Hyvinvointikeskeisestä elämästä on tullut fantasia, joka hallitsee Suomen henkistä tilaa. Tammikuussa äänestetään valtuutetut aluehallintoon, jota nimetessään perinteisesti neutraali lainsäätäjäkin sortuu unelmien kieleen.

Miksi ihmeessä hallintoalueita kutsutaan hyvinvointialueiksi?

Utopistinen hyvinvointiaate on kaapannut vallan paitsi poliittisessa kielenkäytössä ja yhteiskunnan kehittämisessä myös eettisessä itsearvioinnissa. Kärkevin todistus aatteen nurinkurisesta vahingollisuudesta on kansakunnan heikkenevä kyky nujertaa kuolonuhreja aiheuttavaa pandemiaa.

Kun koronatoimia johtava pääministeri Sanna Marin (sd.) pakenee vastuutaan hauskanpitoon juhlissa ja yökerhoissa, hän syyllistyy samaan itsekeskeisyyteen kuin ne, jotka jättävät rokotteet ottamatta. Virus voittaa, mutta väliäkö sillä, jos minä voin hyvin.

Apulaisylilääkäri Eeva Ruotsalaisen sanoin "jokainen yksilö on vastuussa pandemian torjunnasta". Tämä kiistaton moraalilause ei kuitenkaan puhuttele vapaan yksilön perimmäistä toiminnanohjausta, jos henkilökohtainen hyvinvointi on hänelle arvoista korkein.

Filosofi Sami Pihlströmin mukaan hyvinvointikeskeisestä ajastamme kumpuava haluttomuus käyttää syyllisyyden käsitettä johtaa välinpitämättömyyteen, joka levittää tappavaa tautia.

Hyvinvointiaatteessa siitä, mikä on arvokkaan elämän yksi edellytys, tehdään koko elämän tarkoitus. Minusta tämä on paitsi nurinkurista ja moraalisesti rappeuttavaa myös typerää.

En ole koskaan voinut ymmärtää, miksi ihmiset juoksevat hyvinvoinnin perässä. Kuka jaksaa päivä tolkulla keskittyä siihen, että on nätti naama, hyvä mieli ja mukava olo?

Kun minä voin riittävän hyvin, kiinnostun jostakin paljon arvokkaammasta, kuten totuuden, kauneuden ja hyvyyden tavoittelusta. Vaativammat hankkeet eivät lisää hyvinvointia, mutta ne tuovat haasteita, avartavat mieltä ja antavat elämälle tarkoitusta.

Tammikuun toiseksi viimeisenä sunnuntaina suurin osa suomalaisista pääsee äänestämään hyvinvointialueiden valtuustovaaleissa. On luotu uusi maakuntahallinto, joka järjestää sosiaali- ja terveyspalvelut sekä pelastustoimen alueensa asukkaille. Tämä on koettu tarpeelliseksi, koska muuten autioituvien ja köyhtyvien maalaiskuntien asukkaat jäisivät vaille perustuslain takaamia palveluita.

En halua nyt muistuttaa siitä, että palvelut olisi voitu järkevämmin ja edullisemmin järjestää kuntien yhteistoiminnalla ilman uutta raskasta hallintoporrasta, mutta miksi ihmeessä näitä hallintoalueita kutsutaan hyvinvointialueiksi?

Puhumalla hyvinvointialueista luodaan vaikutelma, että kaikkialla maassa voidaan keskimääräistä paremmin.

Kirjailijana minua kauhistuttaa kielen väärinkäyttö. Jos hyvinvointi on ominaisuus, tarkoittaa hyvinvointialue poikkeuksellisen korkean hyvinvoinnin aluetta. Samaan tapaan puhumme aurinkorannikosta tai raamattuvyöhykkeestä.

Kotimaisten kielten keskus vastusti nimitystä hyvinvointialue. Suomen kielen vartijoiden mielestä hyvinvointi on abstrakti ja monimerkityksinen sana, joka ei kuvaa neutraalisti hallinnollisen yksikön tehtäviä, vaan viittaa hallinnon tavoitteisiin.

On surkeaa, että lainsäätäjä on langennut unelmahöttöiseen kielenkäyttöön. Vielä vuoden 2000 perustuslakia säädettäessä harkittiin viisaasti eikä puhuttu esimerkiksi hyvinvointivaltiosta tai hyvinvointipalveluista. Tämän vuotisessa aluehallintolaissa mennään jo missio edellä. Puhumalla hyvinvointialueista luodaan vaikutelma, että kaikkialla maassa voidaan keskimääräistä paremmin.

Samanaikaisesti kurja tosiasia on edelleen se, että Suomessa perusterveydenhoitoon pääseminen on tuskallisen hidasta ja vaikeaa, ellei ota yksityistä sairausvakuutusta tai saa palvelua työterveyshuollosta. Nyt on siis ruiskittu hyvinvoinnin tähtisadetta hallintohimmeliin ja jätetty terveydenhuollon tärkein ongelma vaille ratkaisua.

Mutta eihän se haittaa, koska pian kansalaiset saavat valita edustajansa aluevaltuustoon, joka päättää sille lakisääteisen laskusäännön mukaan eduskunnassa myönnettyjen verovarojen käyttämisestä hyvinvointialueensa lakisääteisiin tarkoituksiin. Tätä sitten kutsutaan itsehallinnoksi. Ihanaa hallitus ihanaa. Kielen säännöt, tilastomatematiikan lait ja kansanvallan kunniallisuus kumotaan kertaheitolla.

Jari Ehrnrooth

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija, historian ja sosiologian tutkija, jolla ei ole äänioikeutta aluevaaleissa. Hän on kolmen eri tiedekunnan dosentti Helsingin, Turun ja Lapin yliopistoissa. Palautetta kirjoittajalle voi lähettää myös suoraan osoitteeseen palaute.ehrnrooth@gmail.com.

Kolumnista voi keskustella 18.12. klo 23.00 saakka.

Aluevaaliuutiset, taustat ja analyysit löydät kootusti Ylen aluevaalit-sivustolta.