Kaustislainen viulunsoitto on päässyt Unescon ihmiskunnan aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Kyse on vasta toisesta kansallisesta kohteesta listalla; aiemmin mukaan on päässyt suomalainen saunakulttuuri.

Takana on monivuotinen työ ja tarkkaan muotoiltu hakemus, jossa hankkeen nimi kertoo kuitenkin vain syvän ytimen ja pienen osan siitä, mistä on kyse.

Kuvaavampaa olisi puhua "musiikki- ja tanssiperinteen harjoittamisesta Perhonjokilaaksossa", mutta tuollaista muotoilua pidettiin hakemusta valmisteltaessa turhan abstraktina.

Ja sekin olisi määrittelynä suppea. On helpompi kertoa, miten asiaa ei voi rajata kuin rajata se.

1. Kyse ei ole vain viulunsoitosta

Viululla on kiistämätön rooli Kaustisella, mutta perinteeseen kuuluvat yhtälailla esimerkiksi kuorolaulu ja kantele. Kanteleperinne on alueella on sekin vahva, vaikka kantele soikin vain harvoin yhdessä viulujen kanssa.

Koko hankkeen ideologiaan kuuluu, että yhteisö itse määrittelee, mikä on tärkeää. Pitkien haarukointien tulos oli, että perinteen keskellä elävien mielestä Kaustinen ja viulu symboloivat kokonaisuutta parhaiten.

1b. Toisaalta kyse on viulunsoitosta

Viulunsoiton juuret ulottuvat alueella lähes 300 vuoden taakse. Aikansa "nuorisomusiikista" löytyy merkintöjä 1700-luvulta kirkkoraatien pöytäkirjoista, kun soittajat rikkoivat sunnuntaista tanssisoittokieltoa.

Vaikka niin soitin, tanssit kuin sävelmätkin olivat aluksi vierasta perua, soittajat kehittivät oman tyylin ja viulusta tuli erityisesti hääjuhlien soitin, joka johdatti uudenlaisen musiikin aikakauteen.

Häät kestivät useita päiviä, ja viulu soi niissä tuntikausia. Koska häitä ei kuitenkaan ollut kovin usein, järjestettiin myös tansseja - nekin usein monipäiväisiä.

Myöhemmin viulut saivat säestyssoittimia, ja 1950-luvulla kaustislaisen pelimanniyhtyeen kokoonpanoksi vakiintui viulut, kontrabassot ja harmoni. Tuolloin vanha soittotyyli oli isojen häiden harvennuttua enää yksittäisten soittajien varassa, mutta se saatiin pidettyä elävänä kehittämällä uutta toimintaa.

Purppuripelimannit, Konsta Jylhä ja lopulta Kaustisen kansanmusiikkijuhlat nostivat lopulta kansanmusiikin uuteen kukoistukseen.

Pelimanniperinne on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Monessa suvussa soittajia onkin useissa sukupolvissa ja suvuilla tai perheillä omia yhtyeitään, kuten myös useimmilla kylillä.

Viulu on ollut ja on kotona seinällä, ei soitinkotelossa. Siihen voi tarttua yhtä lailla talon väki kuin kylään tulija.

1c. Kyse on aivan omanlaisestaan viulunsoitosta

Korvakuulolta soittaminen ja vapaa yhdessä jammailu on osa perinnettä, mutta traditio kulkee eteenpäin myös koulutuksen kautta. Kansainvälistäkin huomiota saaneen Näppärit-pedagogiikan koulumia nuoria soittajia löytyy jo sadoittain.

Kaustislaisen soiton erottaa kuullessaan, mutta mistä tyyli syntyy?

- Kaustislainen pelimannimusiikki eli fiulimusiikki on tunnettua siitä, että siinä on nykäisy eli aksentti, jota joku sanoo puntitukseksieli voimakas korostus iskuttomilla tahtiosilla. Siitä tulee oma svenginsä, selittää Tallarin viulisti Arto Järvelä.

Lisäksi melodiaa kruusataan eli koristellaan: rungon ympärille lisätään maustetta ja höystettä.

Tyyliä onkin aika ankala opettaa, koska siihen liittyy paljon mikrotason hienouksia.

- Itsellä se on selkärangassa ja sen tuntee tarkoin, mutta se on vaikea saada puettua sanoiksi, sanoo Tallarin Esko Järvelä.

Samasta syystä nuotinnus on kaksiteräinen miekka: kirjoittamista ja nuotista oppimista hankaloittaa se, ettei kaikkea voi paperista lukea.

2. Kyse ei ole vain soitosta

Samaan aineettoman kulttuuriperinnön kokonaisuuteen kuuluu myös kansantanssi.

Yksi omaleimainen osa sitä on moniosainen, hovitansseista periytyvä purppuri. Purppuria on tanssittu alueella jo 1800-luvulla, ja tanssitaan yhä niin häissä kuin Nuorisoseurassa.

Ja kuuluu asiaan paljon muutakin: esimerkiksi soitinten rakentaminen, pukujen ompelu ja käyttö, tarinankerronta ja leikkien perinne. Oikeastaan kaiken perintöön liittyvän tallentaminen, ylläpitäminen ja eteenpäin siirto.

3. Kyse ei ole vain Kaustisesta

Perinne ei rajaudu vain Kaustiselle, vaan mukana hakemuksessa ovat koko ajan olleet naapurikunnat Veteli ja Halsua.

Oikeastaan kyse on perinteestä, joka elää myös Ullavassa, ruotsinkielisissä lähikunnissa, koko Keski-Pohjanmaalla ja vielä laajemmallakin.

- Se kuuluu kaikille, jotka kokevat sen omakseen. Oli se sitten helsinkiläinen bussikuski, joka tulee kerran vuodessa soittamaan festareille tai kyläläinen, joka ei itse soita tai ole muuten mukana, mutta pitää perinnettä kunnia-asiana, sanoo Kansanmusiikki-instituutin johtaja Matti Hakamäki, joka on myös Unesco-työryhmän puheenjohtaja.

4. Kyse on osiensa summaa isommasta asiasta

Kun puhutaan elävästä perinnöstä, keskiössä ei ole tuote, kuten tietyllä tavalla soitettu kappale, vaikka ne tärkeitä ovatkin. Kyse on syvimmillään sosiologisesta perinteestä.

- Siitä miten ihmiset pitävät asiaa tärkeänä, tietotaidon siirtyminen, halu hakea identiteettiä historiasta ja välittää sitä omille lapsille... yhteenkuuluvuuden tunne, se on keskiössä, sanoo Hakamäki.

Kaustislainen viulunsoitto kaikkine ulottuvuuksineen ei ole uhattu, vaan elävä perinne, eikä sitä pidä säilyttää vitriinissä ja suojella muutoksilta.

- Se on tulossa jostain, elää tässä päivässä ja on menossa johonkin. Tätä halutaan tehdä myös huomenna eikä vain muistella vanhaa tai rekonstruoida mennyttä, sanoo Matti Hakamäki.

Hakamäki myöntää, että täysin vailla uhkakuvia ei modernisaation puristuksessa silti voida porskuttaa.

- Ei kannata ajatella, että kyllä se siellä elää ihan itsekseen. Aineettomat asiat vaativat erikoishuomiota, että tietotaito säilyy. Ne ovat ihmiskunnan kannalta merkittäviä.

Mikä muuttuu listalle pääsyn myötä?

Unescon listalle pääsy on valtava tunnustus paikalliselle perinteelle ja vuosisatojen aikana tehdylle työlle, sanoo Hakamäki.

- Tunnistaminen, tunnustaminen ja näkyvyys lisääntyy. Listalla on muun muassa portugalilainen fado ja muuta globaalisti tuttua - suurempaa tunnustusta ei voi kuvitellakaan.

Maine kasvaa, mutta sen kääntäminen vahvuudeksi on vielä arvoitus. Hakamäen mukaan tärkeää on, että työn ohjakset pysyvät koko ajan yhteisön käsissä, sillä ylikaupallistamisen vaara on olemassa.

- On todella tärkeää, ettei hankkeisteta hengiltä vapaaehtoistyön riemua. Perinteen harjoittamisessa on kyse perinteen harjoittamisesta.

Pohjimmiltaan kyse on juuri yhteisölle tärkeän perinteen noteeraamisesta - muiden tärkeiden perinteiden rinnalla.

- Ei tässä huudella, että se olisi arvokkaampaa kuin perinteet muualla. Kulttuurinen diversiteettipohja on tarpeen siinä kuin luonnon monimuotoisuuskin, sanoo Matti Hakamäki.

Lue myös: Viuluopetus elää nousukautta Perhonjokilaaksossa - ennätysmäinen ryntäys syksyn soittotunneille

Kansanmusiikkipitäjässä tiedetään, miten lapset saadaan soittamaan läpi elämän - 40 vuotta sitten kehitetty näppäripedagogiikka on kovassa nosteessa

Mitä ajatuksia juttu herätti? Voit osallistua keskusteluun torstaihin 16.12. kello 23:een saakka.