumiillisella häiriöllä tai kemiallisen aineen vaikutuksella. Syntyyn liittyy psykologisia tekijöitä esimerkiksi psyykkisiä ristiriitoja, stressitekijöitä tai traumaattisia tunnemuistoja.

- Myöhemminkin aikuisena tulin fyysisesti todella kipeäksi, kun parisuhteessa tuli hylkäämiskokemuksia ja traumaattiset muistot nousivat pintaan, Koivuniemi kertoo.

Elämälläni ei ollut mitään merkitystä, mutta rohkeuden puuttuessa en päässyt siitä eroonkaan. En ymmärtänyt tarvitsevani apua.

Anne-Maarit Koivuniemi vieraili sukutilallaan Jyväskylässä isotätinsä ja kiinteistön nykyisen omistajan Tuula Akselinin (vas.) sekä ystävänsä Raija Keski-Petäjän kanssa. Kuva: Petteri Kivimäki

Terveyskeskuspsykologin oven avasi nuori hymyilevä nainen. Hänestä tuli ensimmäinen ihminen, jolle teini-ikäinen Koivuniemi uskalsi puhua.

Psykologikäynneistä Koivuniemi ei kertonut vanhemmilleen. Vastaanotolla hän alkoi ymmärtää, mistä erilaisuuden kokemus kumpusi. Hänelle ei ollut rakentunut käsitystä siitä, kuka hän todellisuudessa oli.

Psykologin mielestä oli hyvä ajatus, että Koivuniemi selvittäisi biologisten vanhempiensa nimet. Päätös Tampereelle lähtemisestä vaati rohkeutta. Koivuniemi keräsi sitä monta kuukautta.

Melko pian matkan jälkeen alkoi salainen kirjeenvaihto biologisen äidin kanssa. Lopulta Koivuniemi tapasi hänet adoptiovanhemmiltaan salaa Tampereella.

Koivuniemi sanoo, ettei hän koskaan tuntenut vihaa äitiään kohtaan, mutta halusi selvittää, miksi hänet annettiin pois.

- Äitini sanoi, että minulla on ollut parhaat mahdolliset vanhemmat. Hän ei olisi pystynyt olemaan äitini niin nuorena.

Tampereella teini-ikäinen Koivuniemi tapasi myös äitinsä tyttären. Biologisen isänsä lapsiin Koivuniemi otti yhteyttä vasta aikuisena. Hän lähetti siskolleen viestin ja laittoi perään kuvan ristiäisistään.

- Siskoni meni hämilleen, mutta sanoi, että kyllä hän isänsä kuvasta tunnistaa. Sovimme tapaamisen.

Sisarukset eivät olleet tienneet hänen olemassaolostaan.

- Kukaan ei ollut puhunut heillekään mitään.

Etsin miessuhteista tarkoitusta elämälle ja itselleni. Hylätyksi tulemisen pelot aktivoituivat helposti ja aloin kontrolloida kumppaniani.

Lapsuudenkodissa vallinnut puhumattomuuden kulttuuri jätti Koivuniemeen syvät arvet. Varhaisaikuisuudessa hän takertui seurustelukumppaneihin. Monet suhteet katkesivat nopeasti.

Hän sanoo olleensa läheisriippuvainen ja toisaalta ottaneena etäisyyttä ihmisiin, koska pelkäsi.

Pelkoa lisäsi väkivaltainen parisuhde, jossa Koivuniemi oli noin kaksi vuotta.

- Jälkikäteen olen usein miettinyt, onko koko elämäni ollut epäonnistunut ja kamala.

Koivuniemi etsi apua pahaan oloon erilaisista terapioista ja vertaisryhmistä. Hän koki myös hengellisen herätyksen. Usko loi turvaa, jota hän oli lapsuudessa kipeästi kaivannut.

Kirjan kirjoittaminen auttoi Koivuniemeä käymään läpi kaiken alusta loppuun. Hänen teoksensa Poisannettu (Into Kustannus) julkaistiin tänä kesänä.

- Uskon, että tämä kaikki on nyt minulle selvää kohdaltani.

Adoptiovanhempiensa kanssa Koivuniemi keskusteli menneisyydestään ensimmäistä kertaa vasta keski-ikäisenä. Vanhempien muistisairaudet rikkoivat hiljaisuuden muurin.

- Äiti alkoi kertoa mielellään tarinoita lapsuudestani. Kun näytin hänelle biologisen isäni kuvaa, hän kysyi, olemmeko tavanneet. Kerroin, ettemme ole, ja hän halasi minua pitkään.

Mieleni täyttyy surusta, kun ymmärrän kuoleman ehtineen ennen minua. Aikaisemmin ei ollut rohkeutta lähestyä häntä, eikä sen totuuden yli pääse millään.

Anne-Maarit Koivuniemi suree yhä sitä, että hän ei ehtinyt tavata biologista isäänsä ennen tämän kuolemaa. Siskonsa kanssa hän on kuitenkin jutellut paljon heidän isästään. Kuva: Petteri Kivimäki

Koivuniemi sanoo, että vaikka asiat on käyty nyt perinpohjaisesti läpi, suru on yhä läsnä. Hän suree esimerkiksi sitä, ettei koskaan ehtinyt tavata biologista isäänsä.

Biologisen isänsä haudalla Koivuniemi kävi ensimmäistä kertaa siskonsa kanssa. Saman nimen saaneesta sisaresta on tullut hänelle tärkeä ihminen.

Kun oli kulunut vuosi sisarusten ensimmäisestä tapaamisesta, Koivuniemi istui sisarensa kanssa kesämökin saunassa. Hän halusi kysyä siskoltaan, mitä tämä arvelee isän ajatelleen, kun antoi heille saman nimen.

- Kuka tietää, ehkä me muistutimme toisiamme, sisko vastasi.

Suomalaisten lasten adoptiot vähenivät 1970-luvun jälkeen tuntuvasti, kun ehkäisymenetelmät kehittyivät. Viime vuonna Pelastakaa Lapset ry:n kautta annettiin adoptoitavaksi 13 lasta. Vuonna 2014 lapsia annettiin adoptioon 26.

Suurin osa kotimaisista ja ulkomaisista adoptioista tehdään Suomessa Pelastakaa Lapset ry:n kautta. Ulkomaille suomalaisia adoptiolapsia ei enää lähetetä. Vielä 1960-luvulla suomalaisia lapsia annettiin paljon esimerkiksi Tanskaan.

Syyt lapsen luovuttamisen taustalla ovat yhä osittain samanlaisia kuin aiemmin. Elämäntilanteella ja taloudellisella tilanteella on merkitystä.

"On esimerkiksi opiskelijoita, jotka ovat yksin tilanteessa, tai useamman lapsen yksinhuoltajia, jotka kokevat, ettei heillä ole taloudellisia tai henkisiä resursseja kasvattaa yhtä lasta lisää", Pelastakaa Lapset ry:n aluepalveluiden johtaja Kristiina Mattinen kertoo.

Suurin osa adoptioon päätyvistä lapsista on yllätysraskauksia.

"On hämmästyttävää, miten psyyke vaikuttaa siihen, huomaatko olevasi raskaana vai et. Tällaisia raskauksia on, että henkilön ruumiinrakenteessa ei näy, että hän on raskaana", Mattinen kertoo.

1960-luvulla lapsille etsittiin uutta kotia lehti-ilmoituksilla. Nykyään prosessi on monimutkaisempi ja tarkempi.

Mattinen kertoo, että lapsen voi antaa adoptioon vasta adoptioneuvonnan jälkeen. Myös perhe, joka vastaanottaa lapsen, käy adoptioneuvonnassa. Lisäksi perheellä pitää olla Valviran yhteydessä toimivan adoptiolautakunnan lupa lapsen adoptoimiseen.

Lapsen biologisilla vanhemmilla on synnytyksen jälkeen vähintään kahdeksan viikon harkinta-aika, jonka jälkeen lapsi voidaan antaa adoptioon.

"Adoptio käynnistyy aina vanhempien aloitteesta. Äiti yleensä ottaa yhteyttä ja haluaa käydä keskusteluja, mitä lapsen pois antaminen tarkoittaa."

Jos vanhemmat allekirjoittavat asiakirjan, jolla he luopuvat vanhemman oikeudesta, ja käräjäoikeus vahvistaa adoption, päätöstä ei voi myöhemmin perua.

"Adoptiopäätöstä ei voida koskaan purkaa jälkeenpäin", Mattinen sanoo.

Myös adoption salaaminen lapselta on nykyään hankalampaa.

"Adoptioneuvonnassa edellytetään, että on valmis hyväksymään sen, että lapsella on kahdet vanhemmat, ja on valmis kertomaan tietoja lapsesta syntymävanhemmille, jos osapuolet niin haluavat."