Kesän taittuessa syksyyn olen ajatellut paljon aikaa.

Elämä pienten lasten kanssa on vuosien takana, mutta juuri nyt tuntuu, että he syntyivät vasta eilen. Tarttuivat tiukalla otteella sormestani. Hymyilivät ensimmäisen kerran. Ottivat ensimmäisen askeleen. Aloittivat koulun. Oivalsivat ja kasvoivat omaksi itsekseen.

Nyt lapseni ovat lähdössä omilleen, ja elämäni mannerlaatat tutisevat.

Kaikki, josta usein ärsyynnyin, tuntuu nyt lahjalta.

Tiesin, että tämä aika on edessä.Silti kaikki tuntuu tulevan kuin puun takaa.

Nuuhkin kotona petivaatteiden tuoksuja, kääriydyn lasten peittoihin tai katselen kodin jälkiä, joissa yhdessä eletyt vuodet näkyvät. Täyttä aikaa - ei täydellistä, mutta hyvää elämää, lapsieni lapsuus.

Kaikki, josta usein ärsyynnyin, tuntuu nyt lahjalta. Silitän vaatemyttyjä tuoleilta, lastaan riemulla likaisten astioiden vuorta tiskikoneeseen, harpon hymyillen eteisen kenkäkasojen yli.

Ajan kulku riipii ja itkettää. Lapset luovat vuosien varrelta tuttuja pitkiä katseitaan. Yritän käyttäytyä kuin aikuinen ja ajatella: näin elämän kuuluu mennä.

Ajallaan ja vuorollaan jokainen etsii oman polkunsa. Nyt se hetki on käsillä meillä ja tuhansissa muissa perheissä, kun nuoret muuttavat pois ja asettelevat tavaroitaan ensimmäistä kertaa omaan kotiin.

Harhareitit eivät ole huonoja. Usein ne opettavat eniten.

Tunteiden sekamelskassa erottuu myös ilo: nyt on heidän vuoronsa. He tekevät omat valintansa. Olen kiitollinen, että lapset ovat löytäneet langanpään, johon tarttua. Sitä toivoo vain, että se olisi oikea ja oma. Elämä rakentuu niin sattumien ja omien päätösten kudelmasta.

Mutta toisaalta - harhareitit eivät ole huonoja. Usein ne opettavat eniten. On lupa myös huomata, että tämä ei ollut minun polkuni ja etsiä omaansa uudelleen.

Elämään kuuluvat monenlaiset hyvästit. Sydämestä puristi, kun keväällä katsoin vieressä, miten pitkän talven jälkeen äitini halasi viidensadan kilometrin päässä asuvaa siskoaan ja sanoi: "Vielä nähtiin, ajattele!"

Koronan pelon lisäksi talveen oli mahtunut monenlaista kipua ja sairautta. Tunnit olivat olleet hitaita, päivät pitkiä. Kuolemakin tuntui olevan välillä jo oven takana, mutta vielä saivat sisarukset nähdä ja elää uuden kesän.

Elämän risteysasemat tulevat ja menevät. Aika kuluu, tulee vastaan ja lopulta pysähtyy. Kaiken sen keskellä olen minä - elämäni, haaveideni ja unelmieni kanssa. Ihminen toki tietää, että arki voi muuttua nopeastikin, mutta harvoin sen todella ymmärtää.

Tänään tuntuu, että tämä hetki on suuri lahja.

Mari Leppänen

Kirjoittaja on Turun arkkihiippakunnan piispa.

Kolumnista voi keskustella 20.8.. klo 23.00 saakka.