Jatkuva häpeäminen on huvittavaakin. Kääntöpuoli on, että häpeän takia jätetään hakematta apua, kirjoittaa toimittaja Katariina Halonen.

Toimittaja Katariina Halonen haluaisi olla yhtä häpeilemätön kuin Erika Vikman. Kuva: Jirina Alanko

Tuntuu kuin rintani päälle tiputettaisiin paino. Vatsaa kivistää ja puna leviää poskille. Minua hävettää.

Häpeä. Tunnen sitä jatkuvasti ja kaikkialla. Häpeän kehoani ja kuluneita kynsiäni. Häpeän puheitani, ideoitani ja joskus jopa ajatuksiani. Hammaslääkärissä häpeän hampaitani ja kampaajalla hiuksiani. Häpeän jopa unissani, sillä silloin kuorsaan, puhun ja tuhisen. Sukupolvihäpeästä en edes aloita.

Luin hiljattain Amanda Palon esikoisteoksen Outoja kaloja. Kirja kertoo elämästä, häviävän pienistä hetkistä ja häpeästä. Pysähdyin kirjan äärelle: hetkinen, häpeävätkö muutkin yhtä paljon? Häpeävätkö muutkin epäkiinnostavuuttaan, ala-asteella tekemiään mokia ja sitä, kun unohtuvat bussissa tuijottamaan tuntematonta ja tämä huomaa? Kuinka lohduttavaa.

Joskus häpeä on huvittavaa, joskus uuvuttavaa. Joskus se on este jollekin tärkeälle. Olen jättänyt tekemättä ja yrittämättä monia asioita häpeän takia. En koskaan osallistunut musiikkiopiston pääsykokeisiin, sillä häpesin jo valmiiksi sitä mahdollisuutta, etten tule valituksi. Olin saanut rummut joululahjaksi. Ne myytiin, koska en häpeältäni koskaan oppinut soittamaan.

Olen jättänyt pyytämättä apua häpeän takia. Olen hävennyt sitä, etten jaksa tai pysty ja polttanut lopulta itseni loppuun. Burnout parikymppisenä, miten häpeällistä!

Haluaisin jättää häpeäni bussipysäkille niin kuin Erika Vikman tekee laulussaan Häpeä.

Nyt häpeän tätä tekstiä.

Lue lisää: Miksi häpeä on niin musertava tunne? Psykologi selittää ja kertoo 2 konkreettista asiaa, jotka auttavat