Uutinen HIFK:n talousvaikeuksista ei voi olla kenellekään yllätys, kirjoittaa Janne Oivio.

HJK kummittelee aina HIFK:n taustalla. Kuva: Jussi Nukari / Lehtikuva

Uusi sijoittajaryhmä, uusi toivo. Nyt pistetään homma kuntoon, rokki soimaan ja perseitä penkkiin!

HIFK:lla on perinteet. Tähti ja kilpi. Kannattajaryhmä. Brändi.

Höpön löpön. HIFK:lla, tai HIFK:n jalkapallopuolella, ei ole likimain yhtään mitään. Ja tuorein Potemkinin kulissi on - jälleen kerran - romahduspisteessä.

HIFK on parahtanut hätähuutoja tasaisin väliajoin sen jälkeen kun seura nousi Veikkausliigaan kaudeksi 2015. Joskus ne on naamioitu trendikkäiksi joukkorahoituskampanjoiksi, toisinaan on oltu rehellisempiä. Tällä kertaa jälkimmäinen oli valttia.

Tiivistetysti: HIFK Fotboll on kusessa. Se tarvitsee 140?000 euroa kesäkuun loppuun mennessä ja puoli miljoonaa euroa pidemmällä aikavälillä, jotta kausi saadaan pelattua läpi.

Olen pahoillani, jos sävyni vaikuttaa ilkeältä. Olen pikemmin tympääntynyt. HIFK:lla on nyt menossa kolmas omistajapohjakierros. Ennen ex-liigatuomari Heikki Pajusen johtamaa ryhmittymää oli kiinalainen Lucas Chang Jin - muistatteko vielä hänet? Ja sitä ennen oli, no, se edellinen porukka. Ja sitäkin porukkaa on edeltänyt alemmilla sarjatasoilla jos jonkinlaisia pöhinäkeisareita.

Kaava on aina sama: panostetaan joukkueeseen, välittömään pärjäämiseen ja mielihyvään. Ei organisaatioon, olosuhteisiin tai junioritoimintaan. Ei mihinkään sellaiseen, mikä oikeasti juurruttaisi tätä "perinneseuraa" omaan yhteisöönsä.

Historiaa voi olla paperilla 120 vuotta, mutta osaako joku kertoa, missä tai miten se näkyy seuran toiminnassa?

HIFK on futisjengi, joka pelaa Veikkausliigassa. Siinä se.

Ja kaikki johtaa aina siihen, että mennään yhä uudelleen uskollisten kannattajien taskuille kerjäämään rahaa.

Yksi asia, joka on tullut tässä viimeisen seitsemän vuoden aikana kristalliakin kirkkaammaksi on, että yleisö ei selvästikään tarvitse HIFK:ta. Ainoastaan lauantain yöttömän yön tapahtumaottelu - joka sai omistajien hätähuudon jälkeen kaksoismerkityksen - sekä derby HJK:ta vastaan ovat houkuttaneet ihmisiä lehtereille. Muissa peleissä ei ole ollut edes 2?000 katsojaa paikalla. Se kertoo brändin vetovoimasta jalkapallossa kaiken.

Pohjanoteeraus koettiin ennen maajoukkuetaukoa, kun paikallispeli Honkaa vastaan ei houkuttanut edes tuhatta silmäparia paikalle. Se toki kertoo myös osittain siitä, miten kehnosti noin muutoin paljon paremmin asiansa hoitava Honkakin omaa yleisöään kiinnostaa. Se olkoon toinen tarina toiselle päivälle.

Jos HIFK:lla olisi oikeasti iloa nimestään - siis siitä brändistä - se vetäisi vaikeinakin aikoina hieman uskottavammin väkeä lehtereille. Jos nimi HIFK merkitsisi helsinkiläisille futisihmisille jotain, se olisi nähty jo. Toistaiseksi ovat kiinnostaneet paikallispelit, eikä juuri mikään muu.

Kerrataan vielä. HIFK:n vasta leivottu uusi sijoittajaryhmä tarvitsee ensimmäisen kautensa pelastamiseksi ainakin puoli miljoonaa euroa. IFK:n ongelmat ja heikot kohdat ovat olleet pitkään tiedossa. Silti lähdettiin taas takapuoli edellä puuta kiipeämään. Vaikea ymmärtää, miten optimistisesti seuran kauden budjetti on laadittu.

HIFK:n motto tuntuu olevan, että kokeillaan mitä tahansa, mutta ei sitä, että rakennetaan perustukset ensin huolella.

Kaikki kunnia kannattajaryhmälle Stadin kingeille, joka luo hienoa tunnelmaa peleihin, mutta he yksin eivät ole olleet se "käyntikortti" peleihin, jollaiseksi ainakin vanha seurajohto halusi heidät mieltää. Epäilemättä myös uusi.

Kunniaa kannattajille myös siitä, että he jaksavat toimia uskollisesti jokaisen eri seurajohdon lypsylehmänä, kun tullaan taas kerran hattu kourassa anelemaan almuja. Että saadaan paikattua aikaisempi, laskelmoimaton törsäily. Taas kerran.

Itse olisin heidän asemassaan lopen kyllästynyt, mutta eihän rakkautta voi selittää.

HIFK:n jalkapallopuolella on kehnon organisaation ohella monta aivan valtavaa ongelmaa. Jokainen niistä on ollut pitkään tiedossa, mutta niille ei ole joko osattu, haluttu tai voitu tehdä mitään.

Yksi lähtee lehtereiltä. HIFK oli 1970-luvun alun jälkeen lähes neljä vuosikymmentä käytännössä kadoksissa suomalaiselta jalkapallokartalta. Se hukkasi monta kannattajapolvea naapureille - erityisesti HJK:lle. Tunnen monia stadilaisia, joiden motto vuosikausien ajan oli "Talvella IFK, kesällä HJK".

Valinnat on tehty.

Toinen liittyy samaan asiaan. Suomessa puhutaan milloin mistäkin jalkapallokulttuurillisesta ongelmasta, pelin tasosta, tunnelmasta, yleisömääristä ja ties mistä. Jos ongelmia haluaa kaivaa syvältä, pitää katsoa vuosikymmeniä taaksepäin - ja jalkapalloväkeen itseensä.

Siinä, missä kadehdituissa Ruotsissa ja Norjassa ollaan kaikin keinoin pyritty vaalimaan seurakulttuuria, tekemään seuroista paikallisia "keskuksia", joiden ottelupäivä on oman yhteisön keskeinen kokoontumispaikka, on Suomessa perinteisesti heitetty seuroja roviolle ilman sen suurempaa murheen häivää. Konkursseja, fuusioita, FC sitä ja AC tätä.

70-luvun jälkeen HIFK vain katosi. Toki se pelasi milloin missäkin sarjassa, mutta ei siihen kukaan mitenkään panostanut. Katsokaa ympäri liigan. FC Lahti, AC Oulu, FC Inter, SJK... kunniakkaita seuroja kaikki. Mutta jokainen niistä on syntynyt ainakin osittain sen takia, että niiden edeltäjät on jätetty heitteille. Tai koska ei ole ollut alun alkaenkaan mitään, minkä päälle muutoinkaan rakentaa.

Tämä ei ole näiden uusien seurojen vika. Ei sekään, että Ilves ja Tampere United ovat olemassa samaan aikaan - ne ovat aivan oma lukunsa monella tapaa. Mutta näitä esimerkkejä on niin valtavasti. En voi alkaa kaikkia luetella, mutta kyllä te tiedätte.

Niin monta kuopattua seuraa, pääasiassa asioista vastuussa olleiden pikkumaisuuden tai välinpitämättömyyden vuoksi. Valtataisteluja, kinaa rahasta, pikkupaikkakuntien pikkusieluiset miehet setvimässä "paremmuuttaan" asettamalla itsensä seurojen edelle. Seuroja ei ole Suomessa vaalittu. Se näkyy.

Suomi on todennäköisesti Euroopan ainoa maa, jossa useampikin kannattajajoukko laulaa rehvastellen, että on meillä perinteitä. Onko se oikeasti kehu?

Tästä päästään takaisin IFK:hon - sen suurimpaan ongelmaan. IFK on kuin SJK:n tai Interin peilikuva. Sillä on ne perinteet, joita moni seura janoaa. Kolikon kääntöpuoli on, että IFK:lla ei ole mitään muuta omaa. Ei ole stadionia, ei harjoituskeskusta, ei oman toiminnan selkeää kotia, eikä huippuluokan juniorityötä. Eikä rahoittajaa. Ei liigatason organisaatiota. Eikä, jos ollaan rehellisiä, kovin paljoa kannattajiakaan.

Kaikki ei tietenkään ole HIFK:n tai sen nykyisten omistajien syytä. HJK:n määräävä asema mm. stadionasioissa ei auta sekään. Mutta nyt on aika katsoa totuutta silmiin: tarvitseeko Veikkausliiga todella HIFK:ta? Kaipaako se sen potentiaalia ja brändiä? Onko HIFK:n brändi olla jalkapallossa liigaseura, vai onko se tänä päivänä ennemmin intohimoinen kaupunginosajoukkue Brahen kentällä Kalliossa?

Kirjoitin ennen kauden alkua Urheilulehden Veikkausliigan ennakkolehteen kolumnin, jossa kysyin, että mitä muuta HIFK on kuin joukkue Veikkausliigassa. Uusien omistajien odotettuakin aiemmin parahtanut hätähuuto paljastaa, että kovin vähän on muuttunut.

Maksumiehiksi pistetään taas kannattajat. Sekä lompakoillaan, että ennen kaikkea sydämillään