Saksan luisuminen totalitarismiin 1930-luvulla on yksi yhteiskuntatieteiden tutkituimmista aiheista. Se on myös lähes loputon aarreaitta muun muassa elokuvantekijöille ja kirjailijoille. Filmikriitikko Siegfried Kracauer (1889-1966) julkaisi jo vuonna 1947 kirjan, joka ilmestyi 40 vuotta myöhemmin suomeksi nimellä Caligarista Hitleriin: Saksalaisen elokuvan psykologinen historia. Tutkielma jäljittää natsismin juuria hyvin jännittävästä näkökulmasta eli Weimarin tasavallan epäpoliittisista ja todellisuuspakoisista elokuvista.

Totalitaristinen perhepolitiikka alistaa myös perheen valtion palvelukseen.

Totalitarismin luonteeseen kuuluu, että se valjastaa kaikki yhteiskunnan keskeiset instituutiot omaan käyttöön - olipa sitten kyse kulttuurielämästä, lainsäätämisestä, tuomioistuimista tai tiedonvälityksestä. Jälkeenpäin Saksan turmion polun merkkejä on helppo nähdä melkein kaikkialla - myös omalla alallani eli perhepolitiikassa. Sama näköala on nyt avautumassa Venäjän totalitarismiin.

Totalitaristinen perhepolitiikka alistaa myös perheen valtion palvelukseen. Lapsia tarvitaan paitsi työntekijöiksi myös sotilaiksi. Kolmannen valtakunnan Saksassa perhepolitiikka tuki terveitä ja moitteettomia nuorten arjalaisten suurperheitä ja samaan aikaan rankaisi naimattomia, lapsettomia ja muita kuin arjalaista syntyperää olevia perheitä.

Jo vuonna 1933 Saksa alkoi myöntää avioliittolainoja, jotka olivat korottomia ja annettiin osittain anteeksi ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Ehtona oli, että vaimo luopui palkkatyöstä ja omistautui lasten kasvattamiselle. Lapsiperheiden verohelpotuksilla ja lapsettomien verorangaistuksilla yritettiin lisätä syntyvyyttä. Lapsilisiä alettiin maksaa vuonna 1936, mutta niilläkin oli eugeenisia tavoitteita. Perhetuet evättiin "epäsosiaalisilta" ja "rodullisesti alempiarvoisilta" perheiltä ja perinnöllisesti heikommat yksilöt pakotettiin sterilointiin.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen syntyvyys romahti Venäjällä. Kokonaishedelmällissyysluku laski lähelle yhtä, kun väestön uusiutuminen edellyttäisi lukua 2,1. Venäjän johto ortodoksisen kirkon tuella tunnisti matalan syntyvyyden uhaksi valtion turvallisuudelle. Miten pinta-alaltaan maailman suurimmassa maassa oli asukkaita vähemmän kuin yli 115 kertaa pienemmässä Bangladeshissa?

Viimeisessä puheessaan pääministerinä 2012 Vladimir Putin totesi: "Valtion, yhteiskunnan, uskonnollisten yhdyskuntien sekä julkisten koulutus- ja kulttuuri-instituutioiden on yhdessä yritettävä luoda vahvoja ja onnellisia perheitä, joissa on monia lapsia."

Venäjä otti käyttöön anteliaita perhetukia.

Perhepolitiikasta tuli kansallisen turvallisuuden selkäranka, jonka tehtäväksi tuli panna täytäntöön Venäjän suurvalta-aseman palauttavia perinteisiä arvoja.

Venäjä otti käyttöön anteliaita perhetukia. Yksi niistä oli toisesta lapsesta maksettava "äitiyspääoma", jonka äidit saattoivat käyttää kodinparannukseen, lasten koulutukseen tai omiin eläke-etuihinsa. Valtio myönsi kolmannesta lapsesta tuntuvan kertakorvauksen asuntolainan lyhentämiseen. Tuet vastasivat kahden venäläisen keskimääräisiä vuosituloja, mutta niitä maksettiin vain, jos vanhemmat olivat avioliitossa ja lapset olivat syntyneet ja heidät kasvatettiin samassa perheessä.

Vuonna 2018 valtio alkoi tukea monilapsisten perheiden asuntolainojen korkojen maksua. Vuonna 2020 perhetukia korotettiin uudelleen. Samana vuonna perustuslakiin tehtiin muutos, joka määritteli avioliiton tiukasti vain miehen ja naisen liitoksi. Aborttioikeutta rajoitettiin monin keinoin.

Aluksi raha näytti tepsivän. Venäjän kokonaishedelmällisyysluku nousi vuoteen 2015 mennessä lähes 1,8:aan. Putin luonnollisesti tulkitsi syntyvyyden elpymisen oman perhepolitiikkansa onnistumiseksi. Venäjän kansan elinvoima oli palautunut. Todellisuudessa huomattava osa kehityksestä selittyi sillä, että naiset olivat myöhentäneet lapsen synnyttämistä parempien aikojen toivossa ja niiden koittaessa alkoivat saada enemmän lapsia.

Viime vuosina perheinstituutio näyttää harjoittavan jonkinlaista siviilivastarintaa Venäjällä, sillä syntyvyys on uudelleen vajonnut valtion päinvastaisista pyrkimyksistä huolimatta. Venäläisten perheiden lapsiluku on myös yksi esimerkki poliittisen puheen ja todellisuuden räikeästä ristiriidasta Venäjällä.

Heikki Hiilamo

Kirjoittaja on sosiaalipolitiikan professori, jonka vuonna 2002 julkaistu väitöskirja käsitteli perhepolitiikan muutoksia Suomessa ja Ruotsissa 1990-luvulla.

Kolumnista voi keskustella 12.8. klo 23.00 saakka.