Yhdysvaltalainen häivehävittäjä on pakattu täyteen tekniikkaa, jonka ominaisuudet vaikuttavat maallikon silmissä lähes science fictionilta.

Yhdysvaltain ilmavoimien F-35A-hävittäjiä ilmatankkauskoneen vierellä Tyynellämerellä tammikuussa 2018. Kuva: U.S. Air Force photo / Staff Sgt. Peter Reft

Lockheed Martin F-35 Lightning II:n kehitystyö alkoi, kun Yhdysvaltain puolustusministeriö Pentagon päätti Joint Strike Fighter (JSF) -ohjelman aloittamisesta vuonna 1996. Joint merkitsee tässä eri puolustushaarojen yhteistä, strike fighter rynnäkköhävittäjää.

Pentagonin julkistamaan tarjouskilpailuun osallistunut Lockheed Martin sai vuonna 2000 valmiiksi JSF:n ensimmäisen esimallin X-35A:n.

Koekoneen ensilento sujui hyvin. X-35A käytti vain 600 metriä kiitotietä ja nousi sitten 3?000 metriin laskutelineet alhaalla. Lento kesti 22 minuuttia.

-?Suorituskyky nousussa oli huikea ottaen huomioon sen, etten käyttänyt jälkipoltinta, sanoi pääkoelentäjä Tom Morganfield ilmailulehti Flight Internationalin mukaan.

-?Kone toimi juuri niin kuin pitikin.

Konetyyppi voitti tarjouskilpailussa Boeing X-32:n, joka ei saanut ainakaan ulkonäköpisteitä. Sitä kuvattiin muotoilultaan rumaksi pullukaksi.

Pentagon myönsi Lockheed Martinille vuonna 2001 sopimuksen uusinta, viidettä sukupolvea edustavan hävittäjän kehittämisestä Yhdysvaltain asevoimille.

Lockheed Martinilla oli jo kokemusta häiveteknologiasta, joka tekee hävittäjän tutkassa vaikeasti havaittavaksi. Vuonna 1997 ensilentonsa tehnyt F-22 Raptor on yhtiön kruununjalokivi, kaksimoottorinen peto, joka suunniteltiin ilmaherruushävittäjä F-15:n korvaajaksi.

Norja on tilannut Yhdysvalloista 52 uutta F-35A-konetta. Kuvassa Norjan kuninkaallisten ilmavoimien F-35A nousee ilmaan Ørlandin lentotukikohdasta marraskuussa 2021. Kuva: Seppo Kärki / IS

F-35:stä piti tulla F-22:n kevyt ja kätevä työpari rynnäkkö- ja pommitustehtäviin. Ilmasodan strategit laskivat, että huippumoderni ja nopea F-22 potkaisisi sotatilanteessa vastustajan ilmapuolustuksen ovet sisään. Näin ilmatila avautuisi sekä edellisen polven hävittäjille että F-35-koneille, jotka tunkeutuisivat syvälle vihollisen alueelle iskemään kohteisiinsa.

F-22 osoittautui kuitenkin kalliiksi eikä sen vientiä sallittu edes lähimmille liittolaisille. Raptoria valmistettiin vain alle 200 kappaletta, vaikka suunnitelmissa oli 750:n koneen sarja.

Raptoria pienempi ja yksimoottorinen F-35 sai harteillaan uusia rooleja. Konetta ryhdyttiin kehittämään perinteiseksi torjuntahävittäjäksi, ilmaherruushävittäjäksi sekä rynnäkkö- ja pommituskoneeksi. Sen piti itse kyetä lamauttamaan vastustajan ilmapuolustus ja tekemään myös strategisia iskuja vastustajan alueelle. Siitä tuli yhä raskaampi ja kalliimpi paketti.

F-35:n kehitystyöhön otettiin mukaan kansainvälisiä kumppaneita, ja konetyyppiä tarjottiin Yhdysvaltain liittolaisten ja kumppanien käyttöön. Tarkoitus oli jakaa koneen kehityskustannuksia.

Lue lisää: Norja valitsi F-35-hävittäjän Venäjän takia - nyt sillä pystytään toimimaan Bastion-vyöhykkeellä: "On muuttanut pelin"

Perusajatus oli jo lähtökohtaisesti hankala. Samasta koneesta piti valmistaa kolmea erilaista versiota, jotka korvaavat Yhdysvaltain kolmen puolustushaaran ikääntyvän lentokaluston. F-35A:n tehtävänä oli siirtää eläkkeelle Yhdysvaltain ilmavoimien F-16-hävittäjät ja A-10 Thunderbolt II -rynnäkkökoneet. F-35B korvasi merijalkaväen F/A-18 Hornetit sekä pystysuoraan nousuun ja laskuun kykenevät Harrierit. F-35C puolestaan astui lentotukialuspalvelukseen, ja se korvasi merivoimien ikääntyvän Hornet-kaluston yhdessä uusien Boeing Super Hornetien kanssa.

Yhden konetyypin venyttäminen kolmeksi erilaiseksi versioksi merkitsi väistämättä kompromisseja. Yksikään puolustushaara ei saanut ihan juuri sitä, mitä halusi.

F-35:n kehitystyö viivästyi kymmenisen vuotta, budjetit paukkuivat vuosi vuodelta yli suunnitellun, ja usko hankkeeseen alkoi monella taholla hiipua. Teknisesti erityisen haastavaksi osoittautui lyhyeen nousukiitoon ja pystysuoraan laskeutumiseen suunniteltu F-35B, jonka moottorin energia voidaan suunnata suoraan alaspäin. A-versiosta kehitetty B oli aluksi aivan liian painava, ja koneen uudelleen suunnittelu aiheutti puolentoista vuoden viivästyksen.

Ei mikään ihme, että F-35-ohjelma käy veronmaksajille karmaisevan kalliiksi. Hankkeeseen arvioidaan uppoavan sen elinkaaren aikana yhteensä 1?000-1?500 miljardia dollaria, eniten sotamateriaalihankintojen historiassa. Ohjelmaan on sijoitettu vuosien varrella niin paljon rahaa, että sen lopettaminen olisi poliittisesti hyvin hankalaa.

-?Ei ole mikään sattuma, että F-35-ohjelmassa on yli 1?500 alihankkijaa, jotka ovat levittäytyneet lähes jokaiseen osavaltioon, sanoi hallituksen varainkäyttöä valvovan kansalaisjärjestön Project on Government Oversightin johtaja Dan Grazier sanomalehti The New York Timesille.

-?Se tarkoittaa sitä, että F-35-ohjelmalle on lähes luodinkestävä kannatus Capitol-kukkulalla. Kongressin edustajien on hyvin vaikea esittää todellista kritiikkiä ohjelmalle.

Jopa Yhdysvaltain ilmavoimien komentaja, kenraali Charles Brown, kutsui konetta ilmojen Ferrariksi.

- Ferrarilla ei ajeta joka päivä töihin, sillä ajetaan vain sunnuntaisin. Tämä on meidän high end -hävittäjämme. Haluamme varmistua siitä, ettemme käytä sitä kaikenlaisiin low end -lentotehtäviin, Brown sanoi Air Force Magazinelle.

F-35:n suurimmat hankaluudet on tällä hetkellä kuitenkin jo voitettu. Lockheed Martin on toimittanut Yhdysvalloille ja muille käyttäjille yli 730 konetta, joilla on valmistajan mukaan lennetty yhteensä noin 463?000 tuntia.

Ongelmia ilmenee kuitenkin todennäköisesti myös jatkossa. F-35:n globaaliin tukeutumisjärjestelmään kuuluu, että kaikki koneissa havaitut viat ja puutteet menevät saman hanketoimiston käsiteltäväksi Pentagonissa. Korjaukset ja päivitykset annetaan kaikille käyttäjille samanaikaisesti.

Hollannin ilmavoimille luovutettava F-35A laskeutuu harjoituslennolta Luken lentotukikohdassa Arizonassa syyskuussa 2019. Kuva: U.S. Air Force photo / Airman 1st Class Aspen Reid

Yhdysvallat voi globaalina asemahtina lähettää ilmasotaan erilaista lentokalustoa, tehtävistä riippuen. Sekä ilma- että merivoimat käyttävät vielä pitkään edellisen sukupolven koneita, jotka toimivat yhdessä uusinta polvea edustavan F-22- ja F-35-kaluston kanssa.

Suomen kaltaisten pienten maiden on tyydyttävä yhteen hävittäjätyyppiin. Samalta koneelta vaaditaan selviytymistä kaikista tehtävätyypeistä.

Suomen HX-hanke asetti valittavalle koneelle vaatimukseksi kyvyn ampua ilmasta ilmaan, ilmasta maahan ja ilmasta merelle, kyvyn käyttää kaukovaikutteisia aseilla sekä kyvyn tiedusteluun, valvontaan ja maalinosoitukseen. Puolustushallinnon asiantuntijat päätyivät siihen, että parhaiten näihin tehtäviin ja Suomen koko puolustusjärjestelmään soveltuu F-35A.

Menestyäkseen monessa roolissa F-35A:n lentäjä tarvitsee aseistusta ja sensoreita, joiden ominaisuudet näyttävät maallikosta lähes science fictionilta.

Yhdysvaltain merijalkaväen F-32B esimerkiksi laukaisi hiljattain ensimmäistä kertaa uuden StormBreaker-liitopommin. Se voi lentonsa aikana tunnistaa ja priorisoida kohteet itsenäisesti ja verkottua datalinkin avulla, jolloin pommitustehtävän vie loppuun jokin muu lavetti kuin aseen laukaissut hävittäjä. StormBreakerin kerrotaan toimivan pimeässä ja kaikissa sääoloissa myös liikkuvia maaleja vastaan.

F-35A:n lentäjällä on käytössään hiilikuidusta valmistettu, yksilöllisesti sovitettava kypärä, jonka kappalehinta on noin 400?000 dollaria. Kypärään kytketty kamerajärjestelmä avaa yöllä koneen lentäjälle näkymän koneen ympärille. Lentäjä voi sen avulla nähdä ympäristön koneen rakenteiden läpi.

Järjestelmän pitää kehittyä koko elinkaarensa ajan pysyäkseen mukana turvallisuusympäristön muutoksessa. Kehityspotentiaali kuvaa hävittäjän ja sen ase- ja sensorijärjestelmän eri osien valmistajien kykyä tuottaa uutta tekniikkaa ja siihen tarvittavia ohjelmistoja aina 2060-luvulle saakka.