Sosiaalisen median päivityksissä on kaksi teemaa ylitse muiden: se, mitä syödään ja se, miten treenataan.

Kun ympärillä on pandemiaa, sodan uhkaa tai luontokatoa, sitä enemmän ihminen tuntuu käpertyvän ruumiiseensa. Hän valmistaa vihersmoothieita ja laittaa kuvat nettiin: nyt on hyvä olo, kun näillä korvaa kahvin. Hän kokkaa kotimaista siikaa ja kertoo kaikille, miten hyvää ja ekologista oli. Hän raportoi, miten monta sekuntia entistä itseä tai jotakuta toista nopeammin on juossut 42 kilometriä 195 metriä.

Ilo ja kiitollisuus joka suupalasta ja sekunnista - on se ihanaa vaikka tekee kipeää! Muidenkin pitää tietää, kuinka paljon painamme ja paljonko painoja pystymme nostamaan, se on julkista tietoa se.

Puuttuu vain ulostuksen muuttaminen harrastukseksi.

Ruumiiseen sisään ravintoa - kehosta ulos vauhtia, voimaa ja suoritus. Sisään ja ulos ovat elämän suunnat, ja elämän keskipiste on keskiruumis. Samalla hyvinsyöneen ja treenanneen hiessä valuu voimaton tuska maailman monimutkaisuudesta ja kaipuu pieneen hallittavaan tilaan, omaan kehoon.

Puuttuu vain ulostuksen muuttaminen harrastukseksi. Luulen, että sekin vielä yleistyy. Esimakua on jo nähty. Suolistosairauksia käsittelevät lehtijutut ovat yleistyneet. Ja kun pandemia alkoi, syntyi samalla into hamstrata vessapaperia. Katsokaapa, mitä ihminen haluaa tehdä silloin kun hätä on suurin!

Suuri osa ystäväpiiristäni haluaa vaikuttaa syömällä, juomalla tai liikkumalla. Kasvissyönti, häkkikanalan munien ja lentokonematkojen välttäminen auttavat uhattua mieltä kaaoksen keskellä, mutta muuttavatko ne maailman?

Joskus somemaailmassa kritisoidaan oman hyveellisyyden esittelyä, "hyvesignalointia". Mutta syömistä ja treenaamista esittelevissä somekuvissa ei ehkä ole kyse hyveellisyydestä.

Minusta kyse on voimattomuudesta ja kontrollin tarpeesta. Haluaisimme hallita isoja asioita, mutta emme osaakaan hallita kuin omaa pientä elämäämme ja siitäkin kovin pieniä siivuja kuten somesyötettä.

Maailman ongelmat ovat massiiviset, ja kykymme muuttaa maailmaa minimaalinen. Meillä on jumalten tieto, mutta pienen ihmisen mahdollisuudet. Siksi oman elämän muokkaukseen keskittyvä somettaminen tuntuu surulliselta.

1800-luvulla kelpasi kyllä polttaa kaskia Savossa ja samalla tuhota suomalainen metsäluonto. Kaskenkaatajan onni oli, että hän ei tiennyt olevansa osa globaalia tuhoprosessia.

Nyt jokainen tietää, miten pielessä on kaikki: ilmasto ja luonto, sota ja rauha, rikkaus ja köyhyys. Mutta kuluttajavalintoihin ja oman elämäntavan puhtauteen keskittyvät ihmiset muuttavat maailman sijaan itseään.

Globaalista tietoisuudesta ei jostain synny globaalia politiikkaa vaan kurinalainen, yksinäinen ruumis.

Kaikkeen kohdistuva tietoisuus ja jatkuva valinnan pakko vääntää länsimaalaisen yksilön hedonismin herätyshenkiselle jengalle.

Siellä, missä oli ennen herkullista syötävää, on nyt terveellisiä tai epäterveellisiä, tai ekologisia ja vältettäviä asioita. Siellä, missä oli matkustamisen mahdollisuuksia, on nyt huonoa omaatuntoa.

Samalla ihmisen yksinäisyys näkyy entistä selvemmin. Globaalista tietoisuudesta ei jostain synny globaalia politiikkaa vaan kurinalainen, yksinäinen ruumis.

Oma napa on väärä huolen suunta. Uskokaa tai älkää, lihavat lihansyöjätkin voivat muuttaa maailmaa, jos suunta on oikea, nimittäin toiset ihmiset. Vain yhdessä heidän kanssaan toimimalla meillä on toivoa. Some-algoritmit ovat vielä minä-kulttuurin alttareita, mutta todellinen muutos tapahtuu vain siellä, missä monta toimii samaan suuntaan.

Ehkä tärkeimmistä muutoksista ei tulekaan kuvia nettiin. Ei ole tarvekaan, sillä katseen vektori pitää nyt saada pois paitsi omasta navasta myös omalta koneelta, tai mikä ämyri sinulla siinä nyt onkaan.

Janne Saarikivi

Kirjoittaja on uupunut ja työtön professori

Kolumnista voi keskustella 19.8. klo 23.00 saakka.