Maria on ollut useita kertoja asunnoton. Hän on käyttänyt huumeita busseissa, junissa, toreilla ja puskissa. Nyt hän kertoo, miksi huumeidenkäyttöhuoneilla voisi olla merkittävä rooli huumeongelman hoidossa.

Käyttöhuoneet auttaisivat erityisesti asunnottomia päihderiippuvaisia. Kuvituskuva. Kuva: Shutterstock

Huumausaineiden käyttötilakokeilua ajava kansalaisaloite keräsi viime viikolla 50?000 allekirjoitusta, mikä tarkoittaa sitä, että aloite etenee eduskunnan pohdittavaksi.

THL ehdotti tammikuussa huumekuolemien ehkäisyyn monia keinoja, joista yksi oli päihteiden käyttöhuoneiden kokeilu. Myös Helsingin kaupungin teettämän moniammatillisen selvitystyön mukaan valvotut käyttötilat voisivat vähentää yliannostuskuolemia.

Suomessa on tuhansia piikkihuumeidenkäyttäjiä, ja myös Maria, 38, oli ennen yksi heistä. Hän aloitti piikittämisen tultuaan jo ennen täysi-ikäistymistään, ja oli huumekoukussa 18 vuotta. Maria toivoo, että suomalaiset ymmärtäisivät, miten suuri etu käyttöhuoneet olisivat. Siksi hän on valmis kertomaan oman tarinansa.

"Join itseni humalaan ensi kerran, kun olin 12-vuotias. Siitä kaksi vuotta myöhemmin poltin ensi kertaa kannabista, ja siitä eteenpäin sitä tulikin polteltua paljon.

16-vuotiaana kokeilin ensimmäisiä kertoja kovia huumeita, ekstaasia ja amfetamiinia. Sekakäytöstä tuli nopeasti yleistä: käytin kovien huumeiden lisäksi unikkoteetä, erilaisia rauhoittavia lääkkeitä, kannabista, hasista ja kaikkea muuta, mitä voi polttaa.

Kieltäydyin pitkään Subutexistä, vaikka sitä tarjottiin kadulla jatkuvasti. Lopulta sorruin, eikä siitä ollut enää paluuta. Aloin korjaamaan amfetamiinilaskut Subutexillä ja Subutex-laskut amfetamiinilla.

Täysi-ikäisyyteen mennessä käyttö alkoi olla päivittäistä. Samalla myös piikittämisestä tuli osa jokapäiväistä arkeani.

En valinnut sellaista elämää - niin vain kävi. En usko, että kukaan tarkoituksella ajautuu riippuvaiseksi.

Pahinta vaihetta kesti silloin muutaman vuoden, enkä muista niistä vuosista oikeastaan mitään.

Oli aikoja, jolloin join enemmän kuin käytin huumeita. Silloin ajattelin pääseväni eroon aineista. Kun muutin pääkaupunkiseudulle, käytöstä tuli jälleen päivittäistä. Jos olen rehellinen, en muista, mitä kaikkea olen silloin vetänyt, sillä vedin kaikkea, mitä vain käsiini sain.

Käytin opiaatteja tai opioideja yhtä 18 päivän taukoa lukuun ottamatta jossain muodossa joka päivä vuodesta 2009 asti.

Vuoden 2014 lopussa jouduin sairaalaan, kun onnistuin hankkimaan itselleni verenmyrkytyksen. Menin terveyskeskukseen vasta, kuume oli heilunut 40 asteessa jo pari päivää, ja selkä oli niin kipeä, etten pystynyt oikein liikkumaan.

Terveyskeskukseen päästessäni tulehdusarvot olivat niin korkeat, että jouduin suoraan sairaalaan. Hoitoa jatkuikin sitten kuusi ja puoli viikkoa, kun sain antibiootteja neljän tunnin välein suoraan suoneen.

Sanoin heti sairaalaan joutuessani, etten pysty jäämään tänne pitkäksi aikaa. En kestäisi niitä vieroitusoireita, mitä minulle opiaateista ja muista huumeista tulisi. Sairaalasta päätettiin antaa minulle aamuin illoin korvaushoitolääkettä. Ilman sitä riippuvuus olisi pakottanut minut lähtemään sairaalasta. Olisin varmasti kuollut siihen.

Olin ensin puolitoista viikkoa sairaalassa, ja sen jälkeen monta viikkoa kotipaikkani terveysaseman osastolla. Siellä osastolla oli yksi ihana hoitaja, joka kävi aina iltaisin juttelemassa mun kanssa. Se hoitaja oli ensimmäinen ihminen lähipiirini lisäksi, joka koskaan sanoi, että kyllä susta olisi muuhunkin kuin tuohon vetämiseen.

Ne sanat jäivät mieleen.

Kun pääsin pois osastolta tammikuun puolessa välissä, otin yhteyttä kotikuntani päihdehuoltoon. Kävin läpi sen pyörityksen, jonka päihdehuoltoon pääseminen vaatii: haastattelut, seulat ja muut. Helmikuussa sain myönteisen hoitopäätöksen.

Virallisesti korvaushoitoni alkoi maaliskuussa 2015. Siitä lähtien on seulat olleet puhtaat kaikesta ylimääräisestä, ja se on hyvä. Kaiken kaikkiaan ehdin käyttää huumeita lähes 18 vuotta, josta suonensisäisiä huumeita 12 vuotta.

Vähän hoitopäätöksen jälkeen sain tietää olevani raskaana. Kun tiesin saavani hoitoa, päätin, että haluan pitää lapsen. Aiemmassa elämässäni se ei ikinä olisi ollut vaihtoehto - siihen elämään pidä tuoda lasta.

Saman vuoden marraskuussa syntyi terve tyttö. Kaikki meni sairaalassa niin hyvin, että pääsimme tytön kanssa suoraan kotiin.

Pääsin kolme vuotta sitten takaisin työelämään. Teen töitä asiakaspalvelussa etänä kotoa käsin, eikä mun ole tarvinnut hakea sossusta rahaa aikoihin. Se on tosi jees, koska onhan se nöyryyttävää, kun joku syynää läpi tiliotteet ja kohtelee kuin paskaa. Sitä mä olen saanut kokea elämässäni ihan tarpeeksi.

Jouduin vuosien varrella asunnottomaksi useaan otteeseen. Silloin tuli kyllä vedettyä kamaa ihan missä sattuu: torilavalla, junassa, dösässä, puistoissa ja pensaikoissa. Lasten leikkipaikoilla en ole koskaan vetänyt, joku raja pitää musta olla. Ikävä kyllä kaikki eivät ole siitä samaa mieltä, tai ehkä he eivät vain siinä tilanteessa pysty ajattelemaan asiaa.

Olisin varmasti käyttänyt niitä käyttöhuoneita, jos niitä olisi silloin vain ollut sopivan etäisyyden päässä. Ehkä siellä joku työntekijä olisi sanonut, että kyllä susta olisi muuhunkin, ja olisin saanut pääni selväksi jo paljon aiemmin.

Turha toki jossitella, mutta kyllä se pistää miettimään, kuinka paljon potentiaalisia veronmaksajia pyörii tuolla oman onnensa nojassa ja yhteiskunnan hylkäämänä ihan vaan siksi, että heillä on addiktiosairaus.

Ymmärrän, ettei avun hakeminen kiinnosta, kun joutuu päivittäin lukemaan ja kuulemaan kommentteja siitä, että addikti on ongelmajätettä. Että ihmiset toivovat, että vedät överit ja kuolet.

Mä vaan toivon, ettei kukaan näiden kommentoijien läheinen sairastu riippuvuuteen. Jos läheiseltään joutuisi kohtaamaan sellaista käytöstä, se varmasti musertaisi sairastuneen. Siinä on riittävästi, että tuntemattomat ihmiset pitävät sua ihan paskana - ei siihen päälle haluaisi, että tututkin pitäisivät.

Jos käyttöhuoneita olisi ollut jo silloin, kun minä vielä käytin, niin ehkä silloin minulla ja niin monella meistä ei olisi c-hepatiittia. Ehkä moni meistä olisi päätynyt hoitoon eikä hautaan. Ehkä muutama hyvä ihminen olisi vielä hengissä.

Tämä nyt on taas sitä jossittelua ja ehkäilyä. Yritän yleensä välttää sitä, koska jos sitä pysähtyy miettimään, kuinka monta vuotta huumeiden vetämiseen on hassannut, niin kyllä siinä tulee tippa linssiin. Väkisinkin miettii, että ei helvetti, kun olisi ollut jo aikaisemmin joku syy selvitä: että joku olisi saanut vakuutettua, että mullakin on väliä, olisi sanonut, että kyllä mäkin saan vielä töitä, kannattaa vain yrittää.

Kunpa ihmiset ymmärtäisivät, että se voi välillä olla helvetin pienestä kiinni. Siis se, että addikti saa kerättyä rohkeutensa ja ajattelee, että nyt voisin lähteä katkolle ja laittaa elämän kuntoon. Siinä tilanteessa on häviävän pieni hetki aikaa saada apua, ennen kuin se lamaannus tulee takaisin. Ne kaikki ajatukset siitä, että no vittuako mä menisin, kun ei musta siihen kuitenkaan ole.

Minä sain apua juuri sillä oikealla hetkellä.

Juuri siinä pienessä hetkessä käyttöhuoneiden henkilökunta voisi auttaa. Kannustaa eteenpäin, tarjota tukea ja ohjata apua tarvitsevan hoitoon.

Puhumattakaan kaikista käytännön ongelmista. Kaikkia verenmyrkytyksiä, amputaatioita ja tauteja, joita käyttöhuoneilla voitaisiin estää. Yksi hiv-tartunta maksaa yhteiskunnalle puoli miljoonaa euroa. Sillä rahalla saisi palkattua aika monta terveydenhuollon ammattilaista ehkäisemään huumeongelmaa. Miettikää, yksi estetty tartunta, puoli miljoonaa euroa. Ehkä rahasta puhuminen saa päättäjätkin kiinnostumaan.

Käyttöhuoneita vastustaville haluaisin sanoa, että olkaa kilttejä ja perehtykää asiaan. Lukekaa tutkimuksia ja kuunnelkaa ihmisiä, joita käyttöhuoneet koskevat. Ihmisoikeudet eivät ole mielipideasia, ja tässä monelle on kysymys elämästä ja kuolemasta.

Suomessa huumeisiin kuolee vuosi vuodelta enemmän ihmisiä. Me ollaan kaikki joidenkin tyttäriä ja poikia, äitejä ja isejä, ukkeja ja mummoja. Ihmisiä perkele. Meillä on tunteet ja haaveet, ja meistä moni haluaa parempaa. Moni meistä haluaa elämän.

Mutta kun kuulee tarpeeksi kauan puhetta siitä, että joku ei pidä edes ihmisenä, ja olisi parempi, jos kaikki addiktit vain kuolisivat pois, niin siihen alkaa itsekin uskoa. Siis siihen, että en mä voi koskaan päästä kuiville, ja varsinkin, etten mä ansaitse päästä kuiville.

Se on tavallaan niin tekopyhää, kun miettii, kuinka moni suomalainen vetää päänsä täyteen viinaa joka viikonloppu, eikä siinä ole mitään laitonta tai edes mitään poikkeavaa. Mutta en mä halua tehdä sitä vertausta, sillä niilläkin ihmisillä on varmasti todella paha olla.

Toivon, että käyttöhuoneita vastustavat ja addikteja kyykyttävät ihmiset vielä jokin päivä näkisivät, että huumeriippuvaiset ovat sairaita ja ansaitsevat hoitoa.

Ehdin jo hetken aikaa miettiä, ettei aloite käyttöhuoneista etenisi eduskuntaan - sen verran allekirjoituksia puuttui vielä loppuvaiheessa. Loppukiri kuitenkin yllätti, varsinkin se, kuinka paljon myönteistä puhetta ja jakoja ja keskustelunaloituksia aloitteesta näkyi sosiaalisessa mediassa.

Samalla keskustelu on osoittanut, millaisia ennakkoluuloja ja stigmoja huumeidenkäyttöön liittyy, ja kuinka ilkeitä ja pahoja ihmiset voivat olla toisilleen. On huvittavaa, kuinka riippuvaisia ajatellaan usein aivonsa sulattaneina idiootteina, ja silti meidän tehtäväksemme on jäänyt välittää somessa ja lähipiirissä asiantuntijalausuntoja ja tutkimusartikkeleita. Vakuuttaa ihmiset siitä, että käyttöhuoneista hyötyisivät ihan kaikki, myös ne, jotka eivät käytä.

Toivon todella, että tarvittavat lakimuutokset saataisiin tehtyä, ja katukuvaan saataisiin käyttöhuoneita. Uskon, että niistä on monelle ihmiselle iso apu. Niistä olisi ollut minulle seitsemän vuotta sitten iso apu.

On kulunut seitsemän vuotta siitä, kun aloitin korvaushoidon. Elämä on nykyään rauhallista, tavallistakin. Tyttö menee tänä vuonna ensimmäiselle luokalle, ja meitä molempia jännittää. Tyttö on todella fiksu, oppi lukemaankin jo ennen kuin meni edes esikouluun. Hyvin se varmasti tulee menemään."

Fakta

Huumeiden käyttö on lisääntynyt Suomessa huomattavasti koko 2000-luvun ajan. Kasvu näkyy erityisesti nuorten, alle 25-vuotiaiden ikäryhmässä: Suomessa ihmiset kuolevat huumeisiin kymmenen vuotta nuorempina kuin muualla Euroopassa.

Käytön lisääntyessä ovat lisääntyneet huumeiden aiheuttamat haitat, joista äärimmäisenä ilmiönä ovat kasvavat huumekuolemat.

Vuonna 2020 huumeisiin kuoli 254 ihmistä. Se on enemmän kuin esimerkiksi liikenneonnettomuuksissa kuolleiden määrä.

THL ehdotti tammikuussa huumekuolemien ehkäisyyn muun muassa hoitoon pääsyn nopeuttamista, avun pyytämisen kynnyksen madaltamista, opioidikorvaushoidon parantamista, päihteiden käyttöhuoneiden kokeilua ja mahdollisuutta saada yliannostuslääkkeitä myös kotiin.

Myös Helsingin kaupungin teettämän moniammatillisen selvitystyön mukaan valvotut käyttötilat voisivat vähentää yliannostuskuolemia.

Kansalaisaloite valvotusta käyttötilasta huumeita käyttäville keräsi hiljattain yli 50 000 allekirjoitusta ja etenee käsittelyyn eduskuntaan. Eduskunnalla on velvoite ottaa kansalaisaloite käsiteltäväksi, mutta aloitteen hyväksyminen samoin kuin mahdolliset muutokset aloitteeseen jäävät eduskunnan harkittaviksi.

Lähteet: THL, Tilastokeskus, Sininauhasäätiö

Lue lisää: Anna, 45, haki apua alkoholiongelmaan, mutta lääkäristä sitä ei herunut - Suomessa on ryhmä alkoholista toipuvia, joita ei julkisuudessa näe

Lue lisää: Huumeita ja kymppitonnien velat ulosotossa - rikostoimittaja Vera Miettinen on entinen "villi nuori", josta tuli menestyskirjailija ja kustantamon johtaja

Lue lisää: Yksi riippuvuus on kaikkein vaarallisin, ja jokainen on siihen taipuvainen - kuusi ratkaisua auttaa päästämään irti