Yhä kovaäänisempi talouspolitiikan ryhtiliike vaatii jo julkisen talouden kiristämistä. Kiirehtiminen voi käydä kalliiksi, kirjoittaa erikoistoimittaja Jan Hurri.

Valtiovarainministeri Annika Saarikko (kesk, etualalla) vaatii pääministeri Sanna Marinin (sd, tala-alalla) hallitukselta, että talousryhti pitää. Kuva: Markku Ulander / Lehtikuva

Paine kasvaa talouspolitiikan kiristämiseksi ja korona-aikana voimistuneen julkisen velkaantumisen taltuttamiseksi. Samalla kasvaa hätiköinnin - ja ties kuinka kalliiden virheiden - riski.

Oppositiopuolueiden puheenvuorot ovat jo pitkän aikaa ja kovaan ääneen arvostelleet hallituksen taloudenpitoa holtittomaksi ja peräänkuuluttaneet talouspoliittista kurinpalautusta.

Nyttemmin myös valtiovarainministeri Annika Saarikko (kesk) on entistä päättäväisemmin ryhmittynyt talouden ryhtiliikkeen riveihin.

Talouskäsitteenä "ryhti" on samaa epämääräistä mielikuvamaalailua kuin yleisemmin käytetty "kuri", mutta talousryhti on ministerin omaa talouspolitiikan sanastoa.

Saarikko linjasi puolueensa puoluevaltuuston viime kuun kokouksessa Rovaniemellä, että "keskusta ei tule olemaan mukana hallituksessa, jossa keimaillaan talousryhdin hylkäämisen kanssa".

Tiettävästi juuri talousryhdistä oli kyse, kun hallituspuolueiden puheenjohtajaviisikko kokoontui tämän viikon keskiviikkona Saarikon aloitteesta keskustelemaan ensi vuoden talouslinjauksista.

Talouspolitiikan ryhtikeskustelussa yksi kynnyskysymys on, milloin ja minkälaisella julkisen talouden virityksellä on tarkoitus irtautua koronakriisin aikaisista poikkeuksista - ja palauttaa budjetin menokehykset ynnä muut kurinalaisen taloudenpidon periaatteet voimaan.

Keskustelu ja kysymykset ovat paikallaan, mutta vastausten - ja talouspolitiikkaa kiristävien toimien - kiirehtiminen lisäävät ainakin kahden kalliin vikatikin riskiä.

Talouspoliitikot keskustelevat poliitikoille ominaisilla mielikuvakäsitteillä, mutta he eivät silti ole ainoita talouskeskustelijoita, jotka kaipaavat jo talouspolitiikan "vanhaa normaalia".

Vaikka valtiovarainministeriö (VM) on korostanut kriisitoimien ja kriisistä aiheutuneen velkaantumisen välttämättömyyttä, se on tämän tästä muistuttanut myös julkisen talouden tasapaino- ja kestävyyshaasteista.

Ja vaikka VM on arvellut koronakriisistä selvittävän alun perin pelättyä pienemmin talousmenetyksin, se on väsymättä myös pitänyt esillä piakkoin koittavan talousarjen ankeutta.

Hiljattain VM onnistui virittämään lohduttoman sävyn jopa tiedotteeseen, jolla se kertoi valtion velkaantumistarpeen jäävän tänä vuonna miljardeja euroja arvioitua pienemmäksi.

Synkän sävyn saneli alakuloinen kestonäkymä pitkäaikaisiin kestävyyshuoliin ja talouden vaikeisiin tasapainohaasteisiin. Vyötä olisi ennen pitkää kiristettävä, sitä ei hetken velkahuojennus muuta.

Valtiontalouden tarkastusvirasto (VTV) ottaa osaa keskusteluun tällä viikolla julkistamassaan finanssipolitiikan valvontaraportissa.

VTV ei lausu talousryhdistä sanaakaan eikä se turvaudu yhtä synkkiin sävyihin kuin VM, mutta sekin kannustaa hallitusta talouspolitiikan kiristämiseen mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Viraston mukaan talouspolitiikka on ollut koronakriisin oloissa asiallisen kevyttä ja pääosin säännösten mukaista. Se pitää vielä ensi vuotta poikkeuksellisena koronavuotena, jonka aikana EU:n alijäämä- ja velkarajoista on juuri ja juuri lupa poiketa.

Finanssipolitiikkaa olisi VTV:n mielestä viritettävä jo ensi vuoden mittaan valmiiksi sellaisiin säätöihin kuin taloussäännöt palaisivat entisellään voimaan vuoden 2023 alussa.

Neuvo on outo - eikä vähiten siksi, että VTV arvelee itsekin EU:n taloussääntöjen muuttuvan ja luultavimmin helpottuvan ennen kuin niihin on tarvis palata.

Talousryhdin kohentajat ja kiristysten kiirehtijät ovat epäilemättä oikeassa varoitellessaan, että julkisen talouden velkaantumisella on rajansa ja että liian pitkään liian huolettomasti jatkuva velkaantuminen johtaa vaikeuksiin.

Mutta kovaäänisimmiltä kurinpalauttajilta tuntuu unohtuneen, miten viime vuosikymmenen finanssi- ja eurokriiseissä kävi.

Silloinkin talouspolitiikka kävi ensin kriisiä vastaan voimakkaalla elvytyksellä, mutta se loppui lyhyeen, kun julkinen velkaantuminen aiheutti talouspoliittisen paniikkikohtauksen - ja elvytys vaihtui vyönkiristyksiksi.

Kymmenen vuotta sitten talouspolitiikan ja -kurin kiristyksiä markkinoitiin moraalin ja vastuun iskusanoilla - ja jopa väitteillä, että talouspolitiikan kiristäminen kesken kriisin muka vahvistaisi talouskasvua.

Vyönkiristysten eurooppalaisia pääarkkitehtejä olivat EU:n komissio ja euroalueen keskuspankki EKP, mutta kovan linjan "darwinistisella" talouspolitiikalla oli Saksan, Hollannin ja Suomenkin tuki.

Sittemmin pääpukareista ainakin EU-komissio on epäsuorasti myöntänyt vyönkiristyspolitiikan virheeksi. Koronakriisissä se onkin alusta asti suositellut, vaatinut ja itsekin toteuttanut tasan päinvastaista talouspolitiikkaa kuin eurokriisissä.

Komissio, EKP ja EU:n neuvosto suosittelevat edelleen EU-maille elvyttävän talouspolitiikan jatkamista ensi vuonna ja tarvittaessa sen jälkeenkin, kunnes talous on kunnolla toipunut kriisistä.

Suomessa hallitus on toistaiseksi noudattanut neuvoja, mutta kuri-, ryhti- ja tasapainovaatimukset alkavat jo kasvattaa painetta jarrupolkimella.

Jos hallituksen taloushermot pettävät, vaarana on, että talouspolitiikan kiristykset alkavat taas ennen aikojaan ja ennen kuin talous kestää kiristysten vaikutuksia.

Talouspolitiikan kiristäminen tarkoittaa pelkistäen joko julkisen talouden menoleikkauksia tai veronkorotuksia. Tavasta riippumatta kansalaisten käytettävissä olevat tulot - ja talouden kokonaiskysyntä - supistuvat niukemmiksi kuin ne olisivat ilman vyönkiristyksiä.

Jos kiristysten taloutta heikentävä vaikutus on yhtä suuri tai suurempi kuin vasta kriisistä toipuvan talouden kasvu, talous lakkaa kasvamasta tai painuu taantumaan.

Juuri noin kävi viime kriisissä. Julkisen alijäämän supistamiseksi tarkoitetut kiristykset supistivatkin enemmän taloutta kuin julkista alijäämää, jolloin alijäämän ja velkaisuuden suhdeluvut heikkenivät eivätkä kohentuneet.

Ehkä riski tuntuu tällä kertaa pieneltä, kun talous on tämän vuoden mittaan toipunut koronashokista ennustettua nopeammin.

Riskiä tuskin voi silti pitää tälläkään kertaa olemattomana, sillä aivan samanlainen toipilaskasvu oli meneillään myös paniikkijarrutuksen vuonna 2010.

Finanssikriisin alkuelvytykset olivat juuri avittaneet talouden kasvun alkuun, kun vyönkiristykset alkoivat. Vuoden 2009 rajun romahduksen jälkeen kasvuluvut pomppasivat kovemmiksi kuin talouden todellinen kunto oli, ja siksi vyönkiristykset sysäsivät talouden omatekoiseen uuteen taantumaan.

Taas uuden omatekoisen taantuman uhka ei ole ainoa riski, jonka luulisi heikentävän talouspolitiikan pikaisen ryhtiliikkeen houkutuksia.

Se toinen riski syntyy Suomen ja muiden EU-maiden välisistä talouskunnon ja -ryhdin eroista ja Suomen asemasta EU-maiden talouspoliittisessa kokonaiskuvassa.

Kymmenen viime vuoden kriiseissä ja kriisitoimissa on käynyt selväksi, että EU-maiden taloushuolet ovat tiukan paikan tullen yhteisiä eivätkä kunkin maan omia asioita.

Sekin on valjennut, että EU:ssa yhteisiksi purskahtavat talouskriisit alkavat velkaisimpien jäsenmaiden rahahuolista - ja päättyvät vähävelkaisimpien maiden kustantamilla toimilla.

Vaikka Suomenkin julkinen talous on velkaantunut koronakriisin kuluessa, ovat velkaisimmat ja suurimmat EU-maat velkaantuneet vielä raskaammin. Suomi kuuluukin edelleen EU:n vähävelkaisiin maihin - ja siksi Suomi kuuluu kriisitoimia ja muita yhteishankkeita velkaisempienkin puolesta kustantaviin nettomaksajiin.

Ennen oman talousryhdin pikaista kohentamista lienee paikallaan puntaroida, miten ryhtiliike vaikuttaisi Suomen asemaan EU:n talouspoliittisessa kokonaiskuvassa.

Suomen talouspäättäjien voi olla viisasta huomata esimerkiksi se, että Suomea verrattomasti velkaisempi EU-maiden enemmistö valmistelee EU:n alijäämä- ja velkasääntöjen helpottamista eikä entisellään voimaan palauttamista.

Ministeri Saarikon talouspoliittisella sanastolla muu EU valmistautuu talousryhdin pehmentämiseen eikä kohentamiseen.

Ehkä muita riuskempaan ryhtiin kiirehtiminen vaikuttaisi vastuulliselta, mutta sitä voisi pitää myös sinisilmäisenä hölmöilynä. Se varmistaisi, että omien velkojensa lisäksi Suomi maksaisi entistä suuremman osan muidenkin veloista.

Talousryhdistä on toki terveellistä huolehtia, mutta ryhdin kohentamista tuskin kannattaa liioitella ainakaan muita EU-maita kovemmalla kiireellä.