Rintamalle suuntaavat junat käännytettiin yhtäkkiä takaisin. Aikuiset vakavoituivat, tunnelma muuttui painostavaksi. Kyllä tästä varmaan sota tulee, he sanoivat.

Silloin Pirkko Joki tajusi, että sota voi oikeasti syttyä. Hän oli noin kymmenvuotias ja työskenteli pikkulottana Pieksämäen rautatieasemalla.

Tehtäviin kuului rintamalle menevien sotilaiden muonitus. Välillä hän myi tuotteita lottakahvilassa.

Elettiin talvisodan kynnyksellä.

Pikkulotat olivat 8-16-vuotiaita tyttöjä, jotka joutuivat sodan aikana vaativiinkin tehtäviin. He työskentelivät muun muassa sairaaloissa, kanttiineissa ja muonituksessa. He auttoivat lottia. Parhaimmillaan heitä oli yli 52 000.

- Tunsin olevani yksi meistä, kun olin pikkulotta. Yhteishenki oli hyvä kautta linjan siihen aikaan, Pirkko Joki, 93, muistelee.

Lakanat ylle ja metsään, kun pommikoneet tulivat

Sota on syttynyt! Rehtori ilmoitti sen aamurukouksessa, ja oppilaat lähetettiin kotiin.

- Se oli järkyttävää. Menimme kotiin ja ilmoitimme, että sota on alkanut, Joki kuvaa.

Pian pommihälytykset soivat.

Pelotti. Sen Joki muistaa.

Silloin perhe veti valkoiset, lakanasta tehdyt viitat päälle ja pakeni metsään.

Venäläiset lentokoneet tulivat. Ilma rätisi, kun ne ajoivat puiden välissä.

Toisinaan perhe kiiruhti naapurin kellariin suojaan pommeilta. Sinne kerääntyi useamman talon väki. Toistakymmentä naista ja lasta istui kynttilänvalossa perunalaatikoiden reunoilla ja odotti hälytyksen loppumismerkkiä.

Kerran pommi putosi ihan kotitalon viereen, maantien toiselle puolelle. Siihen jäi kuoppa, ja sitä piti käydä katsomassa.

- Pommi olisi voinut osua meidän kotiinkin, väli oli niin lyhyt, Joki muistelee.

Vanhemmat ja kolme lasta asuivat pienessä talossa, jossa oli vain keittiö ja kamari. Samaan tilaan sulloutui sodan aikana myös kolmihenkinen siirtolaisperhe, joka pakeni sotaa.

- Olimme aika ahtaissa oloissa ennen kuin he saivat järjestettyä asunnon siirtolaisille, Joki kertoo.

Kovalla pakkasella pelättiin pommituksia

Kerran 70 Venäjän pommikonetta lensi ylitse. Vuokko Koskinen sisaruksineen katseli niitä Lappeenrannassa.

Heitä ei pelottanut.

- Ei ollut mitää erikoista pakokauhua. Jotenkin se liukui noin vain niin kuin muutkin asiat, Koski muistelee.

Nyt, 93 vuotiaana, hän miettii, miksi.

Ehkä se johtui siitä, että heitä ei peloteltu kotona sodalla.

Isä tosin kielsi menemästä kellariin pakoon pommikoneita. Piti mennä mahalleen lattialle, koska silloin olisi päässyt nopeammin ulos, jos pommi olisi pudonnut päälle.

Päivät olivat rauhallisia, mutta öisin tapahtui. Kirkkaana päivänä kovalla pakkasella pelättiin pommitusta.

Silloin Koskinen heräsi ajattelemaan pommituksen uhkaa.

Hälytykset eivät kuuluneet kotipihaan, koska talo seisoi kolmen kilometrin päässä kaupungista. Kaupan pihan puuhun oli ripustettu ratakisko ja viereen rautanuija. Ratakiskoa piti lyödä nuijalla, kun hälytys tuli. Silloin pimennysverhojen raoista ei saanut näkyä ollenkaan valoa.

Koululaiset kirjottivat kirjeitä rintamalle

Pirkko Joki kirjoitti kirjeitä isän velipuolelle rintamalle. Se kuului pikkulotan tehtäviin.

Hän kertoi tavallisista asioista. Hän kirjoitti siitä, miten kävi koulua, teki vähän kotitöitä ja pelkäsi lentokoneita.

- Viljo-setä varmaan nauroi rintamalla, kun näki koulutytön lapsellisia kirjeitä. Minulla ei kuitenkaan ollut muita sukulaisia siellä, joten kirjoitin hänelle urhoollisesti, Joki kuvaa.

Hän odotti vastauksia innokkaasti, ja niitä luki koko perhe. Kirjeissään Viljo-setä kertoi, millaista rintamalla oli. Hän kuvaili muun muassa, miten kuuli ampumista.

Toimistolotaksi tietämättä, mitä se tarkoittaa

Vuokko Koskisen piti täyttää kaavake. Siinä kysyttiin, millaisiin töihin hän haluaa. Vaihtoehtoja olivat muun muassa hoitoala ja toimistoala.

Koskinen oli yhdeksän vanha ja liittymässä pikkulottiin vuodenvaihteessa 1939-1940.

Koskinen valitsi toimistolotan työt. Se ihmetyttää häntä nyt.

- Mistä minä keksin sen? En minä ymmärtänyt, mikä se toimistolotta edes on. Laitoin sen ja näinhän minun elämäni oli toimistilottaa kokonaan.

Aluksi Koskinen oli aivan liian pieni toimistohommiin. Sen sijaan pikkulotat kokosivat kerhossaan paketteja rintamalle. Isommat kutoivat, Koskinen leipoi ja kirjotti kirjeitä.

Rintamalta tuli paluupostia.

- Silloin minua nolotti, kun olin niin lapsi ja aikaihmiseltä tuli kirje! En jaksa muistaa, mitä siinä oli. Hän kiitti paketista ainakin, Koskinen kertoo.

Jälkeenpäin hän on pohtinut, että kenttäposti on ollut tärkeää.

- Se oli varmasti suuri juttu heille rintamalla. Se olisi ollut suuri juttu meillekin, jos olisimme oikeasti ymmärtäneet, miten tärkeää se oli.

Itsetehtyjä perunajauhoja ja teetä vaapukkapensaasta

Ruokapula. Sen Vuokko Koskinen muistaa sota-ajasta. Kotona oli kyllä aina ruokaa pöydässä, mutta se oli puutteellista.

Koskinen kasvatti ruokaa kerhomailla. Sinne istutettiin perunaa, porkkanaa ja sokerijuurikasta. Lapset keräsivät voikukan juuria ja vaapukkapensaiden lehtiä ja tekivät niistä teetä.

Osa perunoista heitettiin kuorineen päivineen koneeseen, joka teki niistä jauhoja. Sen jälkeen tuotosta piti huuhtoa moneen kertaan, jotta siitä tuli valkeaa.

Silti sota-aika ei ollut lapsille pelkkää työtä. Koskinen kavereineen leikki ja paljon. Kauppaleikkeihin he rakensivat huonekalut sammalesta. Mäenlaskua piristämään he pystyttivät porukalla sauvoja pujotteluesteiksi.

- Se oli siinä mielessä kivaa aikaa, että oli yhteisiä juttuja, Koskinen sanoo.

14-vuotias laitettiin laskemaan rahoja

Sitten tuli ilouutinen: Sota loppuu!

Sotilaat pääsivät rintamalta. Koskinen laski pikkulottana kotiuttamisrahoja toimistossa ja maksoi niitä sotilaille keskuskoululla Pieksämäellä, jonna perhe oli juuri muuttanut. Hän oli vasta 14-vuotias.

Jälkeenpäin tilanne hämmästyttää.

- Mitenhän olen saanut niin vakavan homman niin nuorena? Ne erehtyivät vissiin iästä, Koskinen miettii.

Sotakuvat maailmalta hirvittävät sodan kokeneita

Pirkko Joella nousee tippa silmään ja sota-ajat mieleen, kun Veteraanin iltarukous kajahtaa ilmoille itsenäisyyspäivän juhlassa.

Päivällä on suuri merkitys.

- Olemme itsenäisiä. Ei ole turhaan taisteltu ja oltu rintamalla, Joki sanoo.

Nykyään hän katselee uutisista, kuinka ihmislaumat vaeltavat toivottomina pakoon sodan jaloista. Se tuntuu hirveältä.

- Jokainen sodan kokenut varmasti muistaa ja toivoo, että sotaa ei tule koskaan minnekään päin maailmaa. Se on niin kauheaa, Joki toteaa.

Jatkuvat sotakuvat maailmalta saavat Vuokko Koskisen miettimään, uskaltaako televisiota avata ollenkaan. Omat lapset ja lapsenlapset saavat suhtautumaan sotaan eri tavoin kuin lapsena keskellä tilannetta.

- Sotaa ei pääse sen paremmin pakoon kuin koronaakaan. Se on rankka juttu, jos tulee sota. Toivotaan, että ei tule mitään sellaista.