Kun nuori senegalilaismies lähtee paremman elämän perässä kohti Eurooppaa, kotimaahan jää äitejä, vaimoja ja perheitä. Dieynaba Ba on kuullut pojastaan viimeksi vuonna 2008, Cathy Cisse puhui miehensä kanssa viimeksi 17 vuotta sitten.

Dieynaba Ba ja Assane Sow toivovat, että muut lähtöä suunnittelevat puhuisivat asiasta vanhemmilleen. Parin 22- ja 32-vuotiaat pojat eivät ole koskaan puhuneet lähtemisestä. Kuva: Björn Udd

Syksyllä 2007 Dieynaba Ban, 62, puhelin soi. Soitto tuli Nigeriasta, vieraasta numerosta. Puhelimen päässä ollut mies oli kertonut löytäneensä Ban pojan haavoittuneena ja huolehtineensa hänestä. Lamine Ba oli ryöstetty, mutta vammat eivät olleet onneksi vakavia. Kaikki rahat ja puhelin kuitenkin vietiin.

Parin viikon päästä puhelin soi taas. Se oli Lamine, joka oli saapunut Espanjaan. Hän oli kunnossa ja pyysi äitiään antamaan lähialueen lapsille ruokaa, uhrauksena jumalille.

Yhdessä seuraavista puheluista Lamine kertoi löytäneensä töitä, hän ei tosin kertonut mitä töitä.

Sitten tuli se kerta, kun Ba yritti soittaa pojalleen, mutta soittoon vastasikin joku muu. Senegalilaismies kertoi, että tämä ei ollut enää Laminen numero.

Nyt Laminesta ei ole kuulunut lähes viiteentoista vuoteen.

Korttelin päässä Ban ja Sowin kotoa on vilkas torikatu, jonka läpi myös bussit kulkevat. Kuva: Björn Udd

Dieynaba Ba kertoo puheluista miehensä Assane Sown kanssa huoneensa matolla istuen. He muuttivat seitsemän vuotta sitten Dakarista kymmenen kilometrin päähän Rufisqueen, koska pääkaupungissa asuminen kävi liian kalliiksi.

- Tämä talo on siskoni pojan omistama, eikä hän pyydä meiltä vuokraa. Tämä toinen huone pitäisi vain korjata, Ba kertoo ja osoittaa sisäänpainunutta kattoa.

Sadekausi on alkamassa, mutta vielä katon kunnostamiseen ei ole ollut rahaa, koska ei ole töitä. Köyhässä maassa paras sosiaalituki- ja eläkejärjestelmä ovatkin lapset. Aikuisista pojista toinen on juuri löytänyt työn autonkuljettajana. Muitakin lapsia oli, mutta he ovat edesmenneitä.

Ba näyttää isosta, nahkaisesta muistikirjasta ainoan yhteytensä Lamineen. Tästä numerosta hän ei enää vastaa. Kuva: Björn Udd

Kun nuoret miehet lähtevät Senegalista kohti Eurooppaa, yksi tärkeimmistä tavoitteista on pystyä lähettämään rahaa perheelle. Senegalissa työllistymisnäkymät ovat heikot, vaikka taskussa olisi maisterin paperit tai sairaanhoitajan tutkinto. Reilun puolikkaan Suomen kokoisessa, 17 miljoonan ihmisen maassa työikäistä väestöä on valtavasti. Yli 65-vuotiaita on vain noin kolmisen prosenttia väestöstä.

Laminella kuitenkin oli töitä ja rahaa. Hän kasvatti lehmiä ja lampaita ja viljeli vihanneksia, kuten tomaattia, porkkanaa ja sipulia, josta tehtyjä erilaisia kastikkeita syödään Senegalissa lähestulkoon joka aterialla.

Palkka vaihteli satokauden mukaan, mutta Lamine oli selkeästi keskivertosenegalilaisen tulotason yläpuolella. Keskimääräinen kuukausipalkka on Senegalissa vajaa 150 euroa, joka riittää pääkaupungissa kahden kuukauden vuokraan huoneesta kimppakämpässä.

- Hän kulki yhdeksäntuhatta euroa taskussaan, pariskunta kuvailee.

- Hänellä olisi ollut varaa lähteä virallista reittiä.

Virallisella reitillä pariskunta tarkoittaa yksinkertaisesti lentolippua ja viisumia. Senegalilaiselle viisumin hankkiminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin läpihuutojuttu.

Viisumia varten joutuu usein todistamaan, että hakijalla on varaa viettää aikaa Euroopassa, ja työ, johon palata Senegalissa. Senegalin palkkatasolla kriteereitä on vaikea täyttää.

- Kun mies päättää tehdä jotain, hän tekee sen, Cathy Cisse muotoilee.

Cathy Cisse yritti estää miehensä lähtöä, mutta turhaan. Taloudellisesti oli ollut tiukkaa, ja Cisse oli tuonut miestään enemmän rahaa taloon. Jossain vaiheessa mies alkoi puhua lähtemisestä, jotta voisi parantaa perheensä tilannetta. Senegalissa nainen vastaa yleensä kodista, lapsista ja ruoanlaitosta, ja mies tekee töitä.

Pariskunta tienasi myyntityöllä. Cisse hankki vaatteita Dakarista Colobanen torilta, joka oli yksi länsimaista saapuvien vaatelähetysten purkupaikoista. Sieltä hän osti yhden paalin kerrallaan ja myi vaatteet kojussaan. Hänen miehensä, Baïtyr Niang, myi tauluja, mutta kauppa kävi huonommin kuin Cissellä.

- Taulujen mahdolliset ostajat olivat valkoisia, joten se ei ollut helppo työ, Cisse selittää.

Cathy Cisse viettää paljon päiviä kotona tai ystävien luona ja käy joskus kävelyllä. Kaduilla hän ei hengaile, koska ei halua näyttää siltä, että tarvitsee jotain. Kuva: Björn Udd

Tapaamme Cathy Cissen hänen kotitalossaan, Dakarin laidalla. Hän ohjaa meidät sisaruksensa huoneeseen, sillä hänen huoneensa on tehty huonommasta sementtisekoitteesta, ja sen katto vuotaa hieman. Aamupäivällä satoi rankasti, joten huoneessa on vähän kosteaa.

U:n muotoisen talon toisessa kerroksessa asuu Cissen kuusi sisarusta ja heidän lapsensa. Cissellä on yksi lapsi, mikä on senegalilaisittain poikkeus: keskimäärin perheeseen syntyy täällä viisi lasta. Seitsemän perheen yhteistaloudessa puhalletaan yhteen hiileen.

Haastattelun loppuvaiheessa seuraan liittyy Cissen tytär, Tabara Niang. Hän oli vielä äitinsä vatsassa, kun isä lähti kohti Eurooppaa. Nyt hän on 17-vuotias. Oman ikänsä Cisse tarkistaa henkilökortistaan: 46. Miehensä ikää hän ei muista.

Cathy Cisse ja Baïtyr Niang ovat tältä alueelta kotoisin. Baïtyr Niang oli Cissen veljen kaveri, joten he olivat tunteneet toisensa jo nuoresta. Ennen miehen lähtöä he ehtivät olla kaksi vuotta naimisissa ja paljon pidempään parisuhteessa.

- Hän sanoi veljelleni, että rakastaa tuota naista ja haluaa hänet, Cisse kertoo parin alkutaipaleesta.

Miehen veljistä yksi oli lähtenyt Italiaan. Vaarallinen matka oli onnistunut, ja hän oli löytänyt työtä. Veljen esimerkki sai Baïtyrinkin vakuuttumaan lähtemisestä. Seuraavaksi täytyi hankkia lippu veneeseen.

Cissen ei ollut missään vaiheessa tarkoitus lähteä mukaan. Suunnitelmana oli, että mies olisi Euroopassa vain sen aikaa, että saisi kerättyä riittävästi rahaa, ja tulisi takaisin elättämään vaimoaan ja lastaan.

Baïtyr Niangin kolme veljeä suunnittelivat samaa. Tästä osasta kaupunkia lähdetään edelleen paljon, sillä kalastus on alueella tärkeä elinkeino, mutta etenkin ulkomaisten troolareiden aiheuttama ylikalastus on pienentänyt saaliita.

Cissellä on miehestään vain pari kuvaa puhelimessaan. Kuva: Björn Udd

Niang sai kerättyä hieman yli 200 euroa, joista osa tuli kolehdista: alueella oli tapana kerätä joka viikko rahaa jonkun asukkaan tarpeeseen. Italiassa oleva veli antoi loput lippurahasta sekä rahat automatkaan, jolla pääsisi alkumatkan länsirannikkoa pitkin Mauritanian rannalle Nouakchottiin. Sieltä lähtisi vene.

Enempää Cisse ei matkasta tiedä.

Dieynaba Ban poika Lamine on - tai olisi - nyt kai 42-vuotias; äiti ei ole ihan varma, ikä on täällä todellakin vain numero. Sowkaan ei tiedä tarkkaa syntymävuotta, sillä hän ei ole Laminen biologinen isä. Poika on Ban edellisestä avioliitosta, mutta Sow puhuu hänestä kuin omastaan.

Kun Lamine lähti ensimmäisen kerran, noin 25-vuotiaana, vanhemmat kuulivat siitä vasta, kun hän oli palannut. Matka tyssäsi lähelle Libyaa, jossa hänet saatiin kiinni. Jos siirtolainen jää kiinni rajatarkastuksessa, hänet yleensä lähetetään kotiin. Joskus kiinniotetut joutuvat kuitenkin pakkotyöhön tai jopa orjiksi.

- Emme tienneet mitään hänen suunnitelmistaan. Hän oli paljon Mborossa, jossa hänen työnsä olivat, joten emme tajunneet, että hän on lähtenyt, Sow selittää.

Matka kesti pariskunnan mukaan muutaman päivän, mutta sitä on karttaa katsoessa vaikea uskoa. Libyaan vievä, siirtolaisten yleisesti käyttämä reitti on pitkä ja loppua kohti pelkkää aavikkoa. Kuten Välimerelle, myös aavikolle kuolee tuhansia siirtolaisia.

Lamine ei palannut kotimaahan jäädäkseen. Hän vietti Senegalissa pari vuotta töitä tehden ja hänellä oli tyttöystävä, josta tuli myös kihlattu.

Yhtenä päivänä hän täysin yllättäen kertoi äidilleen ja isäpuolelleen lähtevänsä Eurooppaan. Tarkemmista suunnitelmista hän ei puhunut. Lamine ei tuntenut ketään Espanjasta, hän puhui vain kahta Senegalin paikallisista kielistä, pulaaria ja wolofia.

- Maataloustyöt olivat ainoat, mitä hän osaa, ei hän voisi tehdä muita töitä, hän ei ole ollut pitkään koulussa, Ba sanoo.

Tarina ei myöskään kerro, oliko Laminen tilalla velkoja tai muita ongelmia, jotka pakottivat hänet jättämään Senegalin mittapuulla hyvän työn. Vaikka konflikteja Senegalissa onkin, sotaa sieltä ei tarvitse paeta, sillä Senegal on yksi Afrikan poliittisesti vakaimpia valtioita.

Perheen on edelleen vaikea ymmärtää, miksi Lamine lähti. Hänen tilanteensa oli hyvä, rahaa riitti myös perheelle jaettavaksi. He olivat kuitenkin ymmärtäväisiä.

- Sanoimme, että hoida paperit ensin kuntoon, jotta voit mennä virallista reittiä, kun siihen on varaakin, Sow sanoo painokkaasti.

Sitten Lamine toi äidilleen rahaa ja lahjoja.

- Kolmen päivän kuluttua hän lähti, hän ei kuunnellut meitä.

Tarkkaa tietoa senegalilaisten siirtolaisten määristä ja kohtaloista on hyvin vähän. Se tiedetään, että 17 miljoonan ihmisen väestöstä siirtolaisiksi lähteneitä on vajaa kaksi prosenttia, ja suurin osa heistä on miehiä. Vaikka Eurooppaan tähtääviä on paljon, noin 80% senegalilaisista siirtolaisista muuttaa toiseen Afrikan maahan. Myös Senegaliin muutetaan muualta Länsi-Afrikasta.

Sitä ei tiedetä, kuinka monen lähtijän tavoite on ollut Afrikan ulkopuolella, mutta matka on tyssännyt. Tavallisia päämääriä ovat Espanjan ja Italian lisäksi Ranska, sillä senegalilaiset käyvät koulunsa ranskaksi.

Kuva: Björn Udd

Jotkut palaavat. Osa palaajista tekee vapaaehtoisena vaikuttamistyötä YK:n siirtolaisjärjestö IOM:ssä Senegalissa. Järjestön viisivuotisessa projektissa on kierretty ympäri Senegalia kertomassa ihmisille matkan realiteeteista ja riskeistä. Ketään ei kuitenkaan voi estää lähtemästä.

Laminen ja Baïtyr Niangin lähdön jälkeen moniin senegalilaistalouksiin on tullut läppäreitä, älypuhelimia ja internet. Voisi kuvitella, että niiden avulla käsitys Euroopasta olisi realistisempi, mutta lähdöstä haaveilevien Eurooppa on silti television, somen ja kuvitelmien kyllästämä. Nämä harhaluulot ovat ihmissalakuljetusbisnekselle myyntivaltti.

Kun Laminen äiti kuuli poikansa saapuneen Espanjaan, hän oli helpottunut ja onnellinen. Poika oli päässyt sinne minne yrittikin.

- Ajattelin myös, että hän tulee lähettämään rahaa.

Senegalin bruttokansantuotteesta jopa kymmenen prosenttia syntyy ulkomaisista rahalähetyksistä. Vuonna 2020 summa oli euroissa noin 2,5 miljardia. Kyselytutkimusten mukaan jopa 80 prosenttia afrikkalaisista siirtolaisista Euroopassa lähettää rahaa kotiin vähintään kerran, mutta on hyvin todennäköistä, että näissä tutkimuksissa ei tavoiteta kaikkia ja varsinkaan heikosti menestyneitä siirtolaisia.

Balle rahaa ei kuitenkaan koskaan tullut.

Lamine jutteli joitakin kertoja puhelimessa veljensä ja muiden läheistensä kanssa, mutta äiti ei saanut koskaan tietää, millaisessa asunnossa poika asui, millaista palkkaa hän työstään sai tai millaista Espanjassa ylipäätään oli. Miten hän ylitti Välimeren - sitäkään äiti ei tiedä.

Koska Lamine oli maanviljelijä Senegalissa, voisi olettaa että hän, monen muun tavoin, haki töitä samalta alalta Espanjassa. On hyvin yleistä, että afrikkalainen siirtolainen tekee hanttihommia maanviljelyksessä, ilman työlupaa. Työlupaa ei yleensä saa ilman työpaikkaa, mutta lupaa varten pitää todistaa olevansa töissä. Kyseessä on siis noidankehä, josta on vaikea päästä pois. Laittomille siirtolaisille maksetaan yleensä reilusti alle minimipalkan, ja työnantajat saattavat uhata heitä ilmiannolla, jos he valittavat vaikeista oloista.

Työpaikka on myös hyvin epävarma, sillä töitä on tarjolla enimmäkseen satokauden aikana. Iso osa siirtolaisista palaakin kotimaahansa ensimmäisen 10 vuoden sisällä. Tarkkaa tilastoa tästä ei pidetä, mutta arvioiden mukaan kotimaahan palaa noin 20-50 prosenttia lähtijöistä.

Ban ja Sowin vuohet laiduntavat naapurin talon kivijalassa. Vuohimarkkinat ovat pian kuumimmillaan islamilaisen tabaski-juhlan takia. Hyvästä vuohesta voi saada 70 euroa, ja vuohirahoilla pari suunnittelee korjaavansa katon. Kuva: Björn Udd

Ei ole epätavallista, että ikävistä tai hävettävistä asioista ei Senegalilaisessa kulttuurissa kerrota läheisille. Tai että ihminen lopettaa yhteydenpidon perheeseensä kokonaan, kun pelkää tuottaneensa heille pettymyksen. Näin on saattanut käydä myös Laminen tapauksessa.

- Tunnen kaikkien naisten tuskan siitä, kun on menettänyt lapsensa. Ei ole helppoa elää sen kanssa, Ba sanoo.

- On mahdollista, että hän on kunnossa, mutta ei ole vain yhteyttä, meillä ei ole Facebookia eikä mitään. Ehkä numero on vain hävinnyt.

- Mutta jos nyt saisin häneen yhteyden, olisin pelkästään onnellinen. En olisi vihainen, haluaisin vain kuulla hänen äänensä, Ba sanoo.

Cissen perhe saa rahaa muun muassa kyyhkysten myymisellä. Kuva: Björn Udd

Cissellä ja hänen miehellään ei alkujansakaan ollut tapaa pitää yhteyttä, ei puhelinta tai osoitetta, ainoastaan rukouksia. Pääsivätkö veljekset merelle, pääsivätkö he edes Nouakchottiin asti, kukaan läheisistä ei ole kuullut mitään.

- Hänen lähdöstään on hyvin vaikea puhua. Tulin tosi sairaaksi, Cisse kertoo.

Hän ei jäänyt yksin, sillä kuten tapana on, onnettomuuden hetkellä naapurit läheltä ja kauempaa kokoontuvat talolle tukemaan ja auttamaan esimerkiksi ruoanlaitossa. Cisse ei nimeä sairauksia, mutta kertoo sairauden kestäneen yli vuosikymmenen ja joutuneensa kalliisiin operaatioihin.

- Kun hän lähti, uhrasin lampaita mieheni ja oman terveyteni puolesta. Puhuttiin, että tämä oli jonkin hengen tekosia.

Töitä Cisse ei ole kyennyt tekemään sairautensa vuoksi. Pankista hän on jo kerran ottanut lainaa ja maksanut sen takaisin. Italiassa asuvalta veljeltä ei ole tihkunut apua. Vähän aikaa sitten Cisse sai tehtyä vähän myyntityötä, mutta nyt hän on ollut taas työtön. Koulutusta ei ole.

- Kerran kävin koulussa. Osaan kirjoittaa nimeni, hän letkauttaa.

- Minulla on kyky myydä, olen hyvä myyjä. Kun saan taas mahdollisuuden ostaa vaatteita myyntiin, teen niin.

Unohtaminen tai uusi puoliso eivät ole Cisselle vaihtoehto, vaikka viime tapaamisesta miehen kanssa on 17 vuotta.

Kuva: Björn Udd

- En tiedä, onko hän elossa vai kuollut. Voin vain toivoa. Ajattelen miestäni koko ajan. Rakastan häntä, tietysti.

Tyttärestään Cisse puhuu sekä ainoana toivonaan että myös ongelmana. Tytär joutui lopettamaan koulunkäynnin pari vuotta sitten, kun rahoja koulumaksuihin ei enää saatu kasaan. Hän haluaisi opiskella, mutta ensin pitäisi löytää rahat peruskoulun koulumaksuihin ja päästä loppukokeista läpi. Kahden vuoden tauon jälkeen sekään ei ole helppo homma.

- Toivoisin, että hän voisi oppia jotain tai matkustaa. Tyttäreni tykkää ommella mekkoja, ja lisäksi hän haluaisi meikkaaja-maskeeraajaksi, äiti vastaa tyttären puolesta.

Onko Cisse itse miettinyt lähtöä? Vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä.

- Tottakai. Jos olisi mahdollisuus lähteä turvallista reittiä, tietysti lähtisin.

Lue myös: Grace, 19, sai yksin lapsen teini-iässä ja kertoo nyt, millaista kamppailua arki on - avioliiton ulkopuolinen raskaus voi yhä tuhota tytön elämän, vaikka Ruanda tunnetaan tasa-arvostaan

Lue myös: Bushra meni naimisiin 15-vuotiaana ja vuoden päästä hän oli jo leski - yhä useammat tytöt päätyvät naimisiin alaikäisinä Libanonissa