- Tämä on suostuttelun tulos, kiteyttää Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni seisoessaan näyttelytilassa ikonien ympäröimänä.

Arseni on kuratoinut lapinlahtelaiseen Taidemuseo Eemiliin laajan näyttelyn, joka koostuu yksityiskokoelmista lainaan saaduista ikoneista. Esillä on kaikkiaan 222 ikonia.

- Tämä tarkoittaa kesän ajalle aukkoja keräilijöiden kodin seinällä, metropoliitta virnistää.

Näyttelyn vanhimmat pyhäinkuvat ovat metallista valettuja pieniä, vaatimattoman näköisiä ristejä. Ne ovat peräisin Itä-Roomasta 1100-1200-luvulta, mahdollisesti Konstantinopolista.

Metropoliitta Arsenin mukaan ikoneita tehtiin erityisen paljon 1800-luvulla.

- Elintaso nousi, ja ihmiset pystyivät hankkimaan niitä. Tarjonta vastasi kasvavaan kysyntään.

Esillä myös "köyhän miehen ikoneita"

Esillä olevissa ikoneissa toistuvat tietyt aiheet: Kristus, Jumalanäiti, enkelit, pyhät ihmiset ja kirkkovuoden juhlat.

Yksi seinä on täynnä pelkästään Jumalansynnyttäjän Neitsyt Marian ikoneita.

- Erilaisia variantteja tunnetaan yli 600, Arseni taustoittaa.

Näyttely tuo havainnollisesti esille myös ikonitaiteen eri aikakaudet ja tyylit. Osa ikoneista on esimerkiksi verhottu metallivaippaan.

Jos metalli peittää pelkästään ikonin kehystä, on kyseessä basma. Metallinen suojalevy, joka peittää henkilöhahmoa lukuun ottamatta kaiken muun, on puolestaan oklad. Terminä tunnetuin lienee kuitenkin riisa, jossa on aukko ainoastaan kasvojen ja muiden iho-osien kohdalla. Joissakin ikoneissa riisan alla ei ole maalausta muualla kuin näkyviin jäävien iho-osien kohdalla.

Näyttelyssä on esimerkkejä myös siitä, että kaikilla ei ollut varaa hankkia ikoniin metallista vaippaa. Riisa saatettiin silloin tehdä tinapaperista tai jopa karkkipaperista.

- Siihen saatettiin lisätä myös erilaisia koristeita, kukkia tai lasihelmiä, jotta se näyttäisi hienommalta ja arvokkaammalta. Nämä ovat sellaisia köyhän miehen riisoja, metropoliitta hymyilee.

Tilaus taakse ja verstas töihin

Näyttelyssä on useita ikoneita, joiden taakse puuhun on kirjoitettu tai raaputettu venäjänkielistä tekstiä. Arsenin mukaan kyse on maalaamattomiin ikonipohjiin tehdyistä tilauksista.

- Ikonin taakse on merkitty mistä kylästä tilaus oli, kuka oli tilaaja, mikä oli aihe, ja sitten myös hinta. Sen jälkeen, kun ikoni tuotiin maalattuna tilaajalle, ei tullut kinaa.

Tilausta oli täyttämässä kahdenlaisia verstaita. Perheverstaissa pyhäinkuvia työsti koko perhe, jonka jäsenet olivat kesäaikaan kiertäneet kylästä kylään hankkimassa tilauksia.

Perheverstaiden ohella oli myös varsinaisia ikoniverstaita, eräänlaisia tehtaita, joissa oli omistajan lisäksi paljon palkattuja työntekijöitä. Työpäivän pituus verstaassa saattoi olla jopa kuusitoista tuntia.

Verstaan maalarit oli jaettu kahteen ryhmään: kasvo- ja taustamaalareihin. Ensin mainituilla oli jälkimmäisiä isompi palkka, sillä he tekivät vaativampaa työtä.

- Yksi henkilö ei verstaassa maalannut ikonia alusta loppuun, vaan se siirtyi pöydältä toiselle. Jotkut kultasivat, jotkut osasivat tehdä pohjavärejä, jotkut taustoja ja jotkut pukuja. Kasvomaalarit taas tekivät pelkästään kasvoja, Arseni selittää.

Hänen mukaansa kyse oli tavallaan liukuhihnatyöstä, josta tuloksena oli tietynlainen jälki.

- Se ei ollut yksilön jälki, vaan ryhmän jälki. Se oli verstaan tavaramerkki.

Tehdasmaisesti toimineen verstaan päivätuotanto saattoi olla jopa 300 ikonia.

- Niitä on tehty valtavat määrät. Markkina-alue ei ollut pelkästään Venäjä, vaan ikoneja myytiin Balkanille saakka.

Luostarit myivät ikoneja eteenpäin

Yksityisten ihmisten lisäksi ikoneja ostivat myös luostarit, kuten Laatokan Valamon luostari, joka myös myi maalarikylistä tilaamiaan ikoneja pyhiinvaeltajille.

Luostarin arkistosta on löytynyt asiakirjoja, joiden mukaan Valamon luostari osti suuria määriä esimerkiksi pyhien Sergein ja Hermannin ikoneja.

Valamossa oli oma ikonimaalaamo, mutta Arsenin mukaan se ei pystynyt vastaamaan ikonien kysyntään. Luostari tilasi sen vuoksi ikoneja maalarikylien maalaamoilta myyntiin.

- Niitä myytiin kesällä pyhiinvaeltajille hengelliseen käyttöön ja matkamuistoiksi.

Uskonnonharjoittamisen apuväline vai taideteos?

Ortodoksille ikoni on eräänlaista maalattua teologiaa. Se on uskonnon harjoittamiseen käytettävä esine, joka välittää ortodoksista uskon oppia ja sanomaa.

- Ikoni on parhaimmillaan hyvä uskonnonharjoittamisen apuväline, hengellinen kestokulutushyödyke, mutta se on parhaimmillaan myös hyvä taideteos, Arseni toteaa.

Seitsemäs yleinen kirkolliskokous määritteli vuonna 787 sen, millainen ikonin pitää olla.

- Ikonin tulee synnyttää rukouksen mielialaa, mikä tapahtuu siten, että piirros on täsmällinen ja väritys on kaunis, jolloin se kutsuu katsojaa luokseen. Sen tulee toisaalta myös opettaa.

Arseni kertoo aikoinaan kysyneensä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispana toimineelta Jukka Paarmalta, onko luterilainen kirkko kumonnut seitsemännen yleisen kirkolliskokouksen päätökset. Kun Paarma oli vastannut kieltävästi, oli Arseni kertomansa mukaan todennut, että sittenhän ikonien kunnioittaminen on osa uskontoa myös luterilaisilla.

- 1700-luvun luterilaisissa kirkoissa on esimerkiksi Toppeliuksen maalauksia, jotka ovat tyyliltään ja tekotavaltaan hyvin lähellä ortodoksisia ikoneita, metropoliitta Arseni huomauttaa.