Ulkonäköpaineet eivät koske vain naisia. Kuusi eri ikäistä miestä riisuutui Me Naisille ja kertoi, mitä he itse miettivät kropastaan.

Pyysimme tavallisia suomalaisia miehiä kertomaan, millainen suhde heillä on kehoonsa.

Drag-harrastus on ollut terapeuttista Juho Marttisen kehosuhteelle. Kuva: Mikko Hannula

Juho Marttinen, 24: "Drag-hahmoksi pukeutuessani kroppani onkin sopiva"

"Puhun kropastani liha-aluksena. Ikään kuin kroppani olisi hassu auto, jolla ajelen elämääni läpi. Se on selviytymiskeino: on helpompaa katsoa kehoani ulkopuolelta kuin olla yhtä kehoni kanssa.

Olen kärsinyt ylipainosta koko elämäni, ja näen kehoni lihavuuden linssin läpi. Miestissit, valuva vatsa, selän aknejäljet ja hilseilevä päänahka. Vierastan niitä kehossani, koska julkisessa kuvastossa vastaavaa ei näe. Mainosten XL-malleillakin rasva on oikeassa paikassa, ja iho kliinisen siisti. Oikeasti ihmiskeho hyllyy ja valuu hassuista paikoista.

Pelkään, että vartalossani näkyy itsekurin puute. Olen ehdollistunut yhteiskunnan syöttämään narratiiviin: että ylipainoisena olen laiska ja kykenemätön huolehtimaan itsestäni. Elämme kuitenkin maailmassa, jossa epäterveellisiä valintoja on helppo tehdä, kiitos euron juustohampurilaisten. Olen laihduttanut 15 vuotta, mutta viime aikoina olen miettinyt, että ehkä vika ei olekaan minussa. Ehkä tarvitsisin enemmän tukea ruokasuhteeni tai liikuntatottumusteni korjaamiseen."

Juho Marttinen on nolostellut muun muassa selkänsä aknearpia. Kuva: Mikko Hannula

"Vaikka painostani ei koidu terveysongelmia, kroppani näyttää mielestäni 'vääränlaiselta', ja sitä on vaikea hyväksyä. Tuntuu, että en riitä omana itsenäni, vaan kilojeni vuoksi minulla pitäisi olla jokin tasapainottava tekijä. Esimerkiksi elokuvissa läski hahmo on aina hauska, porukan pelleilijä.

Kehosuhteeni kannalta terapeuttisia asioita ovat mökkireissut ystävien kanssa sekä dragin harrastaminen. Drag-hahmoni on Kariana Grandi, kaikkien janoisten lorttojen sankari. Harrastamani drag kumartaa kauniille, häpeilemättömille naisille. Roolihahmolle siviilikehon ongelmakohdat voivat olla eduksi: tissejä korostetaan ja tyllihame saa muhkeutta vatsamakkaroista. Viiksekkäällä povipommilla ei ole aikaa ahdistua kehostaan. Toivottavasti voin joskus olla yhtä itsevarma myös ilman rooliasua."

Henri Riihimäki on aina ollut hoikka. Miehenä hänestä tuntuu, että pitäisi olla lihasta enemmän. Kuva: Mikko Hannula

Henri Riihimäki, 23: "Pakko-oireinen häiriö näkyy käsissäni"

"Olen usein miettinyt, että jos olisin nainen, kroppatyyppini olisi perinteisten kauneusihanteiden mukaan täydellinen. Mutta koska olen mies, laihuuden sijaan kropasta pitäisi löytyä lihasta.

Olin jo eskarissa tosi hoikka. En miettinyt asiaa sen enempää, kunnes tulin teini-ikään. Tällöin eräs tuttuni huomautti laihuudestani. Menin kotiin, katsoin peiliin ja mietin, että herranjumala! Koulussa muita poikia katsoessani tajusin, että olen sairaalloisen hoikka. Olin jo silloin pitkä, ja se korosti laihuutta entisestään. Vaikka söin enemmän, en saanut itseäni normaalin kokoiseksi - näytin vain vähemmän langanlaihalta.

19-vuotiaana hankin ensimmäisen salikorttini, ja siitä lähtien olen tietoisesti halunnut kasvattaa lihasta. Salitreenin myötä sain myös ruokavalioni kuntoon. Oli yksi elämäni parhaimpia päätöksiä, että ryhdyin pitämään kehostani parempaa huolta. Treenaan salilla kahdesta kolmeen kertaa viikossa.

Seuraan aika paljon yleisiä kauneusihanteita. Olen halunnut muokata kroppaani lihaksikkaammaksi, ja kiinnitän huomiota ihoni kuntoon. Yritän minimoida finnit ja käytän itseruskettavaa, jotta iho näyttäisi tasaiselta.

Nykyään tykkään vartalostani, etenkin vatsastani. Käsistäni en pidä. Minulla on pakko-oireinen häiriö, joka näkyy siten, että pesen käsiäni todella paljon. Käteni ovat sen vuoksi kuivat. Pahimpina aikoina pesin käsiä 15 kertaa putkeen. Tuolloin kädet olivat täynnä pieniä haavoja, ja niistä tuli verta. Saippuapullot olivat kotona jatkuvasti tyhjiä."

Henri Riihimäki treenaa salilla kahdesta kolmeen kertaan viikossa. Kuva: Mikko Hannula

Emil Szalecki päätti nelikymppisenä laittaa itsensä kuntoon. Kuva: Mikko Hannula

Emil Szalecki, 44: "Resetoin itseni nelikymppisenä uudestaan"

"Painoin 16-vuotiaana 95 kiloa. Lapsuudenkodissani liikuntaan ei kannustettu, sen sijaan taiteellisuus oli kaikki kaikessa. Aloitin viulun soiton viisivuotiaana, ja treenejä oli pisimmillään seitsemän tuntia päivässä.

Teini-iässä anelin, että saisin aloittaa joogan. Se oli ainoa liikuntalaji, jonka isä hyväksyi. Hän pelkäsi, että loukkaan itseni muissa lajeissa enkä voisi enää soittaa. Laihduin muutamassa vuodessa parikymmentä kiloa.

Minua kiusattiin koulussa painoni takia, mutta myös taustani takia. Olin lihava, viulua soittava poika, ja olin myös se ulkomaalainen poika. Synnyin Iranin Teheranissa puolalaisille vanhemmille ja olin viisivuotias, kun muutimme isän työn vuoksi Kajaaniin.

Kehollinen riittämättömyys on seurannut minua koko aikuisikäni. Kun täytin 40, halusin resetoida itseni uudestaan. Tuolloin koin lyhyessä ajassa sarjan elämänmuutoksia, joissa vaihtui paikkakunta, parisuhde ja työpaikka. Koko elämäni meni uusiksi, niin myös minäkin. Kaipasin elämääni stoalaista kuria ja rakennetta: halusin muovata itsestäni jotain ihan uutta. Voima- ja kamppailulajiharjoittelu antoivat minulle syyn nukkua, syödä ja palautua. Treenaaminen on minulle myös terapiaa.

Käsien voimaharjoittelu on haastavaa skolioosin vuoksi. Viulunsoiton takia oikea hartiani on vinoutunut, ja joudun painoja nostaessani jatkuvasti pinnistelemään, jotta hartialinjani pysyy suorassa. Toisaalta jalkani ovat vahvat, ja olen tosi ketterä."

Emil Szalecki on 44-vuotiaana paremmassa kunnossa kuin koskaan. Kuva: Mikko Hannula

"Nyt olen Emil 2.0., parempi ja terveempi versio vanhasta Emilistä. En ole koskaan ollut näin suorituskykyinen. Siitä tulee hyvä olo, Supermies-fiilis. Unelmoin lapsena siitä, että jokin päivä olisin hyvässä kunnossa. Se toteutui nyt, nelikymppisenä."

Petteri Liikoselle keho on myös työkalu. Kuva: Mikko Hannula

Petteri Liikonen, 60: "Alasti poseeraaminen on auttanut minua tuntemaan kroppani"

"Tykkään vartalostani, ja pidän siitä hyvää huolta. Jumppaan ja venyttelen joka aamu, ja käyn säännöllisesti hierojalla. Olen vanhemmiten alkanut arvostamaan kroppaani, sillä se on minulle tärkeä työkalu. Olen tehnyt ruumiillista työtä puutarhurina 40 vuotta, ja toimin myös alastonmallina kansalaisopistossa. Tiedän, että minun on kuunneltava ja hoidettava kehoani, jotta pysyn työkykyisenä pitkään.

On kuitenkin päiviä, jolloin ikä, sekä nuoruuden hölmöilyt näkyvät vartalossani kolotuksina. Se turhauttaa. Niska on retkahtanut kolarissa, ja polven olen iskenyt kiireessä auton hinauskoukkuun. Puutarhurin työ tuntuu lonkissa, hartioissa ja kyynärpäissä, ja työtä pitää osata jaksottaa - jo muutaman minuutin tauko auttaa.

Mallin työstä johtuen tarkastelen kroppaani muita enemmän. Saan itse päättää asennot joissa poseeraan, ja suunnittelen niitä peilin edessä. Tunnen vartaloni. Tiedän, miten lihakseni käyttäytyvät eri asennossa ja miltä ne näyttävät eri kulmista katsottuna. Alastomuus tuntuu luonnolliselta: ajattelen, että jonkun on oltava mallina, jotta oppilaat voivat harjoitella piirtämistä. Joskus erehdyn vaikeaan asentoon, ja paikat ovat seuraavana päivänä kipeät."

Kuusikymppinen Petteri Liikonen pitää päivittäin huolta kehostaan. Kuva: Mikko Hannula

Ville Torvinen on aina ollut iso - ja tyytyväinen kehoonsa. Kuva: Mikko Hannula

Ville Torvinen, 39: "Mahani on kuin vanha ystävä"

"Olen aina ollut tyytyväinen kehooni. Mahani on minulle kuin vanha ystävä. Olen pitkä, minulla on isot sormet, isot jalat ja iso maha. Jo syntyessäni olin iso: painoin 4,6 kiloa ja olin 56 senttiä pitkä.

En ole koskaan ajatellut kokoni olevan huono asia - paitsi kenkäkaupoilla, sillä sopivia jalkineita on vaikea löytää. On vanhempieni ansiota, että kehosuhteeni on hyvä. He sanoivat aina, että jokainen ihminen on samanarvoinen koosta, ulkonäöstä tai ihonväristä riippumatta. Kotoa ei tullut koskaan mitään paineita, että pitäisi näyttää tietynlaiselta, vaan sain osakseni valtavasti lämpöä ja rakkautta. Viesti oli, että olen täydellinen juuri tällaisena.

Haluan opettaa saman asian omille lapsilleni sekä lapsille, joita kohtaan työssäni varhaiskasvatuksen opettajana. Jos kotona joku lapsistani sanoo polviaan tyhmiksi, sanon, että ne ovat täydelliset polvet juuri hänelle. Erilaisuus on parasta, mitä meillä voi olla. Omaa kehoaan ei voi verrata kaverin kehoon. Omaan kroppaansa pitäisi tutustua niin hyvin kuin pystyy oppiakseen, miten se toimii parhaiten.

Ottelin 10 vuotta showpainija Tuho Torvisena. Showpainista sain ensimmäistä kertaa voimakkaan ulkopuolisen hyväksynnän sille, että iso maha on hyvä juttu. Valmentaja sanoi, että tee isosta mahasta oma juttusi: näytä, että sinulla on tämän jengin isoin maha ja korosta sitä ylpeästi.

140 kiloisena olen laskureiden mukaan valtavan ylipainoinen. Mutta en koe olevani, sillä jaksan liikuttaa kroppaani, verensokeri- ja kolesteroliarvoni ovat hyvät, syön pääsääntöisesti kasviksia ja kalaa enkä tupakoi. Elän terveellisesti, mutta tulen aina olemaan iso. Ja se on minulle täysin ok."

Ville Torvinen on 140-kiloisena ylipainoinen, mutta terve ja hyvinvoiva. Kuva: Mikko Hannula

Ivari Retsä teki nuorempana mallintöitä. Kuva: Mikko Hannula

Ivari Retsä, 37: "Daddy body on kova sana"

"Painoni heittelee eri elämäntilanteiden mukaan. Vielä vajaa vuosi sitten painoin 15 kiloa nykyistä enemmän. Hoikimmillani olen ollut parikymppisenä, jolloin tein hetken mallintöitäkin. Nuorempana ulkonäkö oli melko tärkeässä roolissa elämässäni, mutta nykyään urheilen hyvän olon vuoksi. Jos se vaikuttaa ulkonäkööni, niin se on vain plussaa.

Lapsena minua kiusattiin koulussa ylipainon vuoksi. Kiusaaminen johtui myös ulkomaalaisuudesta - olin kahdeksanvuotias, kun muutimme Virosta Suomeen. Yläasteella isäni vei minut testaamaan työpaikkansa kuntosalia ja jäin koukkuun. Lopulta päihitin minua kiusanneet pojat koulun eri urheilulajeissa. Muistan ikuisesti, kun juoksussa ylitin maaliviivan ennen kiusaajaani: katsoin taakseni ja näin hänen epäuskoisen ilmeensä. En unohda sitä voiton tunnetta ikinä.

Olen teini-ikäisten poikien yksinhuoltaja. Esikoisen syntymään asti kävin ahkerasti salilla, mutta sitten aika ei enää riittänyt. Elämä oli hektistä päivätyön, DJ-keikkojen sekä lasten keskellä, joten liikunta jäi. Vuosien varrella on ollut vaikeaa hyväksyä kroppaani ja sitä, että painoni elää. Olen kamppaillut kehollisen epävarmuuden kanssa pitkälti koko elämäni.

Nykyään kehonkuvani on positiivinen. Tykkään vartaloni raamikkuudesta, ja minulla on ihan hyvä pylly. Jenkkakahvat sen sijaan aiheuttavat epävarmuutta edelleen. Olen tehnyt mieleni kanssa paljon töitä, jotta voisin katsoa itseäni hyväksyvästi, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tajuan, että "daddy body" on nykyään kova sana.

Älä häpeä. Ne terveiset lähettäisin teini-ikäiselle Ivarille. Häpeä nostattaa epävarmuutta, ja ainut keino tästä irti on hyväksyä itsensä kokonaan, vikoineen päivineen."

Ivari Retsä pitää erityisesti pyllystään. Kuva: Mikko Hannula

Lue lisää: Tältä näyttää keskikokoinen suomalainen nainen - 7 ihan erilaista naista kertoo, miltä tuntuu olla keskiarvokokoa