Suomen historia todistaa onnistunutta diplomatiaa ja strategiaa, joista on omasta valtiosta haaveileville kurdeille huimasti opittavaa, kirjoittaa Ilta-Sanomien kolumnisti Seida Sohrabi.

Talvisota alkoi yllättäen talvella 30.11.1939. Neuvostoliitto kuvitteli, että pystyisi valtaamaan Suomen hetkessä. Suomalaiset yllättivät venäläiset tarmokkuudellaan ja Molotovin cocktaileillaan. Stalin oli varmasti vaikuttunut.

Ulkoministeri Eljas Erkko oli joustamaton ja lujatahtoinen ihminen. Hän uskoi loppuun asti, ettei Neuvostoliitto hyökkäisi. Väärin. Vihollinen kannattaa aina ottaa tosissaan. Yli 80 vuotta sitten, kovissa paukkupakkasissa, sinun isäsi ja isoisäsi taistelivat tämän maan puolesta.

Me tiedämme miten sodassa kävi, mutta nuo naiset, miehet ja lapset eivät tienneet. He eivät tienneet tulisiko Suomi säilymään itsenäisenä demokraattisena maana. He eivät tienneet selviytyisivätkö heidän läheisensä. Kun äidit lähettivät lapsensa turvaan Ruotsiin, he eivät tienneet tulisivatko näkemään heitä enää.

Uskosta, toivosta ja rakkaudesta ammennettiin voimaa. Siitä rakkaudesta me kaikki saamme tänä päivänä nauttia vapauden muodossa. Se ei ole itsestäänselvyys.

Sinä et lukisi tätä kolumnia, elleivät vahvat ihmiset olisi taistelleet ja antaneet kaikkensa sodassa. Sinun vapautesi lukea tätä on ollut heidän käsissään.

Jatkosodan päädyttyä venäläiset vaativat Suomea käynnistämään sotasyyllisyys­prosessin Risto Rytiä ja ministereitä vastaan sodan aloittamisesta. Eduskunta älähti. Silloinen pääministeri J.K Paasikivi rauhoitteli. Hän piti loistavan puheen, joka on jäänyt ikuisesti poliittisen historian pääsykokeisiin valmistautuneen nuoren mieleen. Puhe on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen.

Nuori Seida uskoi, että kaikessa voidaan edetä oikeudentuntoisesti. Mutta oikeuden­mukaisuus ei aina istu yhteen realismin kanssa. Kärsivällinen Paasikivi osoitti, että tärkeintä ei ole se mikä on oikein ja väärin, vaan se miten selviydymme. On parempi niellä kunniansa kuin taistella tyhmänä loppuun asti tietäen häviävänsä.

Suomen kurdina nostan hattua tälle maalle. Ylistän taistelijoitamme. Ilman heidän sisukkuuttaan ja jaksamistaan en nauttisi vapauksista, jotka minulta riistettiin jo ennen syntymääni. Suomi antoi minulle, kansalaisuudettomuudesta kärsineelle, kaiken sen, josta suurimmassa osassa maailman maita voi vain haaveilla.

Kurdistan ei ole itsenäinen valtio. Ja ehkä juuri siksi näen itsenäisyyden eri silmin. Pyrin oppimaan, ja hyödyntämään kaiken sen, minkä olen siunattu saamaan. Suomen historia todistaa onnistunutta diplomatiaa ja strategiaa, joista on omasta valtiosta haaveileville kurdeille huimasti opittavaa.

Tänä päivänä J.K Paasikivi toteaisi todennäköisesti seuraavaa kurdeille, kuten hän vaaran vuosina totesi suomalaisille:

"Kansojen elämäntie ei ole tasaista nousua ylöspäin, niin kuin mielellämme toivomme. Toisinaan se painuu laakson pohjaan - laakson, joka voi olla kuin syvä rotko. Mutta laakson pohjasta nousee polku rinnettä ylös. Nousu on milloin loivempi, milloin jyrkempi. Mutta aina päästään lähemmäs aukeita vapaita aloja, joista Jumalan taivas yhä valoisampana eteen avautuu."

Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri, Lähi-idän asiantuntija ja Helsingin kaupunginvaltuuston varavaltuutettu (kok).