Laajat konfliktieskalaatiot ovat palanneet myös Eurooppaan, kirjoittaa Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola.

Sotilaalliset jännitteet ja niiden yhdistelmät ovat kaikkea muuta kuin uusia piirteitä. Ne ovat osa klassista voimapolitiikkaa, pelon ja kauhun sekä vallan ja väkivallan yhdistelmiä. Perusjuonen ollessa ajaton murrosaikojen aikalaisanalyysit ovat usein lennokkaita ja pitävät vanhaa uutena, koska konflikteille on uusia toiminta-alustoja, kuten kyber, some ja avaruus. Kun kontrastit hätkähdyttävät ja herääminen on asteittaista, selkeiden analyysien asemasta puurot ja vellit menevät helposti sekaisin. Usein aikalaiset pelkästään laajentavat hetkessä eläviä kohuja ja päivittäisiä tunnelmia sekä toistavat kauhistelevia mukaelmia.

Kirjailija George Orwell viittasi älykköjen tekopyhyyteen, emme ymmärrä vallan suojelevaa luonnetta, vaan etuoikeutusta asemasta vain kritisoimme sitä: Me voimme olla korkeasti sivistyneitä vain, jos toiset meistä, vääjäämättä vähemmän sivistyneet, ovat valmiina suojelemaan ja ruokkimaan meitä. Poliitikko Winston Churchill lausui suoraviivaisemmin: Me nukumme rauhassa sängyissämme, koska rankat meistä seisovat yöllä valmiudessa tuottaa tuhoa niille, jotka voisivat tuottaa meille vahinkoa.

Mitä Venäjä haluaa? Mitä Yhdysvallat aikoo? Olemmeko me kuilun partaalla Euroopassa? Onko sota ovella? Kristallipalloa ei ole kenelläkään. Sekin on osa vanhaa tarinaa, jossa epämääräisyys, yllätys, härkkiminen ja viekkaat konstit ovat aina näytelleet tärkeää roolia maailmannäyttämöllä.

Olemme kokeneet viime vuosina paljon. Sodan paluun Eurooppaan. Alueellisen laajentumishakuisuuden. Maailmanlaajuinen pandemiaturvallisuus hajosi Kiinan Wuhanissa marraskuussa 2019 ja pirulainen, joka vieläkin vaivaa meitä ja sitoo huomiotamme, pääsi vallalle. Seurauksena oli eristäytymistä. Käännyimme sisäänpäin. Käpertymisillä on vaikutuksensa myös kansainvälisessä politiikassa. Vakautta leikataan rikki monella välineellä.

Kansalaisten negatiiviset kannat uhkaaviksi koettuja maita kohtaan ovat pompahtaneet maailmanlaajuisesti. Esimerkiksi suomalaisten Venäjä-kuva on jyrkentynyt rajusti. Yhdysvaltalaisten käsitys Kiinasta ja Venäjästä on historiallisen korkeissa negatiivisissa lukemissa.

Vakauden kaipuu korostuu, koska sitä on yhä vähemmän tarjolla. Nyt eskalaatiossa Venäjän kanssa kovaa laitettaan kovaa vasten syvenevässä kurimuksessa. Mutta samalla on aina hyvä, että edes osaa paineesta siirretään tai puretaan neuvottelupöydässä. Osa särmistä saattaa aina olla hiottavissa kovien neuvottelujen kautta, paineita on purettavissa sekä kommunikaatiota ylläpidettävissä.

Toisaalta kannattaa katsoa myös Lähi-itään. Siellä pääasiassa Yhdysvaltojen ja Iranin väliset neuvottelut Iranin ydinohjelmasta ovat pahasti jumissa. Iranin ydinaseen vääjäämättömyys nostaisi alueellisen sodan todennäköisyyttä huomattavasti. Lähi-idän eskalaatiossa on jo käytetty maksimaalista kauppasaartoasetta Irania vastaan Trumpin kaudella. Maksimaalinen paine ei toiminut halutulla tavalla. Toimisiko se myöskään Venäjän kohdalla Euroopan näyttämöllä. Eri alueilta on opittavissa esimerkkejä. Myös Kiinan ja Taiwanin välisestä eskalaatiosta, jossa myös Yhdysvallat on läsnä.

Myöskin on syytä huomata, ettei neuvottelupöytä ei ole jokin syleilevä ja halaileva 'automaaginen' ratkaisu kollektiivisen turvallisuuden ongelmiin. Se on osa juonikasta peliä, joka saattaa olla osa eskalaatiota tai sitten saattaa purkaa jännitteitä ja tuottaa vakautta.

Neuvottelupolut voivat myös ruokkia toisiaan sekä tuottaa Helsingin hengen kaltaisia tilanteita. Väsyneet ja ylivenyneet suurvallat haluavat päästä ainakin osaratkaisuun ja erätaukoon näännyttävissä valtakampailuissa. Ovatko Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä väsyneitä ja ylivenyneitä? Afganistanista lähtö luettiin merkkinä Yhdysvaltojen väsymisestä. Mutta, jos katsoo alueellisia tilanteita, se on niillä kaikilla aktiivisesti läsnä. Ensi vuoden puolustusbudjetti on kasvamassa viidellä prosentilla. Se sisältää huomattavia satsauksia Eurooppaan ja Aasiaan. Kukaan kolmikosta ei ole vielä liian väsynyt. Mutta rajoja koetellaan ja punaisia viivoja vedetään. Tämä on nyt vallitseva henki.

Onneksi eskalaatiopoluilla ovat vielä etulinjassa rankat ja kokeneet diplomaatit. Pääpaino pienellä maalla on aina aloitteellisessa diplomatiassa ja vakauden varjelussa, mutta Suomessa on onneksi muistettu myös sotilaallinen valmius, viimeksi hyvin valmistellussa HX-päätöksessä. Pienellä ei loppu viimein ole varaa olla ilman proaktiivisen diplomatian ja oman puolustuskyvyn yhdistelmää.