Olen aiemmissa kolumneissani tuonut esiin huoleni keskustelukulttuurin tilasta Suomessa. Surullista kyllä, tilanne vaikuttaa menevän koko ajan huonompaan suuntaan: tästä tuorein n-sanan nostattama kohu on oiva esimerkki.

En puolustele n-sanan käyttöä TV-ohjelmassa. Sana on niin voimakkaasti latautunut, että sen käyttäminen oli Esko Valtaojalta epäviisasta.

Paljon huolestuttavampaa minusta on kuitenkin se, mitä tapahtui välittömästi n-sanan käyttämisen jälkeen. Renaz Ebrahimi totesi että tilasta (eli ilmeisesti studiosta) oli tullut "turvaton".

Keskustelu otti tästä eteenpäin täysin uuden suunnan: kuvaan astui turvallisuuspuhe, joka on levinnyt Suomeenkin amerikkalaisista yliopistoista.

Kieli elää, mutta termejä ei voi vääristellä tai määritellä uudelleen mielivaltaisesti. George Orwell kuvaa ilmiön äärimmäisiä seurauksia kuuluisassa totalitarismia kuvaavassa kirjassaan "1984", jossa diktatuurin kehittämä "uuskieli" korvaa pikkuhiljaa alkuperäisen kielen.

Kirjassa uuskielen tarkoitus on tehdä toisinajattelu mahdottomaksi uudissanoilla sekä muuttamalla sanojen merkitystä "oikeaoppiseksi". Vaikka emme eläkään diktatuurissa, samasta ilmiöstä on kyse turvallisuuspuheesta.

Kolumnistikollega Jani Kaaro sivusi ilmiötä ansiokkaassa kirjoituksessaan. Turvallisuuspuhe johtuu uskomuksesta, jonka mukaan altistuminen loukkaaville sanoille, kuville tai ajatuksille (esim. n-sana), on psyykkisesti haitallista ja voi laukaista jopa traumareaktion.

Jälkimmäisestä huolesta esimerkkinä ovat Suomessakin yleistyneet sisältövaroitukset (engl. "trigger warning"), joiden tarkoitus on varoittaa ihmisiä etukäteen mahdollisesti loukkaavasta materiaalista.

Turvallisuuspuhe on jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, mitä tiede kertoo meille traumojen syntymekanismista ja mitä CBT (Cognitive behavioural therapy) opettaa keinoista selviytymiseen.

Nykyisin tiedetään, että kun ihminen kohtaa niin suuren emotionaalisen järkytyksen, ettei hänen persoonansa kykene käsittelemään tapahtunutta, trauma johtaa dissosiaatiohäiriöön. Puhutaan traumaperäisestä stressihäiriöstä, josta käytetään usein englanninkielistä lyhennettä PTSD.

Dissosiaatio on ihmisille luontainen suojautumiskeino ja selviytymismekanismi. Sen avulla ihmisen toiminnallinen persoona kykenee jatkamaan elämäänsä, ja traumat ikään kuin suljetaan erilliseen lokeroon, tiedostamattomaan persoonan osaan.

Vaikeissa tapauksissa dissosiaatio on niin voimakas, ettei ihminen edes yrittämällä muista traumaan johtaneita tapahtumia. Piilotettu osa persoonaa saattaa nostaa päätään ensimmäistä kertaa vasta vuosienkin päästä - joskus täysin yllättävissä tilanteissa, kun jokin ulkopuolinen tekijä laukaisee muiston.

Näistä laukaisevista tekijöistä käytetään englanniksi termiä "trigger".

Olen nähnyt kidutusta, ja minua itseäni on kidutettu. Olen nähnyt, kun ihmisiä on teloitettu.

Minulla on diagnosoitu vakava-asteinen PTSD. Traumaattiset kokemukseni ovat kertyneet pitkältä ajalta, alkaen väkivaltaisesta varhaislapsuudesta teini-iässä koettuihin sodan kauhuihin.

Olen nähnyt kidutusta, ja minua itseäni on kidutettu. Olen nähnyt, kun ihmisiä on teloitettu.

Melkein mikä tahansa voi laukaista eli triggeröidä minussa stressireaktion ja dissosiaation: roskapussi kadulla muistuttaa maamiinasta, lattialle putoava lasi räjähdyksestä.

Jopa viaton puhe voi viedä syvälle muistoihin, esimerkiksi kun joku sanoo, että suostuisi tekemään asian X vasta "ase ohimolla". Ratkaisu ei kuitenkaan ole todellisuudelta suojautuminen tai linnoittautuminen pumpulilla verhoiltuun huoneeseen, vaan tietoinen oman henkisen vahvuuden, resilienssin vahvistaminen.

Vaikeista traumoista eheytyminen kestää pitkään, ja vaatii aktiivista työstämistä kognitiivisen psykoterapian (CBT) keinoin.

Jos määrittelisin turvallisen tilan sellaiseksi, jossa kaiken pitäisi tapahtua traumojeni ehdoilla, en voisi elää normaalia elämää enkä edes poistua kotoa. Kodin seinien sisälläkin elämä olisi jatkuvaa varpaillaan olemista, perheenjäsenten varoessa visusti pudottamasta lasia tai sanomasta väärää sanaa.

Tämän ovat ihmiset intuitiivisesti ymmärtäneet aina, kuten sanonnat "kaikki mikä ei tapa, vahvistaa", tai "vaikeuksien kautta voittoon" osoittavat.

Tunnettu englanninkielinen ohje lastenkasvatukseen kuuluu: "Prepare the child for the road, not the road for the child", joka vapaasti suomennettuna kuuluu: "älä raivaa esteitä lapsesi tieltä, vaan opeta häntä selviytymään vaikeuksista".

Suomessa sain ensimmäisen kerran elämässäni kokea, mitä turvallisuus on.

Kaarokin päättää kolumninsa: "Jos toivon, että lapseni pärjäisi maailmalla, kertoisinko hänelle, että hän on äärimmäisen hauras ja tarvitsee samanmielisten suojelua? Vai sanoisinko, että hän on kekseliäs ja toimelias ja pärjäävä, ja ikävät kokemukset elämän varrella tekevät hänestä vahvemman."

Olen kokenut niin paljon turvattomuutta, että turvallisuus on minulle tärkein asia, jota ilman ei ole mitään muuta. Suomessa sain ensimmäisen kerran elämässäni kokea, mitä turvallisuus on.

Minun näkökulmastani turvallinen tila on Suomi - ja samasta syystä täältä hain turvaa turvapaikanhakijana. Vasta täällä toipuminen ja persoonan eheytyminen on voinut alkaa.

Pikkuhiljaa se toinenkin osa persoonaani alkaa luottaa siihen, että kadulla oleva roskapussi on tosiaan roskapussi, ei maamiina.

Kun ihmiskunta kehittyy, myös kieli elää. ihmisten käsitykset siitä, mikä millainen puhe on sopivaa, heijastuvat myös keskustelukulttuuriin, muuttaen sitä aiempaa inklusiivisemmaksi. Tämä on tärkeää ja hyvä asia.

Samaan aikaan pitää varmistaa, ettei mennä ojasta allikkoon: kun kerta toisensa jälkeen näemme, että yksikin "väärä" sana voi johtaa julkiseen häpeärangaistukseen, yhä harvempi uskaltaa osallistua koko keskusteluun.

Siinä vaiheessa yhteenkuuluvuus muuttuu irvikuvakseen, ja valitettavasti vaikuttaa siltä, että olemme menossa siihen suuntaan kovalla vauhdilla.

"Tarkoitus pyhittää keinot" ei ole viisautta eikä sivistystä. Luottamusta ja yhteistyötä rakennetaan viisaudella ja kunnioituksella toisiamme kohtaan, eikä olemalla aina oikeassa omasta kuplasta käsin.

Rajkumar Sabanadesan

Kirjoittaja on tamperelainen yrittäjä, muutosjohtamisen konsultti ja entinen turvapaikanhakija.

Kolumnista voi keskustella 13.12. klo 23.00 saakka.