Saako tälle edes nauraa?

Kysymys tulee toistuvasti mieleen, kun seuraa All Inclusive -esitystä Tampereen Teatterikesässä.

Pakkahuoneen näyttämöllä on valkoinen galleriatila, jossa kaksi miestä sommittelee itseään ja toisiaan veistoksellisiin asentoihin. He ovat koomisen totisia. Viiden turistin ryhmä saapuu paikalle tutustumaan monitaiteilija Julian Hetzelin teoksiin.

Gallerian nimi on Escape, pako. Se lupaa tarjota nykytaiteen ja performanssin elämyksiä.

Korkokengissä tepsutteleva innokas opas osoittelee ryhmälle miesten hikipisaroita ja heidän alaselässään somasti kihartuvia selkäkarvoja. Samalla hän luennoi taidehistoriasta.

Vähitellen selviää, että miesten asennot toisintavat kaikkien tunnistamia ikonisia lehtikuvia sodasta, teloituksista ja väkivallasta.

Miten kiehtovaa onkaan, että tappaja laukaisee aseen samalla kun kuvaaja kameran! Valitettavaa toki, että siinä joku kuolee, holhoava opas selittää. Toisaalta: näillä kuvilla on tehty mukavasti voittoa!

Vähitellen selviää myös se, että turistiryhmän jokaisella jäsenellä on pakolaistausta. He ovat Iranista paenneita ihmisiä, it-asiantuntijoita, lakimiehiä, Tampereelta rekrytoituja vapaaehtoisia. Yhteistä heille on se, että he ovat eläneet keskellä sotaa, teloituksia ja väkivaltaa kunnes ovat päässeet pakoon.

Ryhmä kootaan All Inclusiven jokaisessa esityskaupungissa samalla periaatteella. Saksassa ja Belgiassa vapaaehtoiset amatööriesiintyjät ovat olleet enimmäkseen Syyrian pakolaisia. Jo esityksen suunnittelussa on ollut mukana pakolaistaustaisia ihmisiä ja traumojen hoitoon erikoistuneita asiantuntijoita.

Turistiryhmän esittämät kommentit ja kysymykset ovat improvisoituja. He eivät ole tavanneet näyttelijöitä ennen esitystä, mutta heidän kanssaan on käyty läpi jokainen yksityiskohta ja tapahtuma etukäteen, jotta koetut kauheudet eivät palaisi liian piinallisina mieliin. Vapaaehtoiset esimerkiksi tietävät, että se, mikä näyttää vereltä, on mansikkamehua.

Opas on belgialaisen CAMPO-ryhmän näyttelijä Kristien De Proost. Hänen hahmonsa on taidekoulut käynyt ihminen, aina rauhan keskellä elänyt elitisti. Hän neuvoo ryhmälle, miten teokset tulee kokea ja tulkita. Hän tietää paremmin.

Tässä kohtaa esitystä yleisö ei enää tiedä mikä on totta ja mikä on käsikirjoitettua, ei oikein sitäkään, kuka on teoksen katsoja.

Saksalaissyntyisen ohjaajan Julian Hetzelin mukaan hämmentävän konseptin tavoitteena on ollut luoda jaettu haavoittuvuuden tila.

- Esityksen kokijat altistuvat yhdessä äärimmäisille tilanteille ja tajuavat, että helvetti: tämähän on todellisuutta! Nämä ongelmat ovat todellisia, kauhuja kokeneet ihmiset ovat todellisia. En käsitä sitä, miten turtuneita olemme katsomaan väkivallan kuvia. Haluan ravistella sitä kuplaa, Hetzel kertoo esityksen jälkeen Ylen haastattelussa.

Kun samoja väkivallan kuvia katsoo uudelleen ja uudelleen, ne eivät tunnu enää miltään.

Paitsi ehkä kiehtovilta taideteoksilta, joita katsomme vain kuvina, emme raportteina hädästä, johon meillä on velvollisuus puuttua.

"En käsitä, miten voimme olla niin piittaamattomia"

Kuvat sodasta ja väkivallasta ovat poliitikoille ja terroristeille strategisia aseita. Kuvalla on voimaa ennen kuin se muuttuu kulttuuriseksi kulutustavaraksi, toteaa Hetzel.

- Esimerkiksi Isis tuhoaa maailman taideaarteita, koska sen oppien mukaan ihmisestä ei saa tehdä kuvaa. Samalla se on järjestö, joka tuottaa äärimmäisen tehokkaita videoklippejä toteuttamistaan mestauksista. Ne kiehtovat meitä enemmän kuin kauhistuttavat.

Hetzelin mielestä meitä eurooppalaisia eivät ole enää aikoihin hetkauttaneet esimerkiksi kuvat Jemenistä, Afganistanista tai Syyriasta. Onhan meillä nyt tämä uusi sota lähempänä, sellainen, jossa kuolee meidän näköisiämme valkoisia ihmisiä.

Kohta nekään kuvat eivät enää kosketa.

Hetzelin mielestä vauras, hyvinvoiva länsimainen ihminen on hyvä ottamaan etäisyyttä. Hän pitää sitä moraalittomana.

- En käsitä miten helvetissä voimme olla niin piittaamattomia ja rentoja. Tiedämme, mitä kammottavia asioita tapahtuu vaikka Välimerellä ja Ukrainassa, silti vain kulutamme kuvia. Ero katsomisen ja todistamisen välillä on todella olennainen, Hetzel sanoo esityksen päätyttyä Ylen haastattelussa.

Kaunis sota

Näyttämöllä gallerian huoneet vaihtuvat ja banaaliuden aste kasvaa.

Turistit saatellaan huoneeseen, joka on täynnä posliinikoiria. Heistä yhden pitää valita suosikkinsa ja hakata sen vasaralla murskaksi. Pentukoiraa ei tee mieli hakata, eikä koiria, jotka ovat ehkä pariskunta. Pitäisikö valita rumin koira?

Kun koira on hakkelusta, pohditaan oppaan johdolla, onko alkuperäinen posliinikoira taidetta, vai onko taidetta Julian Hetzelin koirista koostama huone, vai murskattu koira?

Ryhmän poistuttua museovahti antautuu eroottiseen kohtaukseen posliinikoiran kanssa. Murskatun koiran sirpaleet kerätään laatikkoon ja laitetaan myyntiin. Aina joku ostaa.

Tuho on kaunista ja seksuaalista. Tai sen kuvasto on, ainakin joillekin niistä, jotka eivät joudu kokemaan sitä koskaan itse.

- Eräs katsoja totesi, että All Inclusive on silkkaa empatiapornoa. Asiat viedään niin pitkälle, että kärsimyslehmä lypsetään kuiviin, Hetzel sanoo.

Seuraavaksi turisteille esitellään 3D-printattua pienoismallia terroristijärjestö Isisistä kaatamassa tuhansia vuosia vanhaa patsaasta Irakin Mosulissa, pommitetun syyrialaisen asuintalon murskasta tehtyjä esineitä ja savua puskevaa vitriiniä, joka kuvaa räjähdyksen nostamaa savupilveä Syyriassa.

Eräs turisteista, Iranin kurdi, sodan käynyt mies, huomauttaa, että jos savu on valkoista tai keltaista, on kyseessä kemiallinen ase. Opas selittää pyörein silmin, miten hieno teos on esteettisesti.

Mies toteaa oppaalle, että tämä ei ole ollut paikalla, kun kaupunki pommitettiin maan tasalle.

Toinen turistiryhmän jäsen huomauttaa, että rakennuksen murskan seassa luultavasti on todellisten ihmisten verta.

"Olen itse osa ongelmaa"

Julian Hetzel on käsitellyt useissa teoksissaan moraalin ja talouden välistä hankausta, sotaa sekä kapitalismin aiheuttamia globaaleja ongelmia.

Hän myöntää olevansa itse osa näitä ongelmia.

- Se, että näyttelyn teokset ovat taiteilija Julian Hetzelin tuotantoa asettaa myös minut haavoittuvaan asemaan. Korostamalla uusliberalismia ja kapitalismia äärimmilleen voi paljastaa jotain niiden todellisesta luonteesta. Väkisin siinä likaantuvat myös omat kädet.

Hetzel toteaa, että on paradoksaalista kritisoida väkivallan estetisointia ja sillä rahastamista samalla, kun itse estetisoi väkivaltaa.

- Tienaan elantoni kiertämällä ympäri maailmaa esittämässä rahaa vastaan taidetta, joka käsittelee poliittisia epäkohtia ja kärsimystä. Tampereellakin ihmiset maksavat lipuistaan neljäkymppiä. Olen osa sitä markkinaa, jota arvostelen.

Hetzelin mielestä on perusteltua kysyä, kuka saa puhua sodasta ja konflikteista, kenelle tarinat kuuluvat. Hänellä on kuitenkin mielestään valtionavustuksia nauttivana nelikymppisenä valkoisena heterona ja menestyvänä miestaiteilijana velvollisuus tehdä enemmän kuin pelkkää viihdettä.

- Olen äärimmäisen etuoikeutettu, toinen isoisäni oli pankkiiri, toinen poliisi. Olen asunut Belgiassa ja nyt elän Hollannissa, joiden vauraus on kerätty riistämällä alusmaita satojen vuosien ajan. Olen kotoisin Saksasta, jossa on 70 vuoden aikana unohdettu, millaista on elää keskellä sotaa.

Empatia unohtuu, siitä pitää muistuttaa.

Paradoksaalista kyllä, Hetzel ei usko, että taiteella voi muuttaa maailmaa. Hänen mielestään siihen on paljon tehokkaampia keinoja, esimerkiksi suora toiminta ja muu aktivismi. Taide voi kuitenkin saada ihmiset ajattelemaan ja reflektoimaan tunteitaan.

- Politiikka on paskaa teatteria, joten on perusteltua tehdä hyvää poliittista teatteria. Ehkä se voi poikia aktivismia. Ei maailma parane toivomalla, että se paranee. Eikä esimerkiksi sotaa pakeneva ihminen osaa edes toivoa, jos kaikki energia menee henkiinjäämiseen.

"Painukaa helvettiin, hyväksikäyttäjät!"

All Inclusiven loppupuolella yleisö katsoo galleriassa vierailevaa ryhmää katsomassa estetisoituja räjähdyksiä pommien putoillessa ämyreistä.

Loppuhuipennuksessa holhoava opas ammutaan tiedotustilaisuudessa mikrofoneilla, jotka muuttuvat konetuliaseiksi. Hänen verestään syntyy maalaus, joka myydään hiljaisessa huutokaupassa esityksen päätyttyä.

Kuoleminen ei estä kaikkitietävää opasta johdattamasta Teatterikesän yleisöä museokauppaan. Sieltä voi ostaa posliinikoiria (kokonaisia tai murskattuja), Isisin patsaankaatamisen pienoismalleja ja painokuvia. Kuten näyttelyavajaisiin kuuluu, tarjoillaan kutsuvieraille kuohuviiniä.

Museokaupassa voi myös työntää päänsä kuvattavaksi pahviseinämässä, jossa on aukko kasvojen kohdalla. Kuvattava voi valita, haluaako olla ampuja vai ammuttava Eddie Adamsin tunnetussa otoksessa Saigonin teloitus (1968).

Tampereella kukaan ei halua tulla kuvatuksi. Teatterikesän edellisenä esityspäivänä kukaan ei halunnut tulla edes museokauppaan, Hetzel kertoo. Hän kuitenkin kiittelee suomalaisyleisön huumorintajua. Yleisö nauroi ja hymähteli, tästäkin esityksestä lähti vain neljä ihmistä kesken.

- Edellisenä päivänä ihmiset jäivät esityksen jälkeen hämillään seisoskelemaan ja pälyilemään toisiaan. Vain harva tuli putiikkiin tai otti kuohuvaa. Tässä toisessa esityksessä ihmiset olivat jo uteliaampia, maalaus myytiin 222 eurolla. Se on hyvä, koska ne perhanan posliinikoirat tulevat kalliiksi.

All Inclusive on kiertänyt 20 maassa ja se on esitetty muun muassa Venetsian biennaalissa. Vastaanotto on ollut kaikkialla erilainen. Belgiassa ja Ranskassa yleisö on jonottanut tullakseen kuvatuksi tappajana tai uhrina.

- Marseillessa koko kauppa myytiin tyhjäksi. Joku osti jopa sen murskatun koiran ja tekoveren tahriman paidan oppaan näyttelijän päältä.

Toisin kävi Düsseldorfissa.

- Meillä oli esityksen jälkeen keskustelu tekijöiden ja yleisön välillä. Katsojat olivat meille aivan raivoissaan. Heidän mielestämme olimme tunteettomia hyväksikäyttäjiä, jotka riistävät ihmisten hätää. He huusivat meille, että olemme paskapäitä, joiden pitäisi painua helvettiin.