Onnistumisia korostava kerrottu historia saa tapahtumat näyttämään suunnitelluilta. Tieteen historian tutkimus kuitenkin paljastaa, että epävarmuus on osa elämää ja tiedettä.

Tähän liittyen itselleni on jäänyt mieleen eräs Työterveyslaitoksen arkistossa lukemanikirjeenvaihto 1940-luvun lopulta. Se käytiin suomalaisen työlääketieteen primus motorin Leo Noron (1915-1980) sekä väestötieteilijä Väinö Kanniston (1916-2002) välillä.

Molemmat kirjoittajat edustivat oman aikansa nuorta tutkijasukupolvea. Kirjeistä välittyy ehtymätön into tuoda Suomeen modernin lääketieteen uusia suuntauksia.

Yksi nouseva ala oli biostatistiikka eli tilastollisten menetelmien soveltaminen lääketieteessä.

Biostatistiikasta innostunut Kannisto lähti etsimään inspiraatiota Yhdysvalloista. Kanniston matka ei sinänsä ole erityinen. Suomalainen akateeminen eliitti rakensi sotien jälkeen aktiivisesti läntisiä verkostoja erilaisten stipendiohjelmien kautta.

Tässä tapauksessa tausta-ajatuksena oli se, että Suomeen palattuaan Kannisto johtaisi rakenteilla tuolloin olleen Työterveyslaitoksen modernia tilasto-osastoa.

Tilastollinen tutkimus työlääketieteen saralla olisi ollut uusi jatkumo Kanniston uralla. Ennen matkaansa tämä oli väitellyt teoksella Kuolemansyyt väestöllisinä tekijöinä Suomessa (1947).

Suunnitelmiin tuli kuitenkin mutkia.

Tieteenaloja ylittävää uutta tutkimusta vaikuttaa aina varjostaneen epävarmuus. Silti tutkimani sotienjälkeisen kirjeenvaihdon läpäisee laajalti rohkeus etsiä ja löytää jotain uutta.

Nykyisin Kannisto tunnetaan kansainvälisen uran tehneenä väestöntutkijana. Hänen mukaansa on nimetty Väestöliiton tunnustuspalkinto, joka myönnetään parhaasta väestötieteellisestä kuolleisuus- ja terveystutkimuksen opinnäytteestä.

1940-luvun lopulla Kanniston ura oli kuitenkin vasta alussa. Uudelta tutkijasukupolvelta ei puuttunut innokkuutta, mutta työmahdollisuuksia oli niukasti.

Sekään ei ollut selvää, että niukkuuden keskellä uudet avaukset olisivat toivottuja.

Kanniston kirjeitä Yhdysvalloista sävyttääkin huoli tulevaisuudesta. Hän piti mahdollisena, ettei hänen kaltaiselleen "kapean erikoisalan miehelle" ole Suomessa kysyntää.

Olosuhteet eivät muutoinkaan olleet otolliset.

Kaikesta oli pulaa, myös asunnoista. Vaikka Kannisto kuului koulutettuun eliittiin, hänen asumislupansa Helsinkiin hylättiin, koska työpaikasta ei ollut varmuutta.

Kannisto tuumi, että Suomessa hänen täytyisi hylätä haave tutkijanurasta.

Tilanne Yhdysvalloissa muuttui valoisammaksi Kanniston saatua Milbank-säätiöltä vuoden mittaisen apurahan. Sen turvin hän pääsi töihin ravitsemustutkimukseen, joka toteutettiin Pennsylvanian yliopistollisessa sairaalassa.

Kirjeissään hän pohti paluuta Suomeen apurahakauden jälkeen.

Työterveyslaitoksen rakentaminen kuitenkin venyi. Syksyllä 1949 rakentamista viivästyttivät Noron kirjeen mukaan puolilakkoilevat rapparit.

Siksipä Kannisto päätti ottaa vastaan lyhytaikaisen pestin Maailman terveysjärjestössä WHO:ssa Genevessä. Siellä tilastomiehelle oli töitä lapsikuolleisuutta koskevassa tutkimuksessa.

Tieteellisten ambitioiden lisäksi Kannistoa näytti motivoivan mahdollisuus pidempään pestiin.

Riskinotto tuotti tulosta. Lokakuussa 1949 Kannisto kirjoitti Norolle jäävänsä pariksi vuodeksi Sveitsiin, sillä hän ei malttanut jättää elämänsä tähän asti edullisinta tilaisuutta käyttämättä.

Noro ilahtui kollegansa puolesta. Kirjeissä sovittiin, että Suomeen koulutetaan uusi biostatistikko. Kannisto ehdotti, että parasta olisi lähettää joku opintomatkalle Lontooseen.

Lontoossa olisi mahdollista päästä kuuluisan biostatistikko Bradford Hillin oppiin.

Miksi tällainen kirjeenvaihto sitten jäi mietityttämään? Se on oikeastaan vain pieni murunensuomalaisen lääketieteen historiassa. Arkisista kirjeistä ei ole klikkiotsikoiksi.

Kirjeet ovat kuitenkin pieni ikkuna suomalaisen tieteen nykyisyyden historiaan.

Tieteenaloja ylittävää uutta tutkimusta vaikuttaa aina varjostaneen epävarmuus. Silti tutkimani sotienjälkeisen kirjeenvaihdon läpäisee laajalti rohkeus etsiä ja löytää jotain uutta.

Siihen verrattuna nykytutkijat vaikuttavat lannistuneilta ja hämmentyneiltä epätoivoisen urasuunnittelun, kilpailun ja itsen markkinoinnin pyörteessä.

On syytä muistaa, että tiede oli aiemmin vain pienen miesvoittoisen eliitin etuoikeus. Silti tieteen historia saa nykytutkijan mietteliääksi.

Miten on mahdollista, että tutkimukseen suunnattujen resurssien ja toiveiden kasvettua tutkijanuraan liittyvää epävarmuutta ei saada taltutettua vaan se tuntuu lisääntyvän.

Ehkä me olemme hyväksyneet sen, että tiedettä tehdään epävarmoissa olosuhteissa.

Mona Mannevuo

Kirjoittaja on tutkijatohtori Turun yliopiston ihmistieteiden tutkijakollegiumissa (TIAS). Tällä hetkellä hän tutkii suomalaisen työlääketieteen sotienjälkeisiä verkostoja. Hän kirjoittaa kolumneja yksityishenkilönä, eivätkä hänen näkemyksensä välttämättä heijastele Turun yliopiston kantoja

Kolumnista voi keskustella 3.8. klo 23.00 saakka.

Lisätietoa Väinö Kanniston tutkimuksista: Jauho, Mikko (2010): Miksi terveyspolitiikka ei tarttunut Va?ino? Kanniston syda?ntautihavaintoihin 1940-luvulla? Yhteiskuntapolitiikka 75, 443-449.